Ehdimme nähdä isämme vielä muutaman kerran viime keväänä Vaasassa sairaalassa, ennen kuin hän menehtyi. Se oli arvokasta aikaa meille kaikille. Tiedättekö, kun sanotaan, ettei halua, että mitään jää sanomatta. Minulle jäi sellainen fiilis, että saimme kaiken sanottua. Kiitin häntä monesta asiasta – lähinnä siitä, miten hyvä isä hän oli ollut meille. Sanoin myös, että olen onnellinen siitä, että hän ehti tutustua tyttäreeni. Isämme vastasi takaisin: ”Sun tyttö toi sulle kymmenen vuotta lisää elinvuosia”. Olen miettinyt tätä lausetta ja sen merkitystä paljonkin sen jälkeen. Hän näki, miten hyvää äitinä olo oli minulle tehnyt. Ja miten oikeassa hän olikaan.
Voin avata tätä hiukan. Olen aina ollut arkinörtti. Olen ihminen, joka etsii lomallakin tiettyä rytmiä päivään. Olen aina ollut sopeutuva – ehkä liiankin. Olen sopeutunut liian hyvin sen hetkisiin tilanteisiin ja jopa välillä vääränlaisiin ihmisiin. Olen aina pystynyt helposti luomaan tietyn rytmin sen hetkisen elämäntilanteen mukaan. Suoraan sanoen välillä tuo rytmi ei ole tehnyt minulle hyvää – ei henkisesti, eikä fyysisesti. En ole tätä vaan itse aina ymmärtänyt.
Suorittaja ja työnarkomaani
Yliopistoaikoina viikonloppuisin kolusimme opiskelijajuhlia pää kolmantena jalkana ja viikolla ylisuoritin koulua. Saatoin helposti olla kirjastolla lukemassa tentteihin ja kirjoittamassa esseitä aamukasista ilta yhdeksään asti. Rytmi oli pelottavan kauan sama. Kuluttava. Toki osaksi tuo saattaa olla monelle opiskelijalle tuttua. Ja ainahan voi ajatella, että kaikki on ohimenevää.
Yliopistosta valmistumisen jälkeen olin ylpeä saadessani ensimmäisen ”oman alan” työpaikan. Tein siellä sekaisin viestintää, aftersalesia ja laskutusta. Firma oli start up ja olin aloittaessani yrityksen yhdeksäs työntekijä. Yritys kasvoi muutaman vuoden aikana. Kun vaihdoin työpaikkaa, meitä oli jo yli sata työntekijää. Nopealla kasvulla oli kääntöpuolensa. Työntekijät istuivat ilta yhdeksään saakka töissä, ja työntekijöiden vaihtuvuus oli suurta. Itse en halunnut luovuttaa, sillä nuorena vasta valmistuneena halusin jonkinlaisen merkinnän CV:seen, jotta seuraavaa työtä olisi helpompi hakea. (Oman terveyden kustannuksella) Muistan, kuinka toimitusjohtaja muistutteli meitä, ettei kukaan meistä ole korvaamaton: ”Jos et itse tee työtäsi, sille aina löytyy tekijä.” Tavallaanhan meitä kiristettiin potkuilla. Yrityksessä oli myös paljon nuoria työntekijöitä, joilta oli helppo vaatia. Näin jälkikäteen ajateltuna yrityskulttuuri ei ollut terveellä pohjalla. Toisaalta töitä oli niin paljon, että välillä tuolloin ilta yhdeksänkin maissa minulle jäi vielä iso kasa hommia hoitamatta. Näitä saatoin jatkaa kotona. Vaikka päivät venyivät helposti 11-14 tuntisiksi, palkka pysyi silti samana. Tuolloin yritin rakentaa rytmiä työ + treeni, mutta pääsin lähtemään töistä vasta usein ysin kympin aikaan. Välillä jo tuon pelkän salikassin näkeminen taas kodin eteisessä avaamattomana sai minut itkemään. Olin todella väsynyt. Kun johto vaihtui, sain alkaa pikku hiljaa pitämään ylityötunteja pois. Meille alusta saakka sanottiin, ettei niistä saa pitää kirjaa, mutta onneksi olin silti merkinnyt kaikki ylös. Viimein onneksi tajusin vaihtaa työpaikkaa.
Minulla on ollut pelottavan helppo sopeutua vääränlaisiin kaavoihin ja rytmeihin. Aikaa ennen äitiyttä, olin osakkaana eräässä markkinointiviestintätoimistossa ja sama kaava toistui. Tein töitä aamusta iltaan. Vaikka rytmitin usein iltaan treenin, saatoin jatkaa treenien jälkeen töitä yötä myöden. Rumasti sanottuna olin työnarkomaani. Voihan myös olla, etten sisällöltään keksinyt elämässäni mitään, mikä olisi mennyt työn edelle. Tuo kuulostaa näin jälkeen päin ajateltuna aika surulliselta.
Oma arki ja sen rytmit
Sen lisäksi, että rakastan olla äiti, tyttäremme toi mukanaan terveellisen rytmin. Arkinörttinä minulle tekee hyvää päivän rytmi, jossa säännöllisellä syömisellä ja nukkumaanmenolla on omat paikkansa. Hän katkaisee työnteon, ja kaikki se puuhailu ja liikunta yhdessä ovat vain plussaa. Aivan kuin olisin palannut takaisin omaan lapsuuteeni.
Tyttäreni syntyi tosi pienenä, joten minulle teki hyvää hidastaa aidosti omaa tahtia. Jo hänen konkreettinen pienuutensa muistutti tästä. Yritän koko ajan myös, ettei kiire olisi osana elämäämme. Aamulla, kun saattelen tyttäremme eskariin, olen tehnyt tietoisen päätöksen, ettei meillä ole sinne ikinä kiire. Asumme koulun vieressä, mikä toki auttaa asiaa, mutta en anna päivän omien (työ)juttujen hoputtaa meitä. Useinhan kiire on vaan oman pään sisällä.
Olen aina rakastanut urheilla ja vanhemmuuden myötä huomaan vielä selkeämmin, kuinka suuri merkitys sillä on jaksamiseen. Haluan olla fyysisesti hyvässä kunnossa, jaksava ja vahva. Tuo heijastuu myös mielialaan. Päivän töiden to do -listat ja parhaat luovimmat ideat putkahtaa aamulenkillä.
Se rakkaus
Minulle tuli eilen tämä lause TikTokissa vastaan:
”They say when your first baby is girl. God knew you needed a love that would change you forever. A best friend you will raise and someone who will heal a parts of you.”
Ääretän rakkaus on tehnyt ehjäksi. Ollakseni hyvä äiti hänelle, olen joutunut käsitellä menneisyyden asiat, omat puutteeni ja lapsuuden ja nuoruuden kiusaamisen jättämät jäljet. Se on tuonut mukanaan levollisuuden, levollisuus tasapainoisen mielen ja tasapainoinen mieli viimeisen silauksen onnelliseen arkeen. Arkihan se kuitenkin loppupeleissä sitä pääasiallista elämää on.
Täytän kohta 41, ja olen ehtinyt elää jo monta elämää. Isäni oli siis oikeassa. Tuntuu, että tyttäremme on jo nyt tuonut minulle läsnäolollaan lisää vuosia elämään.
