Mitä meillä luetaan? Tässä taaperomme suosikit!

Blogikirjoitus myös kuunneltavissa

Rakastin pienenä kaikenlaisia satuja ja tarinoita, ja kiva myös huomata, että Sohvikin pitää kovasti tarinoinnista. Silmiini osui viime viikonloppuna kansainvälinen World Storytelling Day, ja tämä sai minut miettimään omia lapsuuden satukokemuksia sekä lukemista yleensä.

Oikeudenmukaisuus jäi saduista mieleen

Omassa lapsuudessani satujen opetukset ja viisaukset olivat mieleen. Jollain tapaa nämä klassiset vaikeuksien kautta voittoon -tarinat purivat jo silloin. Minulla oli monia suosikkeja, joista tunnetuimmat ovat ehkä Ruma ankanpoikanen ja Tuhkimo.

Tuhkimo on suosittu kansansatu epäoikeudenmukaisuudesta. Varhaisin versio on kuulemma peräisin Kiinasta noin 860-luvulta. Ruma ankanpoikanen on H. C. Andersenin kirjoittama satu vuodelta 1844. Sadun opetus on ajaton ja sopii kaikille: ulkokuoren ei saa antaa hämätä.

Opin rakastamaan jopa historiaa lukiossa, sillä opettaja aloitti ensimmäinen tuntimme kirjoittamalla liitutaululle His story = hänen tarina. Kun oma mielenmaisemani alkoi ajatella historiaa liutana tarinoita, kymppejä alkoi tippua kokeista.  

Juttelin myös ystävieni sekä siskojeni kanssa heidän suosikki saduistaan, ja sain vinopinon lemppareita. Näitä olivat mm. Pupu Tupuna, Ronja Ryövärintytär, Pekka Töpöhäntä, Fedja-setä, kissa ja koira.

Sadut ovat hyväksi!

Nykyään saduilla nähdään olevan paljon hyötyjä etenkin lasten kehitykselle. Satujen avulla lapsi voi oppia käsittelemään konflikteja, vaaratilanteita tai negatiivisia tunteita. Sadut myös edistävät lapsen kielellistä kehitystä. Olen ehdottomasti tämän kannalla myös, mutta mukavinta on kuitenkin huomata Sohvin hakeutuvan itse kirjojen pariin (aina kun hömpötyksiltään ehtii).

Katselin ihan mielenkiinnosta lastenkirjallisuuden tutkija ja kriitikko Päivi Heikkilä-Halttusen suosituslista kirjoista, jotka vanhempien olisi hyvä lukea lapsilleen. Palaan varmaan tähän listaan, kun siirrymme Sohvin kanssa enemmän pidempien satukirjojen maailmaan. Lue lapselle -sivusto on myös kerännyt omia vinkkejään.

Napakkaa tarinaa taaperolle  

”Luemmekin” Sohville paljon kirjoja päivän mittaan. Vielä toki kirjat vain jutellaan läpi ja lauseita lyhennellään. Enemmän minusta tuntuu, että kirjojen kuvien avulla käymme kulunutta päivää tai viikkoa läpi. Jos vastaan on tullut jokin eläin, esimerkiksi pupu puutarhassa, tämä kyllä otetaan lukiessa puheeksi.

Osa kirjoista on olohuoneessa, ja niitä katsellaan silloin tällöin, kun juoksultaan ehtii, osa taas kirjoista on yläkerrassa. Huomaan myös, että iltasella ennen nukkumaan menoa katsellaan ja luetaan tiettyjä kirjoja. 

Tässä ajassa on myös aika selkeästi huomannut sen, että myös todella huonoja kirjoja on olemassa lapsille. Usein ostaessani selaankin kirjaa pikaisesti, ja mietin ensinnäkin, kuinka pitkäikäinen se on. Monessa kirjassa on myös ihailtavan paljon yksityiskohtia, joista riittää juteltavaa. Vaikka varsinaista tarinaa ei lukisikaan, noista yksityiskohdista voi kehittää oman tarinansa. Kolikon kääntöpuoli on kirjat, joissa edes kuvat eivät pelasta löyhää tarinaa.

Tokihan osa kirjoista on tarkoitettukin selkeästi isommille ja osa taas ihan vauvoille, mutta olen onnistunut löytämään paljon kirjoja, jotka kulkevat mukana useammankin vuoden. Näissä esimerkiksi ensin ihan vauvana kirjan värimaailma vetosi, sen jälkeen harjoittelimme kirjan avulla ymmärtämistä, ja nyt kirja on mukana sanojen opettelussa. Kuvaa osoittamalla Sohvi käy läpi sanavarastoaan sekä oppii uusia sanoja. 

Sohvin tämänhetkiset suosikit

Olen kerännyt muutamia Sohvin tämänhetkisiä (1v 8kk) suosikkeja. En väitä, että nämä ovat taaperon elämään välttämättömiä, eikä makuasioista myöskään voi kiistellä. Tuon ne siksi esille, sillä huomaan Sohvin saavan niistä suurta iloa – monia kirjoja nimittäin jää myös hyllyyn, sillä ne eivät vain jaksa kiinnostaa. 

Ensimmäinen leikkikirjani on ollut vakiokirjana jo kohta vuoden. Sohvi sai sen 1-vuotislahjaksi tädiltään. Vaikka kirjassa on merkintä 2+, se on klassinen esimerkki kirjasta, joka muuntuu lapsen kasvaessa. Ensiksi Sohvi harjoitteli ymmärtämään sen avulla, nyt hän yrittää sanoa katselemiaan asioita. Kirja on värikäs ja siinä riittää juteltavaa, vaikka jokaisella aukeamalla olevaa riimilorua ei lukisikaan. 

Maatilakirja on edelleen suosiossa. Meillä on itseasiassa montakin eläinkirjaa. Osassa eläimet on piirrettyjä, osassa oikeita kuvia – kaikki uppoaa.

Valokuvakirjat ovat olleet korona-ajan pelastus. Niiden avulla sukulaiset ovat pysyneet Sohvin muistissa. Valokuvakirjoja katsellaan usein ja samalla keskustellaan. Sohvi tarkkailee usein esimerkiksi, minkä värisiä pipoja hänen serkuillaan tai tädeillään on.

Muumilaakson väki on hauska aktivoiva kirja. Sohvi pitää muumeista, joten hahmojen puuhista riittää juteltavaa. Kirjassa on paksut värikkäät sivut ja mukana muumi-hahmoja, joita voi asettaa omille paikoilleen jokaisella aukeamalla. 

Pipsa Possu – paras päivä ikinä on toinen aktivoiva kirja päiväpuuhiin. Kirjassa ei ole varsinaista tarinaa, mutta sen avulla voi rakentaa tarinan Pipsalle ja hänen ystävilleen. Kirjan mukana on magneetteja, jotka tarttuvat kirjaan. Samalla kun Sohvi asettelee niitä puistoon, ruokalaan tai Pipsan huoneeseen, juttelemme heidän tekemisistään. 

Sohvin uusin suosikki on vasta pari päivää vanha, mutta lisään sen tänne listaan, sillä näen siinä potentiaalia. Mummu lähetti Emppu ja kiva päiväkotipäivä -kirjan Sohville postissa, ja Sohvi tykkää siitä tosi paljon! Siinä on myös kivoja ääniä ja hyvä laulu, jota Sohvi tanssii.

Sam Taplinilla on mielestäni ihania äänikirjoja. Sohvin suosikkeja on Laulava Puutarha ja Neljä vuodenaikaa. Niissä on kivoja värikkäitä kuvia ja paksut sivut, joita taaperon on helppo selailla. Nappeja painamalla kuuluu erilaisia ääniä. 

Jomppa Vompatti on tällä hetkellä ehkä tarinanomaisin kirja Sohvilla. Luen sitä usein hänelle iltasaduksi. Tekstit ovat lyhyitä ja Jompan puuhailut samaistuttavia.

Soiva laulukirja on Sohvin vanhin kirja. Hän sai sen jo 6 kuukautisena, ja on ollut siitä asti käytössä, sillä laulamme paljon Sohville – ja nykyään laulamme myös hänen kanssaan. Tässä kirjassa on laulujen nuotit ja sanat sekä nappia painamalla tulee musiikkia.

Taapero 1v 7kk – mitä niille kuuluisille kehitysvaiheille kävi?

Blogikirjoitus myös kuunneltavissa

Kun taaperolla on ikää jo huikeat 1 vuotta ja 7kk, alkaa väkisin miettiä, mihin aika on mennyt? Ja mitä niille kuuluisille kehitysvaiheille kävi?

Myönnettäköön, että luin jonkin verran artikkeleita vauvojen kehityksestä ja heidän vaiheistansa ennen Sohvin syntymää. Jokainen ensimmäistä kertaa äidiksi tuleva on varmasti jollain tasolla hautautunut netin syövereihin. Vauvat kehittyvät omaan yksilölliseen tahtiinsa, ja tiesin totta kai, että artikkeleissa mainitut iät ja kehitysvaiheet olivat luonnollisesti vain viitteellisiä.

Hulinoiden hulinat

Ei mennyt kauaakaan, kun en pysynyt enää kärryillä vauvojen vaiheista. Pelkkä vauvojen hulinoista lukeminen tuntui hassulta. 

”3kk yöt ovat levottomia. 4kk yöt ovat yhtä hulinaa. 5kk yöt ovat sitten ihan eri juttu. 6kk yöt vievät viimeisetkin voimat.” Kun huomasin, ettei mitään näitä varoiteltuja asioita tullut, niin lopetin tarkoituksella ajattelemasta asiaa. 

Jo pelkästään vauvojen ja taaperoiden hampaiden tulo on niin yksilöllistä. Sohvilla puuttuu vieläkin osa hampaista, joten edelleen tulee vastaan öitä, jolloin särky sotkee unia. Noina öinä yleensä hyvin nukkuvalle taaperolle ei edes särkylääke tunnu purevan. Seuraavana yönä palataan taas normi rytmiin – ehkä astetta väsyneempänä. Päiviä siis tulee ja menee, siksi olisi outoa sanoa, että meillä on nyt tämä ja tämä vaihe.

Hetken tapoja on siis matkan varrella ollut! Viime viikolla huomasin Sohvin haluavan haleja enemmän – niinpä otin häntä syliin useammin ja pussailin. Muutaman päivän päästä asia oli taas päinvastainen – hän vain juoksi lujaa ja hääräili omiaan. 

Jossain vaiheessa Sohvi veti aina kunnon show:n läpi ennen nukkumaan menoa. Tällöin hän lauloi, seisoi päällään ja höpötti moneen kertaan kaikki sanat, jotka on oppinut. Tuokin serenadi onneksi laimeni ja uni tuli silmään nopeammin, vaikka päivän ja illan rutiinit olivat täsmälleen samoja kuin ennenkin. Tästäkään en silti tapaa tai vaihetta leimaisi, vaikka monta iltaa putkeen näin tehtiinkin.

Totta kai joillekin asioille löytyy selkeä syy ja seuraus -suhde, mutta usein kuitenkin on mahdotonta sanoa, mitä tapahtumien takana on. Siksi en oikeastaan usein edes jaksa miettiä, mikä syy esimerkiksi yövalvomiseen oli. Parempi vain keskittyä jo heti seuraavaan päivään.

Kehitysvaiheet kohta kohdalta vai oikotie?

Osaksi en myöskään jaksanut enää seurailla vaiheita, kun huomasin niiden menevän meidän kohdallamme aivan eri järjestyksessä. 

Muistan, kuinka neuvolassa painotettiin kovaan ääneen, että lasta saa alkaa istuttamaan vasta 6 kk ikäisenä. Kärsivällisenä odottelin tuota ikää, sillä tiesin sen avaavan Sohville täysin uuden maailman. Lattialla pötköttely ja kieriskely alkoivat selvästi tulla korvista, ja katon väri kulua jo pelkästä tuijotuksesta.

Istuminen oli ihanaa, mutta se ei kauaa häntä viihdyttänyt, sillä pystyyn oli päästävä. Kuukauden päästä tuosta hän kiersikin jo rahia ympäri ja meni kovaa vauhtia kärryä työntäen. Monet lisäksi painottivat, miten tärkeää on, että lapsi oppii välissä konttaamaan ja oppii taitoja nimenomaan järjestyksessä. Ymmärrän tämän, sillä jos lapsi käy läpi kaikki kehitysvaiheet, hän kehittää samalla symmetriaa, painon kannattamista nivelillä, tasapainoa, kiertoliikettä ja painopisteen hallintaa – toisaalta, menisin näissä kuitenkin lapsen mielenkiinnon, kehityksen ja taidon mukaan. Jos lapsi pyrkii oppimaan kävelemään aiemmin ja hänellä on fyysisiä valmiuksia, en usko hänen tyytyvän konttaamiseen enää tuossa vaiheessa. 

Käytännössä Sohvi siis jätti tuossa vaiheessa konttimisen kokonaan väliin tai tarkalleen ottaen hän saattoi ehkä päivän konttia. Taito ei kuitenkaan jäänyt oppimatta, joten turhaan mietiskelin tätäkin. Oikeastaan, jos olisin tiennyt hänen saman tien istuvan ilman tukea, olisin ehkä seuraillut tuota istumavalmiutta aikaisemminkin tai ottanut asian puheeksi neuvolassa, enkä olisi tuijotellut ikälappua niin tarkasti.  

Vaiheiden yleistys

Olen kuullut moneen kertaan puistossa sanan tahto-ikä, jos lapsi harmistuu jostain. Vieläkään en tiedä, mikä ikä tuo on. Mielestäni vanhemman kuuluukin osoittaa rajat lapselle, eikä pelästyä, jos lapsi pahoittaa mielensä. Kun vanhempi asettaa rajoja lapselleen, hän auttaa tätä muodostamaan todenmukaisen kuvan omasta itsestään ja maailmasta. Kaikki ei ole mahdollista eikä sallittua.

Lapset ovat erilaisia ja niin ovat vanhemmatkin, mutta korostammeko itse tuota lasten erilaisuutta välillä ylianalysoimalla kaiken maailman vaiheita?

Jossain vastaan tulivat myös artikkelit, joissa käsiteltiin vauvan vierastamista. Sanotaan, että 6–9 kk:n iässä on yksi vierastamisvaihe. Näitä varsinaisia kausia ei koskaan tullut. Sohvi on suurimman osan ajasta sosiaalinen ilopilleri vieläkin, mutta jos esimerkiksi yö on mennyt penkin alle, vieraiden seura saattaa tuntua epämukavalta – niinhän meistä aikuisistakin välillä saattaa tuntua väsyneenä. Mieheni sanoin: ”Nyt ei lähe”. 

Niin, väsyneenä ei kyllä lähe keneltäkään.