Juttelimme ystäväni kanssa elämästä ja siitä, mitä kaikkea elämän varrella on tapahtunut. Keskustelimme kuumottavista hetkistä eli onko ollut hetkiä, jolloin on ollut hämmennyksestä tai kauhusta kankeana. Muutamia tällaisia hetkiä tuli ainakin heti mieleen vaihtoajoilta Meksikon Monterreysta vuosilta 2008-2009. Ehkä ne tuntuivat kuumottavilta siksi, että ne olivat tilanteina niin uusia. Näin jälkikäteen ne tuntuvat vaan jonkun tv-sarjan irtonaisilta kohtauksilta. Toisaalta samaan aikaan, jos päästää mielikuvituksen oikein kunnolla laukalle, nämä olivat hetkiä, jolloin olisi saattanut käydä pahemminkin. Meksikon kulttuuri on Suomeen nähden aivan totaali erilainen ja sen luokkaerot ovat suuret. Osaksi tämän vuoksi maassa ilmenee paljon korruptiota ja rikollisuutta.
Aikoinaan harmittelin, etten tuolloin reissun päältä kirjoittanut blogia – miten kivaa sitä olisi ollut lukea myöhemmin. Keräsinkin kerran blogiin tarinaa tuolta ajalta. Toin lähinnä esiin, millainen oli vuoden 2008 Meksiko 23-vuotiaan opiskelijan silmin, millaista oli opiskella Monterreyssä ja matkustaa Väli-Amerikassa tuolloin.
Monterrey – vauras kaupunki
Tässä hiukan taustaa Monterreysta kuumottavat hetket -tarinan pohjalle. Monterrey sijaitsee Pohjois-Meksikossa, ja se on Meksikon kolmanneksi suurin kaupunki. Sen väkiluku on nykytietojen mukaan noin 1,1 miljoonaa asukasta. Yhdessä lähiöiden kanssa asukasluku nousee yli neljään miljoonaan. Kaupunki on tunnettu vauraudestaan ja modernista infrastruktuuristaan, ja se on yksi Meksikon suurimmista teollisuuskeskuksista. Muistan, kuinka muut meksikolaiset kutsuivat monterreylaisia “fresas” eli mansikoiksi. He sanoivat, että monterreylaiset kulkevat välillä liikaa nokka pystyssä. Mainitsinkin usein, että jos emme olisi reissanneet niin paljon ympäri Meksikoa, olisi jäänyt paljon sitä toisenlaista Meksikoa näkemättä. Monterrey sijaitsee noin 225 kilometriä Meksikon rajalta. Rajan läheisyys on varmasti omalta osaltaan vaikuttanut sen maineeseen ja väkivaltaisen huumekaupan kasvuun. Koulumme oli Universidad de Monterrey.
Koska kaupunki oli niin suuri, emme oikeastaan käyttäneet muita kuin takseja, ja ne me otimme aina melkein lennosta. Kaupungin julkinen liikenne oli ainakin silloin olematonta ja kevyen liikenteen väyliä ei ollut. Menimme jopa yliopiston kampusalueelle taksilla. Alueella oli jo silloin riskejä väkivaltaisesta rikollisuudesta ja sieppauksista järjestäytyneen rikollisuuden vuoksi. Vaikka yliopiston alueen ympärillä oli isot aidat ja alue oli vartioitu (sisään porteista pääsi vain koulun papereilla), koululta silti kidnapattiin kaksi opiskelijaa. Ja he eivät ikinä palanneet.
Kun matkustimme vaihtoon vuonna 2008, Meksikon presidentti Felipe Calderón oli muutamaa vuotta aiemmin vuonna 2006 julistanut huumeiden vastaisen sodan. Tämän vuoksi tilastoidut huumesotakuolemat olivat myös lisääntyneet räjähdysmäisesti, ja vuosi vuodelta tuo luku on vaan kasvanut. Erityisesti huumekartellit tunnetaan joukkomurhistaan. Yleensä niiden uhrit olivat olleet kilpailevan kartellin jäseniä. Kun vaihtoaikamme loppui, Monterreyn kaupungin ulkopuolelta löytyi yli 30 hengen joukkohauta.
1. Tehdasalueelle ajanut taksikuski
Me vaihto-opiskelijat hengasimme paljon yhdessä, ja harvasen ilta oli jotain ohjelmaa jossain päin kaupunkia. Minä suorastaan rakastin meidän kampusta, ja meillä oli hauska ja tiivis opiskelijayhteisö. Läheisimpiä ystäviä minulla oli Hollannista, Saksasta, Yhdysvalloista ja Itävallasta. Kun palasimme yömyöhään koteihimme, meillä oli tapana usein jakaa taksi. Nytkin hyppäsimme yöllä nelistään taksiin. Me asuimme ystäväni kanssa Colonia Del Carmen -nimisellä alueella ja taksissa olevat ystävämme hiukan kauempana. Vaikka Monterrey oli suomalaisen silmin äärettömän suuri kaupunki ja monikaistaiset tiet leveät, opimme kuitenkin jo hiukan reittejä. Tällä kertaa kuitenkin taksi lähti eräästä liittymästä vieraalle rampille ja huristi tuhatta ja sataa aivan väärään suuntaan. Hämmennyksestä kankeana istuimme ja tuijotimme taksissa toisiamme ja mietimme, mitä nyt tapahtuu. Taksi ajoi tehdasalueelle, kuljettaja nousi autosta ja meni takaluukulle. Kohta huomasimme, että hän raahaa takaluukusta ottamaansa jätesäkkiä tehtaan ovelle päin. Kun hän oli vienyt sen sisälle, hän palasi muina miehinä takaisin ja lähti ajamaan. Olimme niin jäykkinä, ettemme tienneet, mitä tehdä. Kun taksi lähestyi hiljalleen asuinaluettamme, sanoimme voivamme jäädä jo heti alueen porteilla. Ystävämmekin hyppäsivät taksista, sillä he eivät enää halunneet jatkaa kyseisellä taksilla. Taksin kaasuttaessa matkoihinsa jäimme vaan tuijottamaan toisiamme ja mietimme: ”Mitä hel**** just tapantui?”
2. Silmätikuksi joutuminen
Toinen mieleeni tullut tapaus liittyy pituuteeni. Vaikka usein hengasimme vaan vaihtoporukalla, menimme välillä myös jollain poppoolla kaupungin yökerhoihin. Usein rennoimmat olivat meidän mieleen, mutta oli myös paikkoja, joihin sai/piti pukeutua. Koska omassa arjessani harvoin laitan ”ykkösiä päälle”, mielestäni tuo oli aika kivaa vaihtelua. Vaikka olen Suomen mittakaavalla naiseksi melko pitkä (177cm), Meksikossa taas olin korkkareissa jättiläinen verrattuna paikallisiin tyttöihin ja heitä kahta päätä pidempi. Vaikka nuoruuden kiusaamisajoilta olin päättänyt, etten enää pienennä itseäni, Meksikossa oli pakko tehdä sitä oman turvallisuuden vuoksi. Liika huomio ei ollut hyväksi. Pituutta oli kuitenkin vaikea piilottaa, vaikka ei olisi korkokenkiä edes pitänyt. Lattaritytöistä luotu steretypia mustasukkaisina ja temperamenttisina ikävä kyllä välillä osui aika oikeaan. Paikallinen ystävämme Vicky huomasi, että tarjoilijoilla oli usein tapana puhua minulle töykeästi ja nopeammin kuin muille.
Kerran eräällä clubilla menin vessajonoon ja kuulin edellä olevien vieraiden tyttöjen haukkuvan minua. (He varmaan luulivat, etten ymmärrä espanjaa) Kun lähdin vessasta, he heittivät vessapaperirullalla minua. Kun pääsin ystävieni luokse, vartija tuli ja laittoi minulle käsiraudat. Sain kuulla, että eräät henkilöt haluavat, että minut poistetaan clubilta. Aloin luonnollisesti itkeä, sillä en ollut tehnyt mitään. Juurihan vasta tulimme. Minut ohjattiin clubilta pois käsiraudoissa ja kolme vartijaa käveli takanani. Paikallinen ystävämme Mauricio oli onneksi paremmin tilanteen tasalla. Hän keräsi ystävämme ja juoksi minun ja vartijoiden luokse. Mauricion ilmeestä huomasin, että jotain oli tekeillä. Kun vartijat poistivat ulkona käsiraudat käsistäni, Mauricio pyysi minua ja ystäviäni juoksemaan hänen autolle. Lähdimme ajamaan ja Mauricio katseli koko ajan taakseen nähdäkseen, että seurataanko meitä. Kun tilanne hiukan rauhoittui, hän sanoi näiden naisten (jotka heittivät minua vessapaperirullalla ja pyysivät vartioita heittämään minut ulos) olleen paikallisen huumekartellin tyttöystäviä eli huonomminkin olisi voinut käydä. Tämän tapauksen jälkeen ystäväni eivät enää päästäneet minua yksin vessaan eikä kyllä minnekään muuallekaan.
3. Virkamiehen lähestyminen
Kolmas mieleeni tullut tapaus liittyy jälleen mekkoon ja korkokenkiin. Olimme lähdössä ystäväni kanssa ulos ja odottelimme meidän vakiopaikalla, jotta voisimme lennosta ottaa taksin päätieltä. Kävelimme aina asuinalueelta pois porttien ulkopuolelle ja yleensä aamuisin alueen vartija huitoi meille taksin. Nyt illalla häntä ei kuitenkaan näkynyt ja seisoimme kahdestaan ystäväni kanssa. Pian huomasimme, kuinka päätiellä meni autosaattua. Ohi ajoi pitkä musta limusiini, jossa oli Meksikon liput auton etuosassa. Saattueesta ja lipuista päättelimme, että se oli jonkun virkamiehen saattue. Samaan aikaan, kun saimme taksin, saattueen limusiini teki käännöksen ja kurvasi pihaan. Limusiinista nousi turvamies, joka pysäytti meidän taksin. Turvamies pyysi minua avaamaan ikkunan ja sanoi, että työtehtävä oli pyytää minun puhelinnumero hänen pomolleen. Tilanne oli jälleen aika hämmentävä, sillä saattue odotti, turvamies oli iso ja minä mietin, mitä tässä tilanteessa pitäisi tehdä. Vaikka minulla oli puhelin, piilotin sen. Sain myös sönkötettyä espanjaksi, ettei minulla ole puhelinta, koska asun Monterreyssa vaan hetken opiskeluiden ajan. Turvamies toisti kysymyksen moneen kertaan ja vetosi, ettei voi epäonnistua tehtävässään. En kuitenkaan uskaltanut antaa numeroa. Meidät päästettiin lähtemään, taksin kuljettaja kaasuttaa ja on silminnähden peloissaan ja paniikissa. Pian kuljettaja kääntyy takapenkille ja kysyy: ”Kuka sä oikein olet?” Outo tilanne. Romantikot varmaan ovat sitä mieltä, että tästä olisi voinut syntyä vuosisadan rakkaustarina – itse näin vaan liian suuren riskin.
