Koska päivitän lähestulkoon päivittäin Kalla Activen somea, selaan yritykseni profiililla paljon myös TikTokia. Toki välillä minua ihan naurattaa, miten paljon olen tippunut kärryiltä tämän kanavan suhteen, mutta yritysmielessä haluan testailla sen potentiaalia.
En ole varmaan ainut ihminen, joka välillä kammoksuu somekanavissa kiertäviä haastevideoita. Toki jotkut ovat hauskoja, mutta ero hauskuuden ja häpäisyn välillä on ajoittain todella pieni.
Yksi haaste, joka tuli eilen minua vastaan, on kananmunan rikkomishaaste #eggchallenge, ja suoraan sanottuna se sai minut tosi surulliseksi. Haasteessa vanhempi (videoissa oli useammassa äiti) rikkoo leipoessa kananmunan lyömällä sen lapsen otsaan. Useassa videossa lapsen leipomisinnostus katoaa sekunnissa, lapsi on järkyttynyt ja sanoo nyyhkyttäen rikkomisen sattuneen. Samaan aikaan vanhempi nauraa vieressä.
Vaikka idea vaikuttaa harmittomalta, minun mielestäni tuo haaste on kauhea. Vanhemman kuuluisi olla lapsen turvasatama eikä ”bully on the playground”. Lapset ottavat mallia meistä aikuisista, ja he imevät kaiken opin. Haasteessahan vanhempi opettaa, että lyöminen on ok ja sille voi vielä nauraa.
Jos lapsi ajattelee tuon olevan normaalia käytöstä, pahimmassa tapauksessa hän alkaa itse kohdella myöhemmin muita samoin. Toinen skenaario taas opettaa sietämään vääriä asioita, kuten huonoa parisuhdetta tai ilkeää kaverisuhdetta, jos käsitys normaalista puuttuu.
Arjen pienet sanat ja teot
Tuo haaste sai minut myös ajattelemaan omaa tytärtäni ja sitä, millaisilla sanoilla ja teoilla kannustan häntä arjessa. Nuohan pienet asiat ovat automaattisesti niitä, jotka rakentavat pala palalta hänen itsetuntoaan ja omakuvaa.
Juttelemme paljon aina iltaisin ennen nukkumaanmenoa. Hän saa valita yhden kirjan koristaan, jonka luen. Tuon hän haluaa usein kuulla minun keksimän tarinan, jossa hän seikkailee. Usein tapahtumat ovat ihan arkisia asioita tai meidän reissuja. Minulla on ollut jo hänen vauvasta asti tapana sanoa hänelle iltapusujen yhteydessä: ”Kiitos päivästä. Mulla oli kiva päivä sun kanssa. Olen ylpeä sinusta. Rakastan olla äitisi”.
Uskon, että se miten me puhutaan lapsille, siitä tulee heidän ”sisäinen ääni”. Kun minimimmi oli taapero, kirjoittelin lapsen itsetuntoon ja kehuun liittyviä asioita blogiin: Miten tukea lapsen itsetuntoa? Uskon edelleen, että parhaimmassa tapauksessa ihminen alkaa elämään kehujen mukaisesti: ”Give people a fine reputation to live up to.” Tuohan voi olla juuri osa sitä sisäistä ääntä. Toivon, että hänelle rakentuu terve käsitys itsestään ja elämästä.
Oma arvo
En tiedä oletteko kuulleet tarinan isästä, joka näytti ennen kuolemaansa pojalleen isoisän 200 vuotta vanhan kellon ja sanoi: ”Ennen kun annan kellon sinulla, käy kultasepän liikkeessä kysymässä heidän arvio sen arvosta.” Kultasepän liike tarjosi kellosta vain 150€, sillä se oli heidän mielestään liian vanha. Isä pyysi poikaa sen jälkeen kysymään panttilainaamosta. Siellä kellosta tarjottiin 10€, koska kello oli heidän mielestään liian kulunut.
Tuon jälkeen isä pyysi poikaa menemään museoon näyttämään kelloa. Poika meni ja palasi takaisin kertomaan isälleen, että museossa kellosta tarjottiin 500 000€. Kellon kerrottiin olevan antiikkinen keräilyharvinaisuus. Tämän jälkeen isä sanoi pojalleen, että toivoo hänen ymmärtävän, että elämässä oikeat ihmiset antavat sinulle myös oikean arvon. Älä jää paikkaan, jossa sinun arvoa ei nähdä.
Jotenkin tämä tarina liittyy myös tuohon sisäiseen ääneen. Koska olen Vaasan vierestä Pohjanmaalta kotoisin, koen, että kiusaajia joutui sietämään, sillä paikkakunta oli niin pieni ja siellä asui vähän ihmisiä. Paikasta pääsi pois vasta kun yläaste oli ohi. Kirjoittelin tästäkin joskus blogiin: Kiusaaminen ei ole edelleenkään coolia.
Aikuiselämässä rakastan sitä asiaa, että omalla lapsellani on vaihtoehtoja ja toivon enemmän kuin mitään hänen ympärilleen ihmisiä, jotka ovat reiluja ja kohtelevat sen mukaisesti. Se, miten huomaavaisia kavereita hänellä on päiväkodissa ja luistelussa, saa minut aina niin onnelliseksi.
