”Minulla ei ole kielipäätä”, yllättävän moni toteaa ja puhuu esimerkiksi englantia vain pakon edessä.
EF English Proficiency Index -raportin mukaan suomalaiset kuitenkin taitavat englannin hyvin vieraana kielenä. Miksi siis pidämme itseämme niin kehnoina? Myönnettäköön, että 80-luvun ja 90-luvun englannin opetuksen metodit kouluissa eivät varmaan aivan nykypäivän tasolla olleet.
Jos muistelen omaa lapsuuttani ja nuoruuttani, voin todeta, etten koe oppineeni mitään koulussa. Kävin 1-5 luokat Pohjanmaalla pienessä kyläkoulussa. Lapsuudessani englannin opetus alkoi 3-luokalla ja ruotsin opetus vasta yläasteen alussa – näin jälkikäteen ajateltuna tosi myöhään.
Jos ala-asteella opettaja ei ollut edes virallisesti kieltenopettaja, niin yläasteella tunneilla häiriköitiin niin paljon, että se oli vienyt viimeisetkin motivaatiot opettajilta. Jos joku oppilas halusi oppia, häntä alettiin kiusata. Pohjimmiltaanhan hyville kielten taitajille oltiin varmaan vaan kateellisia – he osasivat jotain sellaista, mitä eivät kaikki osanneet. Suurin syy varmaan tuolle tunnilla häiriköinnille johtuu siitä, että jos mitään vierasta kieltä ei ole kuullut pienenä, sitä on vaikea alkaa kuuntelemaan ja omaksumaan sen äänteitä. Tuolloin on vielä vaikeampi hypätä omalta mukavuusalueelta pois.
Se, että nykyään koen pärjääväni hyvin englannin kielellä, johtuu siitä, että olen käyttänyt sitä niin paljon myöhemmässä elämässä (Asuessani ja työskennellessäni parikymppisenä Kanarialla ja Kyprosella, vaihdossa Meksikossa vähän myöhemmin sekä aikuisiällä työelämässä. Toki siinä muillekin kielille altistui). Mitään kieltä ei opi, ellei sitä käytä ja kuule.
”Mitä kieltä tuo setä puhuu?”
Meidän 4-vuotias on ollut pienestä saakka kiinnostunut muista kielistä, ja usein kysynyt, jos on sitä ympärillään kuullut:”Mitä kieltä edellä kulkeva ihminen puhuu kännykkäänsä? Entä tuo setä?”
Minimimmi toivoi jossain vaiheessa Youtubesta iltaisin Bebefin:ä ja Little Angel:a, joissa lauletaan englanniksi sekä Yle Areenassa olevaa Kielimatkaajat-sarjaa. Näistä sarjoista on helposti tarttunut sanoja ja sanontoja hänen matkaan, joita olemme sitten yhdessä täydentäneet. Hän kyselee paljon, mitä eri asiat ovat englanniksi ja hänen mielestään on hauskaa, että lauseen pienillä muutoksilla, hän osaakin taas sanoa uuden asian. Esimerkiksi ”Let´s go, Let´s swim, Let´s dance.”
Toisaalta olemme paljon myös näistä asioista jutelleet. Kielen avulla tutustuu helpommin vieraaseen kulttuuriin ja se mielestäni opettaa lasta ymmärtämään, että maailmassa on erilaisia ihmisiä ja kieliä.
Kaikkea ei tarvitsekaan ymmärtää
Kielistähän on lapselle ja kaiken ikäisille ihmisille niin paljon hyötyä. Luin jostain kerran, että todellisuudessa kielellisen kehityksen herkkyyskausi alkaa puolen vuoden iässä ja kestää noin yhdeksän vuotta. Tuolloin luontainen uteliaisuus ohjaa lasta. Kuulemalla eri kieliä hänen äännekarttansa laajenee. Muutokset säilyvät aivoissa, ja vanhemmiten kielten kanssa on helpompi olla tekemisissä.
Sanotaan, että: ”Lapsia ei haittaa, vaikka he eivät ymmärrä kaikkea.” Ehkä tuo on myös se olotila, joka ei saisi myöhemmässäkään vaiheessa kauhistuttaa. Minimimmi yhdistää sanan sieltä täältä, mutta silti hän saa kerrotuksi asiansa: ”Mommy, can I have oatmilk after…xxxx.” Toivon, että tuo asenne säilyy ja halu yrittää pysyy. Kaikkea ei tarvitsekaan muistaa tai ymmärtää.
Sain kerran kommentin: ”Onko pakko yrittää olla niin international?” Totta puhuen luulin palanneeni yläasteen rähinätunnille. Olen myös kuullut kommentin, että pitääkö kieliä nyt 4-vuotiaalle opettaa? Hänellähän on niin paljon aikaa vielä kouluun. Kommentoijan mukaan lapsi kokee paineita oppia.
Itse en allekirjoita tätä yhtään. Itse ajattelen, että suurin oppi on se, että lapsi oppii ymmärtämään, että on normaalia, että maailmalla ja Suomessa puhutaan eri kieliä. Ja eihän paineita tule, jos lapsi leikin varjolla oppii uusia asioita ja on itse kiinnostunut.
Olen vain välillä huomannut sen, että vanhempi on itse epävarma vieraassa kielessä, hän saattaa laittaa eteenpäin lapselleen myös saman asenteen. Jos vanhempi tuokin esiin, että mukavaa oppia uusia asioita, niin lapsenkin asenne on positiivinen eri kieliin.
Minimimmi esimerkiksi sanoi itse minulle, että kiva, että hänen luistelukaverinsa puhuu omalle äidilleen ruotsia – me kuulemma opitaan siinä sitten samalla. Nykyään ”Hur mår du? Vi ses, Hejdå ja Sov gott” ovat jo hänen vakiosanojaan kyseiselle kamulle treeneissä.
