Millaisia neuvoja antaisin 20-vuotiaalle itselleni? Toki näin 38-vuotiaana en edelleenkään pidä itseäni ”valmiina”, mutta tietyt asiat ovat jääneet korvan taakse. Vaikka näin jälkikäteen on helppo jossitella, muutamissa asioissa auttaisin ja neuvoisin itseäni, jos pääsisin juttelemaan 20-vuotiaan itseni kanssa.
Opiskelupaikka mielessä
Aloitin opiskelemaan yliopistossa vuonna 2006. Kävin lukion 2,5 vuodessa, ja sen jälkeen hain useaan kertaan eri yliopistoihin ja vastaus oli parina vuonna aina sama: varasijalla.
Näin jälkikäteen ajateltuna oli onni, että esimerkiksi Turun yliopistoon jäin varasijalle, sillä varmaan mediatutkimus ei olisi se aivan oma juttu ollut. Kolmannella kertaa luin tuplakirjat eli Vaasan yliopiston pääsykoe kirjat lisäksi. Ensimmäiseen vaihtoehtooni jäin varasijalle, mutta Vaasaan pääsin samantien.
Kun otin opiskelupaikan vastaan, muistan, että minulla oli jotenkin tunne, että aloitin opiskelut tosi ”myöhään”. Nyt vasta tajusin, että olin 21-vuotias eli niin nuori!
Lukion jälkeen olin ehtinyt asua ja olla töissä kaksi talvea Kanarialla, yhden kesän Kyproksella ja lukea avoimessa yliopistossa viestinnän perusopinnot – silti minulla oli tunne, että olen vaan lorvinut. Muistan kuinka tentin Kanarialla pomoni toimistosta käsin tenttejä. Minulla oli kolme tuntia aikaa vastata x määrään essee-kysymyksiä. Ehkä nuo varasijalla-ilmoitukset olivat jollain tapaa olivat heikentäneet itseluottamustani ja aloin itsekin epäillä itseäni.
Ensimmäinen neuvo itselleni siis olisi, että asiat kyllä järjestyvät. Usein se suunta on vielä paras mahdollinen suunta, vaikka se aluksi saattaisi tuntua oudolta.
Se, että ennen opiskeluja lähdin ulkomaille töihin oli näin jälkikäteen ajateltuna hyvä kaikin puolin. Jollain tapaa ”järkeistin” sen silloin itselleni niin, että aivan hyvin voin opiskella ja tehdä ravintola-alan töitä myös muuallakin kuin Suomessa. Ihan hyvin olisi voinut / ehtinyt tehdä enemmänkin vastaavia asioita ennen varsinaisia opiskeluja tai lukea avoimessa vain lisää matkustelun ohessa.
Toinen neuvoni olisi ollut Get crazy. Anna palaa – kaikki aikanaan. Jokaisella on oma polku ja sinä luot sen omanlaiseksi. Älä odottele oikeaa hetkeä ja kaikkea ei tarvitse tehdä samallalailla kuin muut. Tajusin jollain tavalla todella myöhään esimerkiksi, että asunnon voi ostaa yksinkin. Kun valmistuin marssin vasta yksin pankkiin, ja kun minulle myönnettiin Kallion kaksioon asuntolaina, muistan sen miten hyvä fiilis siitä tuli.
Kolmas neuvoni liittyy intuitioon – luota siihen. Joka puolella on tilaisuuksia tarjolla, jos sen vaan sallii. Moni välillä miettii, miksei mitään kivaa tapahdu. Jotenkin uskon, että mitään sellaista ei tapahdu, jos ihmisellä on silmät kiinni. Jos alkaa huomioida lähellä olevia asioita, tilaisuuksia myös huomaa helpommin.
Neljäntenä neuvona ehkä lisäisin, että ihan hyvin voit olla enemmän ylpeä itsestäsi. Ei se sitä kusea sinne päähän nosta.
Moni kokee luopumisen tuskaa vaatteista tai astioista. Itselleni tavaroiden karsiminen ja kierrättäminen on aina ollut ennemmin puhdistavaa kuin ahdistavaa. Uskon, että luopuminen tuo myös omalla tavallaan aina jotain uutta tilalle.
Nyt äskettäin olen saanut kuitenkin pienen maistiaisen millaista luopumisen tuska voisi olla. Tuskaksi en sitä kuitenkaan kutsuisi, kaihoksi ennemminkin. Tuossa kaihossa ei kuitenkaan ole sielun murtavaa surua vaan ehkä uuden jännitystä.
Vanhempani ovat muuttamassa pienempään asuntoon, joten sanoimme nyt jouluna lapsuudenkodillemme hyvästit. Joku voisi ajatella, että tuotahan tapahtuu koko ajan – ja olen täysin samaa mieltä, mutta taloomme liittyy poikkeuksellisen paljon tarinoita ja muistoja.
Olen enemmän kuin onnellinen vanhempieni puolesta, sillä faktahan on se, että talo on jo kauan ollut liian suuri heille kahdelle. Yläkerta on usein kokonaan ollut tyhjillään ja lämmitetty kunnolla vasta, kun olemme siskojeni ja omien lapsiemme kanssa sinne tulleet. Nyt vanhempani saavat siis heidän nykyiseen elämäänsä sopivamman ja helppohoitoisemman kodin.
Talon pitkä tarina
Talossa asui alkujaan isäni isän vanhemmat Aino Elisabet ja Wäinö Wiljami. He rakensivat talon vuonna 1924. Kun vanhimmat siskoni oli pieniä, talossa oli ns. kaksi kotia. Äitini, isäni ja siskojeni koti oli yläkerrassa ja Ainon ja Wäinön koti oli alakerrassa. Myöhemmin yläkertaan menevät portaat rakennettiin talon sisälle, eivätkä ne enää olleet ns. kylmä eteisessä ”verannalla.” Sellaisena itse talon muistan.
Lapsen silmin kotimme oli valtava, ja jokaisella meistä neljästä tyttärestä oli oma huone. Me tyttäret nukuimme yläkerrassa. Hassua, että muistan kuinka pyysin aina iltapalaseuraa, sillä minusta oli kivempi syödä yhdessä kuin yksin isossa keittiössä. Sekä alakerrassa että yläkerrassa oli lankapuhelin ja aina niin suurta hupia oli jäädä salakuuntelemaan toiseen luuriin. (Yleensä se ei kuitenkaan onnistunut, sillä toinen kuuli, jos luuri oli auki)
Perheemme söi aina yhdessä iltapäivällä saman pöydän ääressä. Yleensä ruuan jälkeen alkoi treenirumba, ja kukin lähti urheiluharjoituksiinsa suoraan pöydästä.
Leikin paljon ulkona lapsena – oli sää mikä tahansa. Piilosta oli myös mahtava leikkiä sisällä ja ulkona, sillä piiloja oli paljon. Samoin ulkoleikit, kuten kymmenen tikkua laudalla oli paras, sillä piharakennusten takaa pystyi helposti kiertää ympäri. Saatoin viettää tuntikausia ojien majoissa, lasketella pulkalla puutarhasta joen töyrää alas ja luistella isäni kolaamalla alueella joen jäällä. Muistankin, kun äiti usein pimeän tultua huusi meitä parvekkeelta sisään. Kesällä kävimme aina puusaunassa ulkona. Parasta oli kävellä kesäillan hämärässä paljain jaloin ulkosaunalle.
Uusi aikakausi
Jollain tapaa mietin aina, että olisin onnellinen, jos ehtisin omalle lapselleni esitellä lapsuuden puuhani, ennen kuin hyvästelemme talon – ja niin tapahtui. Minimimmi on ollut samanlainen häärääjä kuin minäkin talossa ja sen piha-alueella ja toivon hänen muistavan edes jotain siellä tapahtuneita asioita ja vietettyjä lomia.
Koska muutin tuosta talosta jo alle 16-vuotiaana ja muuttoja on ollut miljoona sen jälkeen, talossa ei ole mitään konkreettisesta esineistöä, mitä jäisin kaipaamaan. (Monilla saattaa olla muistoesineitä elämän varrelta). Omat urheilupalkintonikin olen nyt kutakuinkin kaikki luovuttanut eteenpäin urheiluseuroille. Noin neljä laatikkoa on vielä hakematta.
Tajusin, että isoin asia, jota jään varmasti kaipaamaan on taloon liittyvät rutiinit, joihin on vuosien mittaan juurtunut. Esimerkiksi meidän joulu, pääsiäinen ja kesäloma perheen kesken ovat aina menneet samalla kaavalla – enkä ole edes kaivannut muuta.
Toki tässäkin meidän koko perheellä alkaa uusi aikakausi. Nyt on aika luoda niitä uusia rutiineja. Luopuminen on kaihoisaa, mutta samaan aikaan jännää – ennen kaikkea vanhemmilleni.
Rakkauteen liittyvän huolen kanssa täytyy tulla toimeen, vaikka se voi vaatia ponnisteluja. Terve huoli ja pelko kuuluvat luonnollisina asioina elämään, mutta millaisia pelkoja itselle äitiys toi mukanaan?
Raskausajan pelot ja pelottelut
Kun olin raskaana, luin kauhutarinoita, joissa varoiteltiin, että äitiys tekee arjesta yhtä kaaosta. Seuraavaa päivää voi olla mahdotonta suunnitella, sillä aikataulu elää jatkuvasti. Valtava vastuu saattaa jonkun mukaan tuoda mukanaan kaipuun entisiin “hyviin” aikoihin.
Hyvä ystäväni sai lapsen hiukan yli puoli vuotta ennen minua. Juttelimme kerran ajankohdasta, ja molemmat totesivat, että ei tässä vaiheessa ikää (yli 35 v) oikeastaan enää jaksanut jännätä. Asioita oli myös ehtinyt tehdä ja nähdä – sekään ei painanut enää vaakakupissa – myös sellainen nuoruuden haparointi oli ollut jo kauan aikaa poissa.
Lapsethan ovat erilaisia sekä äitiyskokemukset vaihtelevat laidasta laitaan. Omalla kohdalla en kokenut, että arki olisi mitenkään lähtenyt pikakelauksella, eikä minulla ei ollut kaipuu entisiin aikoihin – päinvastoin. Elämänhän kuuluukin mennä eteenpäin. Vaikka Sohvi syntyi todella pienenä, arki hänen kanssaan oli alusta saakka jossain määrin rutinoitunutta. Toki tuohon pieneen kanankoipeenkin meni aikansa tutustuessa – niin kuin keneen tahansa ihmiseen.
Pelko on normaali tunnetila
Viime vuosina olen päässyt vain kerran talvessa lumilautailemaan. Olenkin aiemmin sanonut puolisolleni, että nuorena en osannut pelätä mitään. Kun ikää on tullut enemmän mittariin, ”ratsaille hyppääminen” on aina jollain tapaa jännittänyt, vaikka taito tuleekin selkärangasta. Muutama vuosi sitten, kun olimme Lapissa, muistan ensimmäistä kertaa ajatelleeni: ”Vitsi, jos nyt kaadun, minuun sattuu niin lujaa”. Jotta pääsi kaukana oleville hisseille, yhdessä mäessä täytyi vauhti pitää lujana.
Pelkoni yritti kertoa minulle, että kannattaisi hidastaa vauhtia, muuten käy köpelösti. En kuitenkaan kaatunut ja pääsin hisseille, mutta huomasin, etten ole enää se nuoruuden hurjapää.
Pääsin muutama vuosi sitten laittamaan HIFK:n jääkiekkojoukkueen varusteet päälle ja Suomen naisten olympiajoukkueen treeniin Helsingin jäähalliin. Rehellisesti sanottuna olin aluksi kusi sukassa. Vanhemmiten pelkää oman kroppansa kestävyyttä, ja yhden polvileikkauksen kokeneena tiesin, etten ole teräksestä. Heti kun sain hiukan tuntumaa jäähän, olo kuitenkin helpottui.
Sanotaan, että lasten saamisen seurauksena nuoruuden kaikkivoipaisuuden tunne usein katoaa – minulla se oli onneksi kadonnut jo aiemmin. Hengästyn pelkästä ajatuksesta, että viilettäisin tuolla samalla lailla kuin 10–15 vuotta sitten. Useammassa tapauksessa pelko siis on tervettä ja se suojelee, ja jos pelkoihin ei liity liikaa ahdistusta, niistä ei tarvitse olla huolissaan.
Millaisia pelkoja äitiys aiheuttaa?
Monet pelkäävät onnettomuuksia tai vahinkoja, joita lapselle arjessa voisi tapahtua – jollain saattaa vaivata yksinkertaisesti huoli siitä, osaako hän ylipäätään hoitaa omaa lastaan tarpeeksi hyvin. Yksikin äiti kertoi, että pelkää kuollakseen, että joku jättää päiväkodin portin auki, ja hänen lapsensa juoksee pihalta auton alle. Toinen taas pelkää, että hänelle tapahtuu jotain, ja lapsi joutuu hätään.
Monesti näistä ”hulluista” peloista ei viitsi puhua liikaa ääneen, koska joku voi vaikka luulla, että puhuja on hullu. Toisaalta pelkotiloja on miljoonia, vaikka ne eivät liittyisikään omaan lapseen. Esimerkiksi lentopelkojen vuoksi jotkut eivät voi lähteä työmatkoille varsinkaan ulkomaille, koska pelkäävät liikaa, että juuri se lentokone putoaa.
Muistan lapsuudestani videopätkän. Serkkuni haastattelee äitiäni videokameralle, ja samaan aikaan takana noin 20 metrin päässä näkyy pieni juokseva hahmo. Kävelen kaukana yksin pellon laitaa. Jossain vaiheessa tulen ”moikkaamaan” äitiäni ja lähden takaisin puuhastelemaan. Olen tuolla videolla 2-vuotias pikku seikkailija.
Ehkä vanhempamme jollain tapaa kasvattivat meidät rennommalla otteella kuin nykyvanhemmat. Toisaalta emme myöskään asu maaseudulla, jossa voisi vapaammin juosta. Olen yrittänyt pitää tämän mielessä, mutta miettiä silti Sohvin kohdalla kultaista keskitietä.
Mitä itse toivon Sohvin elämään?
Oikeastaan en ole peloissani, että Sohville tapahtuu jotain, vaan eniten toivon, että lapsestani kasvaa reilu muita kohtaan. Tämä voi kuulostaa kliseiseltä, ja sen voi varmasti tulkita monella tapaa. Kirjoitin hetki sitten runon: Toiveeni lapselleni. Jostain syystä minun oli helpompi avata tämä runon muotoon.
Kuinka kasvattaa myötätuntoiseksi ja reiluksi, mutta sellaiseksi, että hän ei kuitenkaan salli muiden kohdella itseään tai rakkaitaan väärin. Sohvi usein lohduttaa paijaamalla, jos jollain lapsella on paha mieli. Kuinka tukea lasta, että hänen avoimuutensa ja empaattisuutensa säilyy? Nämä eivät ehkä ole varsinaisia pelkoja, mutta asioita, jotka arkisten pelkojen sijaan ponnahtavat usein mieleeni.
Kuten moni muukin vanhempi toivoo lapselleen, toivon Sohville onnellista ja hänen näköistään elämää. Jollain tapaa rukoilen, että hän olisi levollisempi kuin minä – toisaalta nuoruuden elämän nälkä kasvatti itseäni eniten. Miten kasvattaa lapsi, joka on samaan aikaan rohkea ja peloton, mutta osaa olla varuillaan? Emme pysty suojelemaan lapsiamme jokaiselta takaiskulta – voimme kuitenkin opettaa heitä nousemaan ylös kaatumisen jälkeen ja jatkamaan eteenpäin. Monet vanhemmat eivät edes täysin ymmärrä, miten vahvasti oma asenne elämään periytyy lapselle. Jos vanhemmalle kivi kengässä on maailman isoin juttu, ja hän jaksaa asioista voivotella, lapsihan ottaa tästä mallia.
Olen sanonut tämän jo siskoni lasten kohdalla, ja ajatus palasin jälleen mieleeni. Mahtavinta on huomata lapsen persoonallisuuden ja huumorin kehittyminen. Hassua, miten taapero voi olla niin vitsiniekka, vaikka ei osaa edes kunnolla vielä puhua.
Äitinä olen vakuuttunut, että Sohvi tulee klaaraamaan eteensä tulevat haasteet. Olemme niissä toki tukena, ja teen parhaani, että rakennan hänelle hyvän polun alun, jota hänen on helppo lähteä kulkemaan. Risteyksissä hän voi sitten myöhemmin valita, mihin suuntaan haluaa elämässään lähteä kulkemaan. Täytyy vaan itse tehdä parhaansa ja luottaa siihen, että hänen siipensä kantavat. <3
Mokkapalat ovat kestohitti! Leivoin viikonloppuna gluteenittomia ja maidottomia versioita. Mokkapalojen suosio on kai niiden yksinkertaisuudessa – ja niitä on tarpeeksi nopea ja simppeli leipoa. Usko tai älä, vaikka mokkapalat kuuluvat omaan lapsuuteen, ne maistuvat meidän perheessämme edelleen niin lapsille kuin aikuisille. Olen aikoinaan kirjoittanut ohjeen ylös yläasteen köksän kirjasta, ja vuosien mittaan olen sitä tuunaillut.
Tämä toki riippuu täysin siitä, missä on syntynyt, mutta omalla kohdalla tämä korona-aika on ollut aikalailla samanlaista kuin lapsuuden elämä, ja oikeastaan olen nauttinut tästä kaikessa yksinkertaisuudessaan. Lapsena käytiin koulua, liikuttiin ulkona paljon ja oltiin kotona. Lankapuhelimella sai soittaa kavereille, jotka eivät asuneet samalla kylällä, ja jos halusi puhua rauhassa, meni yläkerran lankaluurista puhumaan – tuolloinkin joku siskoistani tosin yritti salakuunnella alakerran puhelimella. Leikimme paljon ulkona kavereiden kanssa. Tuolloin tosin harvoin mitään sovittiin etukäteen – pyöräiltiin vain se perinteinen kevyt viisi kilometriä, ja käytiin toteamassa: ”Ai, se ei ole kotona.”
Överit vai vajarit?
Muistan lapsuudestani, että teeleipä oli ensimmäinen asia, jonka leivoin itse yksin kotona. Tuon jälkeen heti perään iskivät mokkapalat. Kuinka moni on nyt viimeisten vuosien aikana leiponut mokkapaloja?
Kuten monessa muussakin leipomisprojektissa, ohjeeseen ei kannata ihan sokeana luottaa. Esimerkiksi peltien koot saattavat vaihdella ja kaikilla meillä on oma maku, jonka mukaan reseptejä voi tuunata. Tuplaa esimerkiksi määrät huoletta, jos paksu kuorrute on makuusi. Koristeluun on myös vapaat kädet. Jos tykkää enemmän ”Mielummin överit kuin vajarit” -tyylistä, tuunaa mokkapalat rocky road -tyyliin vaahtokarkein, keksein ja pähkinöin.
Voiko mokkapalojen suhteen jokin mennä vikaan? Äitini mukaan voi. Yllättävän moni lirauttaa taikinaan liian kuumaa kahvia. Kananmunasokeri-yhdistelmä vaatii myös huolellisen vaahdotuksen, eikä niitä voi kuulemma vatkata yli.
Olen muuttanut ohjeeseen gluteenittoman jauhon, kauramaidon ja maidottoman margariinin, jotta kaikki perheen jäsenet saavat herkutella. Jos haluaa tehdä täysin gluteenittomia mokkapaloja, tarkista, että myös käyttämäsi koristeet ovat gluteenittomia. Olen lisännyt ohjeeseen myös maustamattoman kaurajugurtin, sillä mielestäni se tuo kuohkeutta taikinaan. Sen voi myös korvata muulla nesteellä. Toki jauhot voi aina myös vaihtaa vehnäjauhoihin. Meidän pellin koko on 46 x 39.
Pikkuapulainen ilmoittautuu palvelukseen!
Usein jos menemme lapsuuden kotiini käymään, äitini on leiponut valmiiksi pakkaseen mokkapaloja. Yleensä koko vanhan liiton arkkupakkanen on täynnä herkkuleivoksia ja kakkuja.
Pienenä olisin halunnut olla äidin innokas apuri keittiössä. Jos äitini teki ruokaa, yritin sohia haarukalla joka suuntaan ja sekoittaa. Usein kuitenkin ruuat olivat enemmän lattialla kuin pannulla.
Äitini tapasikin usein sanoa minulle: ”Jemppu rakas, paras apu on, kun vaan pysyt kaukana.” Ehkä se oli totta, sillä tuolla menolla tuota ruokaa tehtäisiin vieläkin.
Nykyään huomaan itse keksiväni kaiken maailman ”harhautusohjelmaa” Sohville, kun hän haluaa tulla ”auttamaan” ruuanlaitossa. Nostan hänelle yleensä tyhjän kattilan lattialle, kauhan ja muuta sälää. Näin Sohvi saa tehdä oman ruuan.
Hän on myös innokas tiskaamaan – tosin myöhemmin saattaa ihmetellä, miksi hän saa aina tiskata samaa kattilaa. (Oikeat tiskit on usein jo tiskattu ja astiat pesukoneessa.) Laitan siis häntä varten puurokattilaan vettä ja tiskiainetta, jota hän voi läträtä.
Muistan itsekin, että pidin lapsena tiskaamisesta (= käsien lilluttelusta kuumassa vedessä) – jopa niin paljon, että jouluna mantelin saanut sai tiskata. Sopupelin avulla yllättäen sain mantelin, sillä tuskin siskojani tuo tiskaaminen kovinkaan paljon kiinnosti.
Moneen maakuntaan liittyy stereotypioita. Pohjanmaasta ja pohjalaisista olemassa oleva stereotypia on eräs vahvimmista.Eteeni osui vanha Kodin kuvalehden artikkeli, jossa kerrotaan 12 syytä, miksi pohjalainen on paras puoliso. Vaikka artikkeli on kirjoitettu pilke silmäkulmassa, suuren osan kuvailuista niin hyvässä kuin pahassa tunnistan itsestäni.
Muutin ensimmäisen kerran kesällä 2007 silloisen poikaystäväni kanssa Helsinkiin kesätöihin. Lopullisesti pakkasin kimpsuni ja kampsuni kohti Helsinkiä vuonna 2009 Meksikon vaihto-opiskeluiden jälkeen. Kuitenkin edelleen tunnen olevani pohjalainen. Tuntuu, että pohjalaiset eivät todellakaan häpeä kotiseutujaan. Päinvastoin, he kertovat äärimmäisen mielellään mistä päin ovat tulleet. Olen kuullut usein tarinoita sisukkuudesta ja tietynlaisesta hulluudesta. Sanotaan, että valtiovalta ei Kekkosen tasavallan aikana pohjanmaalle teollistamisohjelman tukirahoja hassannut. Maakunnassa väen on ollut pakko työllistää itse itsensä. Pohjanmaalta tulee puukkojunkkarien tavoin yritteliästä kansaa, jotka eivät jää asioita märehtimään vaan hammasta purren siirrytään eteenpäin.
Lapsuuteni Pohjanmaalla oli tietyllä tapaa juroa kuusihenkisessä perheessä, ja ehkä pohjanmaalla on vieläkin korski asenne päällä. Maisema oli täynnä työtä ja tekemistä. Kun näki, miten muut puurtavat, siinä oppii itsekin kantamaan tiilen kerrallaan.
Perheeseemme syntyi yhteensä neljä tyttöä. Lapsena meillä kaikilla oli rasavillipoikahiukset. ”Eipähän ainakaan tule kesällä kuuma”, sanoi isä. Yhden valokuvan nimi jopa on “veljekset” – kukaan ei nimittäin usko, että siinä on tyttöjä. Olen kiitollinen, ettei lapsuudessamme eroteltu, mitä tytöt saa tehdä ja mitkä ovat poikien juttuja. Suosikki juttuni oli puuhailla isäni kanssa ulkona kaikenlaista. Perkasin kalaa, nikkaroin ja tein majoja.
“Ennen vanhaan…”
Myönteinen kilpailuhenki leimasi kotia ja perhettä. Se kyllä keljutti, jos sisko laski suksilla pidemmälle Kyrönjoen töyräältä. Vaikka tosissaan otettiin ja kovaa, jollain tapaa pohjalaisen asenteen perusta on huumori – ja ennen kaikkea itseironia. Isäni hoiti minua vauvana, sillä äitini meni äitiysloman jälkeen heti takaisin töihin. Luulen, että tietynlainen asenne tulee myös lapsuudesta, sillä isäni oli sankarini, ja ihailin häntä monessakin asiassa. Usein hiihtokilpailuissa löysin isäni, kun kuuntelin missä ovat lähimmät vitsiniekat ja naurujoukko.
Isäni sanoi minulle muutama vuosi sitten isoimman kohteliaisuuden, jonka olen ikinä kuullut: “Sulle on kaikki ollut jo pienestä pitäen niin selvää.” Kai olen ollut päättäväinen rämäpää aina. Olen aina halunnut tehdä asioita paljon itse. Tuo saattaa vielä väsyttää minut kuoliaaksi.
Sain sukset jalkaan jo ihan pienenä. Isäni kertoo edelleen tarinaa, kuinka oli valmistautunut opettamaan minulle ylämäkihiihdon tekniikkaa, kun olin ollut 2-3 -vuotias. Olin kuulemma lähtenyt ennen ylämäkeä kuin tykin suusta kohti mäkeä ja kirmannut nousuun. Isäni oli hämmästellyt, ja tiedustellut minulta enkö tarvitsekaan apua ja miten osaan jo tämän. Olin vastannut hölmistyneenä kysymykseen: ”En tarvitse apua, minä menen niin kuin muutkin ovat menneet” ja siirtänyt suksea ripeästi muiden edellä menneiden suksien jälkiin.
Minua naurattaa edelleen, jos kuulen, että ennen vanhaan saatettiin mennä talvisin hiihtämällä kouluun – voin näköjään käyttää lapsuudestani termiä ennen vanhaan, sillä itse menin välillä suksilla kouluun. Lapsuudenkotini oli ja on edelleen joen varrella, joten nopein tapa oli hiihtää jäätä pitkin kouluun ala-asteikäisenä.
Pohjalainen on rehellinen, suoraselkäinen ja ehdottomasti aina oikeassa ;D Isälläni oli ovela tapa kiertää tätä sanomalla ”Olkoon puheeni mitätön”, jos huomasi olevansa väärässä.
Huonokäytöksisyyttä toruttiin ja rankasti, sillä kansa olettaa toimivan normien mukaisesti. Kun lapsena olimme naapurien luona kylässä, käyttäydyimme nätisti, keskityimme olennaiseen suu supussa ja juhlakengät jalassa. (Kuinka moni tyttö muistaa lapsuudesta irtokaulurit juhlapaidan päällä? hehe) Kun koulun joulujuhlassa eteeni tuotiin mikrofoni lauluesitystä varten, homma hoidettiin eikä turhia löpisty. Asiat hoidetaan ennen kuin niistä ehtii edes stressata.
Pohjalainen ehdottomuus
Olen kuullut, että pohjalaiset ovat tunnettuja ehdottomuudestaan, mikä näkyy vaativuutena ja kärsimättömyytenä. Sitä minun on tarvinnut todella hioa ja itseni kehittämisen näkökulmasta pyrin olemaan päivittäin kärsivällisempi asioiden suhteen (toivottavasti puolisoni lukee tämän).
Itse huomaan luottavani liikaa, että ihmiset toimivat oikein. Pohjanmaalla suoraselkäisyyttä arvostetaan. Tehdään se, mitä luvataan ja pysytään sanojen takana. Petyn usein kuitenkin, kun huomaan, etteivät kaikki toimikaan samoin – odotan siis heiltä liikaa.
Nautin elämästäni Helsingissä, mutta kotiseutu on silti aina kovin rakas. Kuinka moni muu kokee synnyinseutunsa vaikuttaneen omaan persoonaansa ja miten?
