Miksi onnellisuudesta on niin vaikeaa puhua?

Vaikka meidän arki rullaa ja tietyillä hetkillä jopa ajattelen ääneen: ”Olenpa minä onnellinen”, miksi onnellisuudesta on niin vaikea puhua tai kirjoittaa?

Yksi selkeä syy ainakin itselläni on, että välillä nukun kerta kaikkiaan liian vähän. Ironista on se, että oma lapseni on nukkunut vauvavaiheen jälkeen hyvin eli hän ei ole pitänyt minua hereillä. Omien liian vähäisten unien takana ovat omat fyysiset vaivani, ja näiden öiden jälkeen usein aivot jäävät selviytymis-moodiin. Hoidan tunnollisena päivän hommat, mutta pingon päivissä eteenpäin niin sumussa ja lujaa, ettei energiaa ja aikaa omien fiilisten analysointiin jää aikaa.  

Tosiasiassa nyt viimeisten kuukausienkin aikana on ollut monia hetkiä, joihin olisi voinut jäädä kauemmaksi aikaa fiilistelemään hyvää oloa. Ja tuollaisina hetkinä sitä tunnetta ja hyvää oloa pitäisi jakaa muillekin. Olimme esimerkiksi viikonloppuna tyttöni luistelukaverin kesäasunnolla Tammisaaressa. Vaikka pienikin loma nyt aina on kaikille mieleinen, itselläni se tuntui erityisen hyvältä, sillä tuntui, että oikeasti pysähdyin hetkeksi. 

Pienillä eleillä ja sanoilla

Miten muistaisi sanoa lähimmäisille, että olen heidän kanssaan tosi onnellinen tai että kiitos, että he ovat elämässä. Kun muistaa, miten pienistä sanoista on itse ilahtunut, täytyisi muistaa myös, ettei muille sanottavien asioiden tarvitsisi olla niin mittavia. 

Valmentajani sanoi minulle alkutalvesta: ”Nyt oli hieno valssihyppy.” Tulin tuosta lauseesta tosi hyvälle tuulelle. Vaikka hyppy ei ole vaikea, ehkä lause kaikessaan edusti sitä, miten paljon olen vuodessa mennyt taitoluistelussa eteenpäin ja ennen kaikkea uskaltanut kokeilla. Ehkä muutkin asiat elämässä kaipaavat välillä ns. ”re-checkiä” eli pientä väliaikatilannetta.

Huomaan, kun välillä hoidan asiakkaiden kiireellisempiä viestinnän ja markkinoinnin töitä tai viimeistelen projekteja loppuun, saatan mennä Kalla Activen suhteen sellaiseen olotilaan, että Kalla pyörii koko ajan samalla painolla, mutta en aktiivisesti ajattele sitä. (Usein teen kuukauden someajastukset ja muut kampanjasisällöt jo etupainotteisesti valmiiksi juuri tämän vuoksi, että minulla on aikaa keskittyä työtehtäviin, kuten lehtijuttujen deadline-päiviin) Tuo olotila vaan aika usein johtaa siihen, että saatan unohtaa pitkäksikin ajaksi sen innostuneisuuden, jota tunnen Kallaa kohtaan, vaikka oikeasti olen tosi ylpeä, että olen oman brändin alusta saakka rakentanut.   

Hauskaa, miten viime viikolla alkanut Kalla Activen brändilähettiläshaku omalla tavallaan muistutti minua, mikä Kallassa on parasta ja siitä, että on oikeasti siistiä, että olen tällaista saanut aikaan. Hakijoita on jälleen tosi paljon ja ihanaa on ollut lukea heidän hakemuksiaan ja perusteluita, miksi he olisivat hyviä brändilähettiläitä. 

Ehkä kaiken oleellisen lisäksi, kampanja on minun se ”työrintaman valssihyppy” – muistuttamassa minua siitä, että voin hyvin antaa itselleni olalle taputuksen. Ehkä siis onnellisuutta ja ennen kaikkea tyytyväisyyttä lisää myös se, että muistaa tehdä niitä väliaikatilannekartoituksia ja antaa niitä kehuja myös itselleen. 

Äitiys ja hetkessä eläminen

Äitiys on onneksi yksi niistä asioista, jotka herättävät ja muistuttavat elämään hetkessä. Olenkin useaan kertaan todennut, että mielestäni äitinä lastaan ei voi myöskään kehua liikaa. Toki kehun aina asioista, mutta viimeistään illalla ennen nukkumaan menoa kerron yleensä minimimmille esimerkiksi, miten ylpeä olen hänestä. Tähän usein liitän asioita, jotka ovat ajankohtaisia sen viikon juttuja esimerkiksi olen ylpeä, miten hienosti hän on jaksanut harjoitella jotain asiaa ja oppinut sen / rohkeasti kokeillut uutta juttua / miten hyvä ystävä hän on tai huomioonottava hän on ollut. 

Hän on aina ollut innokas oppimaan uutta ja helposti omaksunut esimerkiksi uuden urheilulajin. Toki huomioin nämä, mutta yritän aina liittää samaan tilanteeseen yleensä muutakin kuin fyysistä taitoa. Esimerkiksi kun olimme Granibackenilla laskettelemassa toki kehuin, miten rohkeasti ja taitavasti meni hissillä ja laski, mutta korostin myös tilannetta, jossa hän oli huomioonottava. (Hän kiersi hitaammin laskevat laskettelukoululaiset mäessä turvallisesti)

Eräs ilta hän kysyi minulta: ”Äiti, mitä on olla ylpeä?” Ja kun kerroin esimerkkejä, hänen suunsa kääntyi tavattoman isoon hymyyn. Ehkä samaan aikaan hän kävi myös niitä lauseita läpi, joita olin hänelle iltaisin sanonut. Sen jälkeen hän totesi: ”Sä oot paras äiti, jonka mä tunnen.” Vanhemmuudesta ei palkintoja jaella, mutta tyttöni kanssa usein tunnen, että olen voittanut isommankin kilpailun.

Ideoita päiväkodin vanhempaintoimikunnan toimintaan ja varainkeruuseen

Saan aika ajoin kysymyksiä vanhempaintoimikunnan toiminnasta ja miten tyttöni päiväkodissa se toimii. Ajattelin, että voisin vastailla tänne blogiin niin muutkin voivat poimia sieltä ideoita lähinnä varainkeruuseen ja lasten kevätriehaan, jonka me eli vanhempaintoimikunta järjestää nyt toukokuussa jo kolmatta kertaa päiväkodin lapsille.

Vanhempaintoimikuntaamme kuuluu pieni joukko vanhempia, jotka pyrkivät aktivoimaan muitakin vanhempia mukaan aina erilaisiin tempauksiin. Toiminta on matalan kynnyksen hommaa ja itse ajattelen, että kaiken ”vapaaehtoistyön” pitäisi pohjautua siihen, että se on kivaa. Itselleni se suurin motivaattori on juuri se ilo ja kokemukset, joita lapset saavat kokea kevätriehan esiintyjien myötä. 

Urheiluseuroissa ja lätkän MM-kisojen mediapuolella vapaaehtoisena auttaneena ero vanhempaintoimikuntaan on oikeastaan se, että seuroissa on yleensä muutama palkallinen, jotka ”pitävät homman pyörimässä” ja koordinoivat. Vapaaehtoiset tulevat taas auttamaan parhaansa mukaan silloin kuin ehtivät. Samoin meilläkin: kaikki apu on tarpeen ja matalalla kynnyksellä kaikki ovat enemmän kuin tervetulleita, mutta erona on, että vanhempaintoimikunnasta puuttuu tuo ”palkallinen”, joten välillä vanhempien sitouttaminen tuntuu haasteelliselta. Onneksi monista vanhemmista on tullut jo vuosien mittaan minun hyviäkin ystäviä, joten heitä on voinut suoraan pyytää auttamaan jutuissa. 

Olemme kokeilleet muutamia eri keinoja vuoden aikana, joilla olemme pyrkineet saamaan kevätriehan budjetin kasaan. Kerään tänne alle muutamia asioita, joita olemme tehneet. Rahat ollaan aina siis saatu kevätriehaa varten kasaan ja siitä tulleiden kiitosten jälkeen (muutama vanhempi ja päikkytäti tuli jopa halaamaan) on ollut aina pakko todeta, että kannatti taas sykähtää.

Ideoita vanhempaintoimikunnan varainkeruuseen

  1. Jouluarpajaiset

Yksi toimiva on ollut vanhempaintoiminnan järjestämät jouluarpajaiset. Keräämme syksyn aikana perheiltä arpajaispalkintoja, jotka voivat olla joko tavaroita tai jouluherkuilla täytettyjä lasipurkkeja. Yleensä olemme myyneet paikallisilla joulumarkkinoilla 100 arpaa / 3€kpl. Jokaisella arvalla on voittanut palkinnon (Ne ovat olleet yllättävän suosittuja ja pöytä on tyhjentynyt alle tunnissa)

2. Vanhempaintoimikunnan joulukahvila

Vanhempaintoimikunta järjesti päiväkodin perheille järjestetyn joulupolun yhteydessä joulukahvilan, jossa myytiin simppeleitä juttuja, kuten kahvia ja mokkapaloja yms. 

3. Vappupallojen myynti

Yhtenä keväänä myimme etukäteen vappupalloja, tilasimme ne ilmapallo.fi kautta ja vanhemmat saivat lunastaa pallot päiväkodin jumppasalista ennen vappua. Fun fact: täytin yhteensä 100 heliumpalloa parin tunnin aikana. 

4. Vanhempaintoimikunnan pikkujoulu disco päiväkodin lapsille

Tämä oli varmasti lasten mielestä kivoin järjestämämme varainkeruu, mutta se vaati ehkä eniten myös koordinointia. Vuokrasimme tilan tätä varten, vanhemmat leipoivat yhteisesti kahvilan tuomiset ja vastasimme tilan järjestelyistä. Discossa oli myös eko-onginta, johon sai tuoda vanhoja hyväkuntoisia leluja.  

Esiintyjäehdotuksia päiväkodin lasten kevätriehaan

Olemme menneet kaikki vuodet samalla hyväksi havaitulla ohjelmarungolla. Alla olevat esiintyjävaihtoehdot eivät ole yhteistöitä, vaan yhdessä kerätyillä varoilla palkattuja esiintyjiä. Tuon ne esiin enemmänkin vinkeiksi. Kevätrieha on aina ollut päiväkodin sisäinen tapahtuma, eivätkä vanhemmat tai sisarukset eivät ole olleet osana päivää.

OHJELMA:

klo 9.15-9.45 bändi
klo 9.45-10.15 eväshetki (kotoa pakatut eväät)
klo 10.15-11.00 laululeikki & taikashow

Jo kolmatta vuotta peräkkäin tilasimme bändin Konserttikeskuksen kautta. Heidän verkkosivuilla on hyvin eriteltynä päiväkotitarjonta ja esiintyjäehdotukset esimerkiksi kouluihin ja muihin tilaisuuksiin. Vuonna 1963 perustettu Konserttikeskus ry toteuttaa vuosittain 1200–1500 konserttia ja musiikkityöpajaa eri puolilla Suomea yhteistyössä paikallisten järjestäjien kanssa. Heidän sivuillaan kerrotaan, että heidän toiminnan tarkoituksena on tuoda korkeatasoista elävää musiikkia mahdollisimman monen lapsen ja nuoren kuultavaksi täydentäen samalla koulujen musiikinopetusta. Tänä vuonna esiintymään tulee Mimmit. Aikaisempina vuosina esiintymässä on ollut Pikku Papun orkesteri ja kitaransoittaja Ville Karttunen. 

Olemme pitäneet eväshetken osana kevätriehaa, sillä vaikka se vaikuttaa yksinkertaiselta ohjelmannumerolta, lapset ovat silti tykänneet siitä. 

Viime vuonna Maddaleenalla oli laululeikki ja taikashow. Koska se oli niin pidetty ohjelmanumero sekä lasten että päiväkodintyöntekijöiden keskuudessa, päätimme tilata sen tänäkin vuonna. Hän myös pyörittelee show:n jälkeen lapsille ilmapalloja. Fun fact: Bongasin alkujaan tämän esiintyjän paikallisen supermarketin avajaisista ja kävin pyytämässä häneltä yhteystiedot.

Yhtenä vuonna esiintymässä oli saippuakuplaesiintyjä, pihassa vierailemassa paloauto sekä tilasimme ennen kesänalkua vielä jäätelöauton päiväkodin pihaan. 

”Äiti, haluan isona esiintyä” – kevään jääshow taas lähestyy

Meidän kotona on käynyt kuhina, kun saatiin äskettäin tietää meidän luistelijamimmin ryhmän eli Minitimanttien rooli tulevassa kevään jääshow:ssa. He ovat sammakoita. Koko jääshow:n teema on niinkin ihana kuin Pieni Merenneito, ja jääshow esitetään Helsingin jäähallissa sunnuntaina 24.3.2024. Shown tarina perustuu H.C. Andersenin rakastettuun klassikkosatuun. Viimeksi jääshown teema oli Velhokoulu.

Mun mielestä on ihanaa, että Pienenä merenneitona luistelee Enna ja prinssinä Oskari. Kun neiti aloitti 3-vuotiaana luistelukoulun, ennen kuin siirtyi Minitähtiin, Enna oli hänen valmentajansa. Huippu tyyppi siis! 

Erityisesti olen luistelijoiden puolesta tosi iloinen. Voin kuvitella, että kevään jääshow on monelle muullekin luistelijalle se ”vuoden kohokohta” ja he ovat yhtä innoissaan esiintymisestä, kuin täällä meillä miniluistelijamme on: ”Äiti, haluan isona esiintyä.” Näytöksissä tytöillä on ollut myös ihanaa aikaa bondailla ja höpöttää. 

Upeita pukuja ja taitavia luistelijoita

Koko show on varmasti katsomisen arvoinen, sillä jäällä esiintyy yhteensä noin 1200 Helsingin Luistelijoiden luistelijaa niin muodostelmaluistelusta, jäätanssista kuin yksinluistelustakin. Tuon lisäksi varmasti pääsee näkemään taas upeita pukuja ja lavasteita.  

(Kuva: Helsingin Luistelijat / Pieni Merenneito Jääshow)

Esitystä kuvattiin Jääshown verkkosivuilla näin: 

”Merenalainen maailma on täynnä erilaisia, toinen toistaan upeampia mereneläviä ja kiehtovia esineitä. Pinnalla taas kohtaamme muun muassa iloisia merimiehiä. Pieni Merenneito kertoo kaikenikäisiä kiehtovan ja koskettavan tarinan. Se keskittyy nuoren merenneidon unelmaan päästä ihmisten maailmaan. Haaveiden ja seikkailuidensa keskellä hän myös rakastuu prinssiin. Merenneidon rohkeus ja syvä rakkaudennälkä ovat universaaleja teemoja, jotka herättävät meissä jokaisessa tunteita ja haaveita. Pieni Merenneito kohtaa matkallaan vaikeuksia ja uhrauksia, mutta hän ei koskaan menetä uskoaan unelmiinsa ja rakkauden voimaan.”

ps. Jos olette tulossa katsomaan, hyödyntäkää Ticketmasterissa Minitimanttien koodia MINIT, niin saatte lipun alennettuun hintaan. Tytöt palkittiin viimeksi kakkukahveilla, kun olivat saaneet koodilla myytyä x määrän lippuja omalla koodillaan – se oli tytöille kiva yllätys. 24.3.2024 esityksestä on tulossa kaksi näytöstä klo 12.30 ja 16.30. 

Verkkosivu-uudistus ja ohi kiitäneet vuodet

Minulla on kolme isosiskoa, ja joskus kun olen kysynyt äidiltäni, että millainen olin pienenä, hän on usein vain vastannut epämääräisesti: ”No sä menit muiden mukana.”

Ymmärrän nyt paremmin äitini vastausta. Äitinä en nyt varsinaisesti koe eläväni missään sumussa, mutta jotenkin viimeiset viisi vuotta ovat menneet nopeammin, kuin koskaan aikaisemmin. Meidän minimimmi täyttää kesällä 5 vuotta, eikä hän kyllä enää mikään mini ole, vaan varttunut elämäniloinen luistelijaneiti. Muistan, kun joskus aikaa ennen häntä totesin, että rakastin seurailla siskojeni lapsissa, kun heidän huumoritaju kehittyi ja mietin, mitenköhän mukavaa se on, jos saa joskus oman lapsen. Nyt kun tuota prosessia on saanut seurailla kohta 5 vuotta, voin todeta, että se on ollut juuri niin ihanaa, kuin ajattelinkin. Nauramme päivittäin neidin kanssa asioille ja jatkamme toistemme juttuja.  Toki neiti edelleen on rakastaa kaikkea liikuntaa, on kiinnostunut eri kielistä ja kaiken kaikkiaan menevä tapaus, mutta vuodet ovat silti menneet silmissä. 

Vuodet kuluneet myös yrittäjänä

Entä sitten työpuolella? Samalla lailla aika on viilettänyt senkin puolella. Jäin vuonna 2019 äitiyslomalle markkinointiviestintätoimistosta, jossa olin osakkaana ja viestintäpäällikkönä. Aloitin äitiyslomalla kirjoittamaan Ninniohia-blogia, sillä minulla oli ikävä kirjoittamista. Kun myin osakkeeni ennen koronaa, en varsinaisesti vielä tiennyt, mikä on se konkreettinen asia, jota aloitan tekemään. Päässäni muhi ideat liittyen Kalla Active -merinobrändin perustamiseen ja minua pyydettiin muutamiin projekteihin, kuten Digitaalinen työllistyminen -hanke, mukaan viestinnän ja markkinoinnin ulkoistetuksi resurssiksi.

Avasin Kalla Activen verkkokaupan vuoden 2021 lopulla, ja sen ohella olen koko ajan tehnyt viestintää ja markkinointia eri yrityksille ja hankkeille. Koska aloitin Kallan aivan alkutekijöistä, olen koko ajan kokenut olevani yhden markkinointi- ja viestintätoimisto – mutta sitä kai yrittäjyys on. Handlata monta asiaa ja jos ei osaa, niin opettelee. Olen kiitollinen, miten monia haasteita olen onnistunut ratkomaan.

Vuodet kuluivat, tein hommia ja nyt kun pysähdyin, tuli sellainen fiilis, että pitäisiköhän näistä kaikista tehdyistä asioista kertoa enemmän? Suutarin lapsella ei ole kenkiä -ilmiö lävähti kasvoille oikein huolella. Uudistin ja päivitin asiakkaitteni verkkosivuja, kirjoitin heille sisältöjä ja tein markkinointikuvia, mutta omani eivät olleet pysyneet ajan tasalla. 

Vaikka blogiani olenkin päivittänyt ja vuosien aikana sen pariin ovat löytäneet jo hämmästyttävän monet lukijat, ns. työpuolen sivustoni viestinnän ja markkinoinnin freelancerina olivat jäänyt menneille vuosikymmenille. Aikaisemmin siellä oli asiaa, mutta ei tarpeeksi kattavasti osaamisestani. Vaikka sieltä löytyneestä CV:stähän sai jonkinlaisen kuvan työ- ja opiskelutaustani, monikaan ei sinne saakka eksynyt. Niinpä otin viime viikolla asiaksi päivittää verkkosivujani. Edelleen sieltä puuttuu esimerkiksi konkreettisia referenssitarinoita, joissa caseja avaisi enemmän, mutta näillä mennään taas hetken. Mitä mieltä olette? 

Aivosumua ja arjen aherrusta

Mulla on ollut jotenkin vaikea nyt alkuvuodesta kirjoitella blogeja, ja olenkin miettinyt syytä tälle. Osaksi tuntuu, että olen edelleen puhki joulukuun sairastelukierteestä. Koska olo heittelehti ennen joulua laidasta laitaan, en ole uskaltanut vieläkään tuuletella tästä nykyhetken hyvästä olosta, joka on siis yleensä se aivan normaali olotila. 

Eksyn aina välillä blogini päivitysversioon – samaan aikaan yritän löytää inspiraatiota. Alkujaanhan aloitin kirjoittamaan blogiani, koska halusin äitiysloman aikana ja sen jälkeen jäsennellä ajatuksiani jonnekin – ja minulla oli yksinkertaisesti ikävä kirjoittamista. Mutta tiedättekö sen tunteen, kun nyt ei oikein ole ajatuksia, joita jäsennellä? Sitä äidit varmaan kutsuvat jonkinlaiseksi aivosumuksi. 

Miten arki on sitten sujunut?

Mihin tämä alkuvuosi on sitten mennyt? Työrintamalla on ollut sopivasti hommaa. Tammikuussa kirjoittelen Liikunnan Ammattilainen -lehteen ja erään huhtikuun tapahtuman tiedotteen sekä KIRA-kasvuohjelman tapahtumista artikkeleita. Näiden lisäksi olen ottanut työnalle Kalla Activen seuraavan kuukauden somen ja helmikuun kamppiksen. 

Työn ulkopuolella kuukausi on ollut aika luistelupainotteinen. Oma maanantain aikuistuntini muuttui vuoden alussa 1h -> 1,5h, mikä on ollut aivan ihanaa. Lisäksi olen edelleen käynyt torstaisin jäillä. Nuo kerrat ovat parasta terapiaa, sillä jo halliin mentäessä muut ajatukset jäävät ulkopuolelle. 

Kotona minimimmin suosikki ajanviete on tällä hetkellä etupihan lumilinnan ja -mäen rakentaminen, lautapelit (Muuttuva Labyrintti, Arvaa kuka), barbie- ja koululeikit. Risto Räppääjä -elokuvien tahdissa taas lauletaan ja tanssitaan joka päivä. Tänään vietimme minimimmin toiveesta hänen rakkaan Paddington-nallensa “2-vuotissynttäreitä”, johon kaikki nallekamut oli kutsuttu. Yhtenä ohjelmanumerona oli piirtäminen ja maalaus, jossa minimimmi toimi omien sanojensa mukaan kuvataiteen opettajana. Aika perus arkea siis!

Harrastusyhteisö lapselle rikkaus

Minimimmi vaihtoi alkuvuodesta luistelussa kehitysryhmään, ja hänellä nykyään kolmesti viikossa treenit ja oheiset. Huomaan, että seuraavaan ryhmään siirtyminen oli hänelle suuri steppi ja voi kuinka onnellinen hän onkaan ollut tuosta. Olen aina ajatellut, että jos treenikerrat lisääntyvät, urheiluinnon täytyy kasvaa myös samassa tahdissa. Minimimmi alkoi syksyllä kysellä aina alkuviikosta: ”Onko tänään luistelua?” Ja kertasi viikonpäiviä, jotta hän sai laskettua montako päivää on seuraavaan luistelukertaan. Hän totesi jo usein tuolloin, kuinka kiva harrastus hänellä on. 

Kuulen edelleen muutamilta vanhemmilta ihmettelyitä: ”Tarvitseeko noin nuorella lapsella edes vielä ns. vakkari harrastusta olla?” Eräs lisäsi vielä perään: ”Meidän lapsi haluaa tehdä niin paljon muutakin vielä.” Nämä ihmettelyt ovat mielestäni aina hassuja, sillä en vieläkään tiedä, mistä tuulee (tai miksi he haluavat näitä ajatuksia mulle jakaa heh). Toki kaikki on lapsikohtaista, kuten millaisesta tekemisestä lapsi tykkää. Samallalailla kaikki vanhemmat eivät pidä liikkumisesta, joten luonnollisesti heidän suhtautuminen oman lapsensa mahdolliseen harrastukseenkin on eri. Mietinkin aina, että minimimmi saa luisteluharrastuksen myötä nauttia monesta eri liikuntamuodosta, kuten jumppailusta ja tanssista, ja muina aikoina ehdimme ihan hyvin tehdä kaikkea muutakin – tai vaan maleksia ja hengailla, jos on sellainen fiilis. 

Minimimmin ryhmässä on monta tyttöä, jotka ovat luistelleet hänen kanssaan jo vuoden. Suurin anti lasten harrastuksissa onkin tuo lajin tarjoama yhteisö. Huomaan, että hänelle ovat nuo luistelukaverit tulleet tosi tärkeiksi. Minusta olikin kiva katsoa, kun heidän jouluesityksen jälkeen tytöt menivät Nordiksen katsomoon seuraamaan vanhempien luistelijoiden esityksiä. Istuin itse toisella puolella hallia, mutta näin hänet ja muut ryhmät tytöt hallin toisessa päässä – ja miten kivaa heillä näytti olevan. Tuo jos mikä lämmittää eniten äidin sydäntä.

Vaikea vuosi saatu päätökseen

Juttelimme tyttöni luistelukaverin äidin kanssa ja totesimme molemmat, että tämä on ollut varsinainen ”yllätystonnien” vuosi. Hän toimii siis yrittäjänä myös. Aina kun on saanut edelliset laskut maksuun, jostain on tipahtanut uusi tonnin lasku. 

Vuosi oli työntäyteinen, mutta raskaan siitä teki se, että tuntuu että kaikki tekeminen ei vienytkään askelia eteenpäin ja paikoittain tuntui, että olisi räpiköinyt vain paikoillaan tai palannut askeleita taaksepäin. Yksi asia, joka tämän tunteen syntymiseen vaikutti, oli haastava maailmantilanne. Halusin koko ajan ajatella, ettei se vaikuta minuun, mutta näin vuoden lopussa on pakko todeta, että ihmisten yleistä mielenmaailmaa oli silti vaikeaa välttää. Ja yksinkertaisesti ostovoima ei ollut entisensä.  

Viisaampana kohti ensi vuotta

Vuosi on ollut aikamoista jojoilua. Vaikka tuntui, että laskuja tippui, eteen tuli myös rehellisiä piikkejä, jotka olisi voinut välttää. Olen kuullut klassisia tarinoita yrittäjien verokämmeistä. Yhtäkkiä toukokuun lopulla huomasin olevani samassa tilanteessa. Vaihdoin vuoden alussa kirjanpitäjää, enkä ollut tarpeeksi tarkka ennakkoverosta. No jälkiverothan lähes 6000€ napsahtivat maksettavaksi syyskuun alussa – ”Oma vika”, totesin ja löin hetken päätäni seinään.

Jossain vaiheessa huomasin, että tiettyjä markkinoinnin toimenpiteitä ei olisi pitänyt tehdä, vaan säästää kassaa. Ristiriitaista oli se, että vaikka töitä oli kuitenkin koko ajan, isot laskut (joilla tuota myyntiä oli tarkoitus kasvattaa) veivät usein suurimman osan niiden tuotosta samantien.  

Riskejähän pitää ottaa, mutta kaikella on rajansa. Vaikuttajamarkkinointiin liittyvät ”riskinottojen” tulokset yleensä eivät välttämättä samantien edes näy myynnissä, vaan työtä pitää tehdä sinnikkäästi ja jatkuvalla otteella. Asiat kuitenkin maksavat, joten ns. hyödyllisten toimenpiteiden erottaminen on vaikeaa, varsinkin kun vuosi oli muutenkin poikkeuksellinen. Faktahan on kuitenkin se, että vaikka maailmantilanne on mikä on, markkinointia ei voi lopettaa. Se veisi kankkulan kaivoon jo sen saavutetunkin hyödyn, jonka eteen olen tehnyt töitä. Täytyy vaan tehdä fiksumpia toimenpiteitä. 

Oikeastaan kesäkuulta marraskuulle kuukaudet olivat budjetti-excelin tarkkailua. Hoin itselleni moneen kertaan, että en halua enää ikinä saattaa itseäni tähän tilanteeseen, ja mietin päässäni: ”Heti kun saan kassaan tietyn puskurin takaisin, olen harkitsevampi, säästäväisempi ja kiitollisempi.”

Aika on arvokasta

Yrittäjyyden ulkopuolella viime vuosi oli yksi onnellisimmista. Tajusin myös yhden asioita, josta pyrin pitämään entistä enemmän kiinni ja jotka priorisoin kärkeen: oma luisteluharrastus, lapseni luisteluharrastus sekä hänen vieminen ja haku ajoissa päiväkodista. Yrittäjän vapaus on se arvo, jota vaalin entisestään ja suurin syy miksi haluan toimia yrittäjänä. Vuoden aikana ymmärsin, miten paljon luistelu auttaa omaan henkiseen hyvinvointiin ja miten rakastankaan olla tyttöni äiti. Hän kasvaa niin nopeasti ja miten arvokasta onkaan tuo aika hänen kanssaan. Yrittäjyys on tähän asti mahdollistanut sen, ja siitä olen kiitollinen.

Vuodenloppua on maustanut mukavasti noin kuukauden mittainen sairasteluputki. Olotilani on mennyt ylös alas sairaan ja terveen välillä. Syy, että olen aina tullut heti uudelleen kipeäksi, on se, että en ole ehtinyt levätä. Aina tuollaista sairasjaksojen jälkeen osaa antaa arvoa myös enemmän terveydelle. Inhottavaa, jos ei fyysisesti jaksa.

Ensi vuosi näyttää hyvältä ja tammikuusta alkaen on kivoja projekteja tiedossa. Nyt on kuitenkin aika oikeasti levätä. Klousaan siis yrityksen puolelta mielelläni tämän vuoden jo nyt, otan opiksi mokista ja pidän mielessä kaikki oivallukset, jotka sain vuonna 2023. 

Äidiksi liian myöhään vai oikeaan aikaan?

Sain tyttäreni 34-vuotiaana. Jostain kumman syystä koin tuolloin, että sain hänet aika vanhana. Olenkin miettinyt, miksi koin niin. Nyt 4 vuotta myöhemmin on hassua, että ajattelin niin – sehän oli juuri oikea aika.

Toki siihen saattaa vaikuttaa, että osa ystävistäni oli saanut jo ensimmäisen ja toisenkin lapsen jo, mutta toisaalta lähipiirissä oli paljonkin ihmisiä, joilla ei ollut lapsia. Ihmisethän saavat nykyään keskimääräistä vanhempana lapset, ja syitähän tähän on varmasti monia. On myös täysin luonnollista olla haluamatta lapsia. Tokihan fakta on myös se, että jos lapsia haluaa, ikä tuo aina omat haasteensa ja voi jäädä tahattomasti lapsettomaksi. 

Tynkä parisuhteet

Osaksi syntyvyyden laskuun on sanottu syyksi myös parisuhteiden muuttumista. Väestoliiton perhebarometrin mukaan lapsia syntyy eniten pitkiin parisuhteisiin. Parisuhteen puuttuminen vähentää siis lapsilukua. Olen itse ollut aina lapsirakas ja palvonut siskojeni lapsia, joten osaksi allekirjoitan tuon teorian. Rehellisesti sanottuna itselläni oli parisuhteiden puolelta takana vain aika onnettomia yrityksiä. 

Kun kunnolliset tyypit kiinnostuivat minusta, minua veti puoleensa taas väärät tyypit, joiden terapeutiksi usein päädyin. Minusta tuntui, että moni tapailemani tyyppi käytti aikaa etsien omaa itseään ja ”omaa juttuaan”. Toki uskon kyllä lauseeseen: ”Toista voi rakastaa vasta sitten, kun rakastaa itseään.” Mutta jos katse on niin vahvasti omassa itsessä, on luonnollista, ettei sinne kuplaan muita mahdu – puhumattakaan lapsesta. Jollain tapaa jo jossain vaiheessa hyväksyin sen, että en välttämättä perustakaan sitä stereotyyppistä perhettä, ja huomasin, että olin koko ajan rakentanut ystävistäni perhettä ympärilleni.

Oikeaan aikaan

Kun sitten päädyimme puolisoni kanssa yhteen, moni ajatteli, että etenemme liian nopeasti. Tunsimme kuitenkin entuudestaan vuosien takaa toisemme – emme olleet saaneet vain mahdollisuutta olla yhdessä, sillä hän oli silloin vielä suhteessa. Muistan sanoneeni hänestä ystävilleni jo vuosia sitten, että hän on sellainen tyyppi, joka on ”jäänyt vaivaamaan”.

Kun tulin raskaaksi melko nopeasti, moni ajatteli, että se oli vahinko, sillä puolisollani oli jo neljä lasta aikaisemmista kahdesta pitkästä suhteesta. Jopa minun läsnä ollessani eräs porukka illanistujaisissa vitsaili lapsilukumäärästä, mikä tietenkin tuntui kurjalta. 

Olimme kuitenkin käyneet keskustelun ja sopineet puolisoni kanssa, että yhteinen lapsi on tervetullut. Omalla kohdallani halusin kokea äitiyden ja sen kasvavan rakkauden tunteen myös omaa lasta kohtaan. Samalla hyväksyin myös, että lapsiluku on täynnä eikä tuleva lapsemme tule saamaan pikkusisaruksia.

Näin jälkikäteen ajateltuna sain tyttäreni aivan oikeaan aikaan. En liian vanhana, enkä liian nuorena. Olin täysin valmis äidiksi. Ehkä nuorempana en välttämättä olisi ollut. En kokenut jääväni mistään paitsi – päinvastoin. En ikimaailmassa jaksaisi painaa samallalailla kaupungilla dinnereillä tai rinkan kanssa maailmalla.

Miten noin pieni ihminen onkaan tuonut niin paljon onnea mukanaan. Pysähdyn välillä vieläkin katselemaan häntä ja mietin, miten onnekas olen saadessaan olla juuri hänen äiti.

Mitä muistat omasta lapsuudestasi?

Sanotaan, että isoin virhe, jonka vanhempi voi tehdä on olla muistamatta omaa lapsuuttaan. Olen miettinyt omaa lapsuuttani erityisesti nyt viime vuosina ja pyrkinyt menemään siihen ajatusmaailmaan takaisin – ehkä jopa poimimaan sieltä niitä parhaimpia paloja meidän nykyelämään ja osaksi minimimmin kasvua. 

Takaisin tunnelmiin

Muistan lapsuudestani paljon asioita. Ennen kouluaikaa isäni hoiti minua kotona ja vaikka silloin jo liikuimme siskojeni kanssa paljon, leikin silti päivittäin oikeastaan aika usein yksin heidän ollessa koulussa, sillä pienellä paikkakunnalla ei ollut kovinkaan paljon lähipiirissä ikäistäni seuraa. Noilta ajoilta minulla ei ole kotimme sisältä kovinkaan paljon muistikuvia, mutta muistan ison pihamme kaikki ojat ja nurkat, joissa olen leikkinyt. Tuolla ajalla on varmasti ollut iso merkitys mielikuvituksen rakentumiseen, sillä enhän olisi saanut aikaani noin hyvin kulutettua ellen olisi rakentanut ”taikamaailmaa” ympärilleni. 

Leikimme paljon myös siskoni kanssa talvisin iltamyöhään ulkona. Laskimme pulkkamäkeä, teimme hyppyreitä, hiki valui ja lapaset olivat märät. Nauroimme paljon ja juoksimme salamannopeasti mäen ylös. Isäni usein toi meille vielä traktorilla lisää lunta, jotta saimme nostettua hyppyreitä korkeammaksi.

Hiihtokilpailuissa kuuma mehu maistoi kisan jälkeen hyvälle ja lentopallotreeneissä huippua oli, jos koko joukkueeseen iski nauruhepuli. Oli mahdoton yrittää tehdä mitään, sillä lihakset olivat aivan velttoja. Ehkä näistä muistoista pyrin eniten muistuttamaan itseäni siitä, miten vahva “lääke” huumori on ja sen, miten lapsella pitää olla oikeus iloon.

Jännittäminen ja esiintyminen

Muistan elävästi, miten vaivaantunut tunnelma koulun valokuvauksissa yleensä oli tai miten vielä yliopistossakin luokan edessä pidetty esitelmä jännitti. Itse opin vasta aikuisena olemaan rennosti valokuvissa ja totuin eri projektien myötä esiintymiseen – tai ehkä pikemminkin totuin siihen jännityksen tunteeseen.  

Juttelimme minimimmin vasussa luonteenpiirre-eroista päiväkodin ja kodin välillä. Mielestäni monet asiat kuulostivat aika loogisilta. Vaikka hän on kotona mielellään huomion keskipisteenä ja hauskuttaa koomikkona, hän ei kuulemma ”vedä samanlaista show:ta” päiväkodissa, vaikka tunnistettavissa onkin päikyssä oma iloinen itsensä. Onhan meillä aikuisillakin erilaisia ”minä-muotoja” eri paikkojen välillä: työ-, harrastus- ja kotipersoona. 

Valokuvaus ja esiintyminen tuntuvat hänestä edelleen jännittäviltä, mutta niin ne tuntuvat monesta aikuisestakin. Kun juttelimme tästä, hän hienosti itse totesi, että: ”Ei jännitä sitten enää, kun siihen tottuu.”

Ne pahat fiilikset

Olen aina ollut tunneihminen ja tehnyt paljon päätöksiäkin sen varassa. Jotenkin olen ollut myös onnellinen siitä, että olen pystynyt tuntemaan asioita ja purkamaan sellaisia fiiliksiä, jotka painavat mieltä. Elokuviin reagointi ja eläytyminen ovat tästä naurettava esimerkki. Muistan ala-asteikäisenä, kuinka itkin, kun katsoin ensimmäisen kerran Tyttöni mun -elokuvan. Elokuvassa tytön paras ystävä on allerginen ampiaisten pistoille ja hän menettää henkensä niiden pistoihin. Lukiossa muistan, kun ystäväni ihmetteli leffassa, kun repesin nauramaan hauskalle kohdalle, vaikka poskiani pitkin valuivat vielä edellisen surullisen kohdan aiheuttamat kyyneleet. 

Luonnollisesti tapahtumia, urheilumuistoja ja reissuja on jäänyt lapsuudesta ja nuoruudesta mieleen, mutta muistan myös tosi paljon omiani ajatuksiani ja tunnetiloja. Vaikka urheilu toi minulle vakaan elämän ja paljon kavereita, kasvaminen pienessä kylässä oli vaikeaa. Suurin osa urheilun tuomasta elämästä vei kotiseudulta pois, mutta kiusaajia riitti koulussa. Ala-asteella kiusaaminen oli ehkä enemmän rivien välistä. Muistan jo tuolloin, että joidenkin ihmisten seura ei tuntunut hyvältä. Lapsi aistii yllättävän helposti asioita ympäriltään. Muistan jopa miettineeni, että: ”Tämänlaiseenko käytökseen ja elämään pitäisi muka tottua?”

Ylä-asteella ymmärsin verrata koulussa olevien ja urheilupiireissä olevien ihmisten käytöstä – ja tajusin, ettei sellaiseen tarvitse tottua. Tuon oivalluksen ansiosta pystyin elämään sen ajan ohi. Mutta tavallaan hirveää on ajatella, että entä jos en olisi tehnyt tuota oivallusta tai entä jos minulla ei olisi ollut sellaisia ihmisiä urheilusta, jotka toivat sen hyvän olon? Jollain tavalla haluaisin uskoa, että jokaisella meistä on mahdollisuus kukoistaa, jos vaan saa ympäristön tuen ja oikeanlaiset ihmiset ympärilleen.

Meille oli ohjeistettu lapsena: ”Kaikkien paras kaveri ei tarvitse olla, mutta kaikkien kanssa on tultava toimeen.” Allekirjoitan tämän edelleen, mutta samalla haluan opettaa minimimmille myös, että rajansa on näissäkin. Minimimmi tutustuu helposti uusiin lapsiin ja hänellä on paljon kavereita niin päiväkodin kuin luistelunkin puolelta, mutta ehkä arvokkainta olisi, että hän oppisi vuosien saatossa tulkitsemaan, millaiset ihmiset hänelle tuovat hyvän olon ja ketkä aidosti haluavat hänelle hyvää.  

Ps. Hyödynnä -20% alekoodi SYKSY20. Koodi voimassa Kalla Activen verkkokaupassa 8.10.2023 asti.

Miksi sä kirjoitat sun blogia?

Vuosien mittaan olen saanut useita kysymyksiä, miksi kirjoitan tätä Ninniohia-blogia. Alkujaanhan aloin kirjoittamaan blogia äitiyslomalla, koska kaipasin kirjoittamista. Olin tuolloin vielä osakkaana eräässä markkinointiviestintätoimistossa, ja uskoin todella, että olen sinne vielä äitiysloman jälkeen palaamassa. (Elämähän ei mennyt niin, vaan päädyin myymään osuuteni ja lopulta perustin Kalla Active -merinobrändin) Kirjoittelinkin tästä aikoinaan blogiini: Hups, ajauduin taas yrittäjäksi!

Yksi elämäni rakkaus on kuitenkin aina ollut kirjoittaminen, ja edelleen virallisestikin teen sitä työkseni. Kirjoitan kaikki Kalla Activen sisällöt ja muutamalle lehdelle artikkeleita sekä yrityksille haastatteluita, mutta miksi sitten vielä näiden lisäksi kirjoittelen blogia? 

Vuosien mittaan blogi on ollut yksi kanava jäsennellä omia ajatuksia. Hassua onkin ollut huomata, miten moni lukija on pähkäillyt samoja asioita, vaikka luonnollisesti kaikkia ei kaikki asiat kiinnostakaan – eikä onneksi tarvitsekaan.

Huomaan, että blogini toistuvimmat aiheet linkittyvät usein äitiyden tai yrittäjyyden ympärille. Toki näiden lisäksi kirjoittelen muustakin esimerkiksi oman pihan myötä syntyneestä puutarhahulluudestani tai urheilusta ja ulkoilusta, jotka ovat olleet vakio asioita elämässäni lapsesta saakka. 

Äitiys ja arki

Moni äiti varmasti on yhtä mieltä siitä, että äitiydessä on monia eri puolia. Lapsethan ovat erilaisia sekä äitiyskokemukset vaihtelevat laidasta laitaan. Ja jos jotain rakastaa, terve huoli ja pelko kuuluvat luonnollisina asioina elämään.

Ihmisten käyttäytyminen on minusta joskus kovin epäreilua. Rakkauteen liittyvän huolen kanssa täytyy vain tulla toimeen, vaikka se vaatii ponnisteluja. Olenkin aikaisemmin todennut, että oikeastaan en ole peloissani, että minimimmille tapahtuu jotain, vaan eniten toivon lapseni elämään arjen hyvyyttä. Kuinka kasvattaa myötätuntoiseksi ja reiluksi, mutta sellaiseksi, että hän ei kuitenkaan salli muiden kohdella itseään tai rakkaitaan väärin. Sen olen jo hyväksynyt, etten pysty suojelemaan häntä jokaiselta takaiskulta – voin kuitenkin opettaa heitä nousemaan ylös kaatumisen jälkeen ja jatkamaan eteenpäin.

Ehkä näitä ajatuksia olen purkanutkin blogiin, ja moni vanhempi on myös paininut samojen ajatusten kanssa. 

Yrittäjyyden haasteet

Yrittäjyyden nurja puoli on se, että ympärillä on aina tietty joukko arvostelijoita. Olenkin harjoitellut karsimaan näitä neuvoja ja pyrkinyt laittamaan osan suoraan toisesta korvasta ulos, mutta silti jotkut kommentit lannistavat. Vaikka mun ympärillä on ns. vakio freelancer-tiimi, silti täytyy välillä myöntää tosi asia, että teen asioita aika yksin. Näistäkin asioista pystyisi nopeammin puhumaan, jos vieressä olisi koko ajan joku henkilö, jota nämä asiat myös koskettavat. Onneksi kuitenkin pystyn sparrailla muiden yrittäjien kanssa aika monesta asiasta – ja oma mottoni onkin: ”Auta niin sinuakin autetaan.”

Moni lukija on myös kertonut, että seuraillut mun yrittäjyys matkaa Kalla Activen myötä alusta asti, ja he sanovat, että on mukava lukea yrittäjän arjesta. Huomaan, että itsellenikin on ihanaa jäsennellä päiviäni blogiin. Vaikka välillä tuntuu, että kirjoittelen tänne blogiin hölyn pölyä niin parasta on ollut jälkeenpäin kuulla, että olen onnistunut jollain tapaa myös inspiroimaan lukijaa omalle yrittäjyyden tielle tai muuten vain elämässä. 

Äidit sometrendien perässä – kenen kustannuksella? 

Koska päivitän lähestulkoon päivittäin Kalla Activen somea, selaan yritykseni profiililla paljon myös TikTokia. Toki välillä minua ihan naurattaa, miten paljon olen tippunut kärryiltä tämän kanavan suhteen, mutta yritysmielessä haluan testailla sen potentiaalia.

En ole varmaan ainut ihminen, joka välillä kammoksuu somekanavissa kiertäviä haastevideoita. Toki jotkut ovat hauskoja, mutta ero hauskuuden ja häpäisyn välillä on ajoittain todella pieni. 

Yksi haaste, joka tuli eilen minua vastaan, on kananmunan rikkomishaaste #eggchallenge, ja suoraan sanottuna se sai minut tosi surulliseksi. Haasteessa vanhempi (videoissa oli useammassa äiti) rikkoo leipoessa kananmunan lyömällä sen lapsen otsaan. Useassa videossa lapsen leipomisinnostus katoaa sekunnissa, lapsi on järkyttynyt ja sanoo nyyhkyttäen rikkomisen sattuneen. Samaan aikaan vanhempi nauraa vieressä. 

Vaikka idea vaikuttaa harmittomalta, minun mielestäni tuo haaste on kauhea. Vanhemman kuuluisi olla lapsen turvasatama eikä ”bully on the playground”. Lapset ottavat mallia meistä aikuisista, ja he imevät kaiken opin. Haasteessahan vanhempi opettaa, että lyöminen on ok ja sille voi vielä nauraa. 

Jos lapsi ajattelee tuon olevan normaalia käytöstä, pahimmassa tapauksessa hän alkaa itse kohdella myöhemmin muita samoin. Toinen skenaario taas opettaa sietämään vääriä asioita, kuten huonoa parisuhdetta tai ilkeää kaverisuhdetta, jos käsitys normaalista puuttuu. 

Arjen pienet sanat ja teot

Tuo haaste sai minut myös ajattelemaan omaa tytärtäni ja sitä, millaisilla sanoilla ja teoilla kannustan häntä arjessa. Nuohan pienet asiat ovat automaattisesti niitä, jotka rakentavat pala palalta hänen itsetuntoaan ja omakuvaa. 

Juttelemme paljon aina iltaisin ennen nukkumaanmenoa. Hän saa valita yhden kirjan koristaan, jonka luen. Tuon hän haluaa usein kuulla minun keksimän tarinan, jossa hän seikkailee. Usein tapahtumat ovat ihan arkisia asioita tai meidän reissuja. Minulla on ollut jo hänen vauvasta asti tapana sanoa hänelle iltapusujen yhteydessä: ”Kiitos päivästä. Mulla oli kiva päivä sun kanssa. Olen ylpeä sinusta. Rakastan olla äitisi”.

Uskon, että se miten me puhutaan lapsille, siitä tulee heidän ”sisäinen ääni”. Kun minimimmi oli taapero, kirjoittelin lapsen itsetuntoon ja kehuun liittyviä asioita blogiin: Miten tukea lapsen itsetuntoa? Uskon edelleen, että parhaimmassa tapauksessa ihminen alkaa elämään kehujen mukaisesti: ”Give people a fine reputation to live up to.” Tuohan voi olla juuri osa sitä sisäistä ääntä. Toivon, että hänelle rakentuu terve käsitys itsestään ja elämästä.

Oma arvo

En tiedä oletteko kuulleet tarinan isästä, joka näytti ennen kuolemaansa pojalleen isoisän 200 vuotta vanhan kellon ja sanoi: ”Ennen kun annan kellon sinulla, käy kultasepän liikkeessä kysymässä heidän arvio sen arvosta.” Kultasepän liike tarjosi kellosta vain 150€, sillä se oli heidän mielestään liian vanha. Isä pyysi poikaa sen jälkeen kysymään panttilainaamosta. Siellä kellosta tarjottiin 10€, koska kello oli heidän mielestään liian kulunut. 

Tuon jälkeen isä pyysi poikaa menemään museoon näyttämään kelloa. Poika meni ja palasi takaisin kertomaan isälleen, että museossa kellosta tarjottiin 500 000€. Kellon kerrottiin olevan antiikkinen keräilyharvinaisuus. Tämän jälkeen isä sanoi pojalleen, että toivoo hänen ymmärtävän, että elämässä oikeat ihmiset antavat sinulle myös oikean arvon. Älä jää paikkaan, jossa sinun arvoa ei nähdä. 

Jotenkin tämä tarina liittyy myös tuohon sisäiseen ääneen. Koska olen Vaasan vierestä Pohjanmaalta kotoisin, koen, että kiusaajia joutui sietämään, sillä paikkakunta oli niin pieni ja siellä asui vähän ihmisiä. Paikasta pääsi pois vasta kun yläaste oli ohi. Kirjoittelin tästäkin joskus blogiin: Kiusaaminen ei ole edelleenkään coolia.  

Aikuiselämässä rakastan sitä asiaa, että omalla lapsellani on vaihtoehtoja ja toivon enemmän kuin mitään hänen ympärilleen ihmisiä, jotka ovat reiluja ja kohtelevat sen mukaisesti. Se, miten huomaavaisia kavereita hänellä on päiväkodissa ja luistelussa, saa minut aina niin onnelliseksi. 

Miten helpottaa päiväkoti-ikävää?

Minimimmi täytti kesällä 4 vuotta, ja hassua, miten tuntuu, että olemme kulkeneet päiväkotimaailmassa jo pitkän matkan. Hän aloitti pienten ryhmässä ollessaan 1 v 2kk eli nyt alkoi neljäs vuosi samassa päiväkodissa.  

Ensimmäisen vuoden painajaisen jälkeen hänellä on ollut mukavia hoitajia, joihin olemme pystyneet luottamaan. Hänen ensimmäisen vuoden varhaiskasvatuksen opettaja myönsikin, kun olimme päiväkodin johtajan kanssa juttelemassa, että ensimmäinen vuosi meni vihkoon. Tuo aika oli äärimmäisen raskas ja aiheuttivat huolta, mutta olen ylpeä, että silloin lähdin asiaa selvittämäänTuolloin tästä rohkaistuneena moni vanhempi jakoi oman kokemuksensa liittyen samaan varhaiskasvatuksen opettajaan. Kauhukseni hänen hermokohtaukset olivat monenkin eri ikäluokan ja heidän vanhempiensa tiedossa. 

Ehkä tämä koko tapahtumasarja oli hyvä muistutus itselleni siitä, miten omaan intuitioon kannattaa luottaa. Minulla oli koko ajan sellainen tunne, että asiat eivät ole normaalisti ja jokin on pielessä.

Balsamia haavoihin

Jotenkin tulee ihan kyyneleet silmiin, kun mietin, miten ihana ja empaattinen varhaiskasvatuksen opettaja minimimmille tuon koettelemuksen jälkeen tuli. Muistan edelleen, kun hän oli kysynyt 2,5-vuotiaaltani: “Oletko sinä sellainen pieni kultakimpale? “, johon hän oli vastannut:“En, olen iso kultakimpale.” 

Näin jälkikäteen ajateltuna terve hoitosuhde ja kannustava hoitaja olivat tuossa vaiheessa kuin balsamia hänen haavoille ja enkä edes halua ajatella, mitä olisi tapahtunut hänen itsetunnolleen, jos kommunikointi olisi jatkunut raivoten. 

Vaikka tuosta seuraavana vuonna hänen hoitajat vaihtuivat, koin silti, että asiat olivat normaalisti, eikä ennen kaikkea tarvinnut olla huolissaan. Yksi hänen hoitajista oli vielä samaan aikaan hänen luisteluvalmentaja, joten heille muodostui ihana suhde ja sama kemia jatkuu edelleen, vaikka hän ei ole enää minimimmin ryhmän oma hoitaja. 

Uuteen ryhmään siirtyminen

Kun päiväkoti alkoi elokuun alussa, elimme ensimmäisen viikon kuherruskuukautta. Ryhmä oli melkein sama, muutama tuttu hoitaja ja siirtyminen ”isompien pihaan”.

Meillä oli aina viime vuonna tapana vilkutella vielä pihasta ikkunaan, kun lähdin. Yleensä minimimmin kaveritkin olivat hänen kanssaan ja toivoivat, että hypin XY-hyppyjä tai lähettelen lentopusuja. Hän siis jäi enemmänkin naureskelemaan aina ikkunaan, kun hölmöilin kävellessäni ulkoportille. Eräs vanhempi kerran totesinkin: ”Kaikkea ne pistävät meidät tekemään”, johon totesin: ”Voin helposti hassutella, jos siitä tulee noin hyvä mieli.” Ainahan se on kivempi jäädä nauraen jonnekin. 

Minimimmi on hoitajien mukaan aina ollut ikäisekseen hyvä sanoittamaan tunteitaan. Ikävää myös on käyty läpi ja usein hän kuulemma sattunutkin päiväkodissa yhtäkkiä toteamaan esimerkiksi ruokapöydässä: ”Äitiä ikävä”, johon on vastattu esimerkiksi: ”Sulla onkin ihana äiti”. Tämän jälkeen hommat ovat jatkuneet normaalisti nauraen ja leikkien. 

Viimeisen viikon olemme jutelleet paljon kotona ikävästä. Kavereita hänellä on paljon ja päivittäin hauskoja leikkejä heidän kanssaan, mutta jollain tapaa ikävä on nyt viikon ajan tuntunut aamuisin päikkyyn mentäessä isommin. Hän halaa tiukasti ja sanoo minulle: ”Tulee ikävä.” Usein hän haluaisi tulla minun kanssa viettämään päivää, vaikka hän tietää vanhempien olevan töissä, kun lapset ovat päiväkodissa.

Kesä oli niin tiivis – olimme melkein 5,5 viikkoa kahdestaan, sillä puolisollani ei ollut samaan aikaan lomia. Teimme reissuja Suomessa ja Kyprokselle, nauroimme sekä teimme arkisia asioita yhdessä. Uskon, että tottuminen arkirytmiin vaatii vain aikansa, mutta miten ihanaa se on, että asiasta pystyy niin avoimesti puhua hänen kanssaan. Toisaalta kesällä oli taas kavereita ikävä.

Kun olemme jutelleet ikävästä, olen useaan otteeseen todennut, ettei siinä ole mitään väärää. Se on luonnollinen tunne, joka helpottaa ajan kanssa. Sitä usein tuntee, kun on rakkaita ihmisiä elämässä. Olen rohkaissut häntä sanomaan sen samallalailla ääneen, kun hän on aikaisemminkin sen sanonut. Usein sanon hänelle: ”Minullakin tulee sua ikävä, mutta sitten kun muistan, että pianhan me nähdään, ikävä helpottaa.”

Ikävää on eniten helpottanut pari päivää sitten antamani kaulakoru. Annoin hänen kaulaansa oman koruni ja sovimme, että jos tulee ikävä hän voi ottaa sen riipuksen sormiensa väliin. Se myös auttaa muistamaan, että pianhan me näemme taas. Koru onkin auttanut tosi paljon ja hoitajatkin sanovat hänen kantavan ylpeänä minun korua.  

Kaiken kaikkiaan on maailman ihaninta, että näistä tunteista voi 4-vuotiaan kanssa jo näin hyvin puhua, ja teen kaikkeni, että meidän puheyhteys säilyisi myös tulevaisuudessa, jotta voisin tarvittaessa olla tukena muunlaisienkin tunteiden läpikäymisessä. Voihan elämä & tunteiden eri kirjot ❤️

Äidin oma-aika ja aikataulusumplija

Moni sanoo, että äitiyden myötä he ovat kehittyneet ajanhallinnassa. Omien menojen yhdistäminen lasten rytmeihin, aikatauluihin ja menoihin on vaatinut olemaan järjestelmällisempi. 

Aloin miettiä tätä myös omalla kohdallani ja täytyy todeta, että en huomaa omassa käytöksessäni kovinkaan paljon muutoksia. Huomasin jo nuorena, että ellen sumpli aikatauluja, en ehdi tehdä koulujuttuja, pelata lentopalloa, käydä osa-aikatöissä ja nähdä kavereita. Jollain tapaa kavereiden näkeminen oli se porkkana, jonka vuoksi kannatti suunnitella etukäteen, merkitä ylös to do -listoja ja käydä läpi koko kalenterirumba. 

Nykyään tosin kalenteri ei enää ole paperikalenteri ja to do -listatkin ovat läppärin muistiinpanoissa, mutta sama nuoruuden taktiikka pelittää yhä, vaikkakin aikaa vievät asiat ovat vaihtuneet. Olenkin aikaisemmin todennut, että jos vain saan merkitä asiani ylös, minun ei tarvitsekaan kuormittaa itseäni sen suhteen. Asia siirtyy listalleni ja lähtee sieltä, kun olen sen tehnyt. Monihan kuitenkin murehtii asioita ja käy ajatuksissaan listan asioita läpi, jos se on kesken. 

Yrittämisen ajankäyttöä

Ehkä tuon oman sumplimisen vuoksi en koe yrittäjyyttäkään sen kuormittavampana kuin ns. normaalia päivätyötä – päinvastoin. Koin nuorempana, että palkkatöissä tehokas ajankäyttö oli välillä haastavaa, sillä saattoi olla päiviä, kun siihen ei itse pystynyt itse vaikuttamaan. 

Muistatteko sen tunteen, kun mietit kesken palaverin, että tämä palaveri olisi voinut olla vain sähköposti tai chat-keskustelu, tai pahimmassa tapauksessa pelkkä ajatus vain palaverin järjestäjän päässä. Nykyään ehkä ihmiset arvostavat toisen aikaa enemmän, etteivät buukkaa palavereihin ihmisiä, joille asia ei kuulu. 

Koronalla oli myös tärkeä rooli yritysten etäyhteyksien parantamisissa. Nykyään ei ole tarvinnut enää matkustaa monia tunteja pikaisten palavereiden vuoksi. 

Mihin kulutan aikani?

Asia, jossa ehkä nykyään olen tarkempi, on ajan käyttäminen – koska ylimääräistä aikaa ei ole ylitsepääsemättömän paljon, mietin huolellisesti mihin ja kenen kanssa sen käytän. Ehkä tuon vuoksi olen entistä tarkempi myös siitä, etten myöhästy ja anna henkilö odotuttaa, sillä en koskaan voi tietää, kuinka paljon vaivaa hän on nähnyt, että pääsee paikan päälle (ja antaa aikaansa).

Kävin vuosia Elixialla salilla, sillä asuessani Kalliossa siitä oli lyhyt matka useammallekin salille. Kun muutimme Pohjois-Helsinkiin, en jollain tapaa löytänyt samanlaista ihastusta sitä lähellä oleviin Elixioihin. Huomasin, että menin talvella ennemmin vieressä kulkeville laduille hiihtämään, lenkkeilemään portaisiin tai ulkopuntille.

Lapsen myötä ajankäyttö on vain korostunut – haluan päiväkodin jälkeen puuhailla minimimmin kanssa. Päivisin en taas ole valmis kuluttamaan työaikaani bussissa salimatkoihin keskustan suuntaan, vaikka siellä ne aikaisemmat kuntosalit olisivatkin. Nykyään olenkin tehnyt helpoimman kautta eli heti päiväkotiin viennin jälkeen jumpan kotona tai kodin lähellä ulkona. Syyskuusta alkaen menen taas lounasaikaan kodin vieressä olevaan jäähalliin omaan aikuisluisteluuni. Jos nyt puhutaan siitä kuuluisasta “äidin omasta ajasta”, nämä ovat henkireikä sen suhteen.

Ajankäyttö ja oma jaksaminen

Olen alkanut aika rankalla kädellä karsimaan myös sellaisia asioita pois päivistä, joista ei tule hyvää fiilistä. Onneksi iän myötä osaa sanoa jo myös ei joihinkin ehdotuksiin – ja ennen kaikkea miettiä omaa jaksamista. Eihän asioista nauti, jos on muuten aivan finito. Silloin ehkä ennemminkin pitää tehdä sellaisia asioita, joilla palautuu.

Tästä yhtenä esimerkkinä noin 10 vuoden takainen päivä, kun Lenny Kravitz esiintyi silloisella Hartwall Areenalla. Keikka oli sunnuntaina ja sen oli määrä alkaa kello 21.00, mutta muistaakseni alku meni lähemmäs kello kymmentä. Vaikka Lenny on kaiken kaikkiaan ihana ja odotin hänen keikkaansa, muistan kuinka puhki olin keikalla. Tuolloin mietin jaksamistani ja en kokenut häpeäkseni myöntää itselleni, että päivä ja aika olivat väärät. Vaikka tuo tapaus oli aika pikku juttu, se sai minut kuitenkin miettimään jatkossa omaa jaksamista tarkemmin.

Olemme sopineet siskoni kanssa, että minimimmi menee syyskuun alussa heille yökylään. Välillähän yökyläilyillä on jokin selkeä tarve esim. menot kuten hääjuhlat tms, mutta tällä kertaa minulla ja puolisollani ei ole mitään varsinaista ohjelmaa sovittuna – minimimmi on jo tosi kauan sanonut haluavansa mennä heille yöksi ja laitoimme nyt asian järjestymään. Tämä sai minut entistä enemmän miettimään, mihin tuon ajan haluan hyödyntää ja mistä tulee hyvä fiilis. Ensimmäiset asiat, jotka tulivat mieleen, olivat hyvä treeni jossain kivalla kuntosalilla, uinti kylmässä vedessä ja hyvä ruoka (kreikkalainen tai tapakset). 

Meillä tuli puolisoni kanssa myös puheeksi toinen ideahaara, jossa lähdettäisiin pois kotoa. Olemme muutaman kerran olleet esimerkiksi Haikon kartanossa yhden yön. Fakta on kuitenkin se, että koska teen kotoa töitä, minulle tekisi varmaan hyvää lähteä pois sieltä välillä. Toisaalta kesän reissut on juuri laitettu purkkiin eli mitään akuuttia ”seinät kaatuvat”-fiilistä ei ole ja ylimääräiset rahatkin on aikalailla hassattu kesän hotelleihin ja muuhun humputteluun.

Onko teillä lukijoilla ehdottaa meille jotain ideaa, mitä voisimme tehdä? Tai mikä olisi kiva paikka treenata? (johon voisi mennä ilman jäsenyyttä kertamaksulla) 

Yrittäjän kesäloma ja paluu arkeen

Yrittäjyydessä on sekä kivaa, että outoa se, että siinä työ- ja vapaa-aika sekoittuvat. Jotkut kokevat tuon stressaavana, kun eivät pääse ”karkuun” töitä, mutta itselleni se sopii. En jotenkin koe, että omia töitäni pitäisi päästä karkuun. 

Toki kesä on aina eri asia, sillä minimimmin päiväkoti on kiinni juhannuksesta elokuun alkuun, joten oma tavoitteeni on järjestää työni niin, että pystyn olla hänen kanssaan ja pystymme tehdä lomareissuja. Kesä on aina ollut meille ainutlaatuista aikaa ja siitä jäänyt myös meille ihania muistoja. Millainen siis yrittäjän kesäloma tällä kertaa oli? 

Mitä loma-arki on?

Teen Kalla Activen merinovaatteiden rinnalla edelleen paljon kirjoittamisjuttuja eli kirjoitan lehtiin sekä eri yrityksille heidän haluamiaan sisältöjä. Tällä hetkellä kirjoitan enemmän tai vähemmän kahteen lehteen ja Helsingin Sanomien liitteeseen. Yksi hankeprojekti päättyi juuri ennen juhannusta, joten tavallaan oli mukava saada yksi iso urakka päätökseen. (Toi myös loman tuntua) 

Kuten olen myös aikaisemmin kertonut, yritän aina tehdä Kalla Activen somesisällöt valmiiksi kesää varten ennen juhannusta, jotta isompia asioita ei tule heinäkuussa eteen. Huomasin tosin, että jouduin välillä tsempata, etten ala turhaa tutkailla mitään budjetti exceleitä, vaan säästän ne elokuulle. Jos asioille ei sillä hetkellä pysty tehdä mitään, turha niitä on edes ajatella. 

Konkreettisin asia, joka pitää aina kesäisinkin kiinni arjessa on tulevat merinotilaukset. Koska toistaiseksi lähetän ne vielä itse, minulla on aina reissuissa mukana läppäri, jotta pystyn tehdä postituskortin valmiiksi ja kuitata tilauksen. Jos en ole itse pääkaupunkiseudulla, hankin jonkun pakkaamaan tilauksen ja viemään postin ulkolaatikkoon. 

Kesäloman reissut

Puolisoni oli parisen viikkoa juhannuksen aikaan lomilla, ja tarkoituksena oli mennä koko poppoo eli hän, minä, minimimmin sekä puolisoni lapset laivalle. Lopulta hän lähti lasten kanssa yksin, sillä olin usean päivän kovassa kuumeessa. Koska perheessämme on niin monta muuttuvaa tekijää, aikatauluja on mahdoton usein saada yhteen ja tehdä isommalla porukalla mitään. Tämän vuoksi laivareissun peruuntuminen harmitti aluksi tosi paljon. Toisaalta olin niin kipeä, että tuskin pystyin edes kävellä, joten nukkuminen oli ainut vaihtoehto. 

Kun tervehdyin, lähdemme minimimmin kanssa Tampereen ja Pohjanmaan suuntaan. Pääsimme mukavasti reissaamaan ja tekemään pienempiä päiväretkiä. Pohjanmaalla mökkeilimme Bergön saarella ja lomailimme Vaasassa. 

Helsingin suunnalla teimme päiväreissuja esimerkiksi Inkoon saaristoon. Hyppäsimme aamulla Kampista pikku bussiin ja saimme perillä auto- ja venekyydin saareen ystäviemme mökille. Kävimme myös kerran Linnanmäellä, humputtelemassa keskustassa ja useaan kertaan Pirkkolan Plotissa uimassa. Loppulomasta oli kiva vielä toistamiseen piipahtaa Tampereella. 

Loma kotipihalla

Vaikka teimme pikku reissuja, vietimme paljon aikaa myös kotosalla. Rakastan meidän etu- ja takapihaa ja lomaillessa onkin ihanaa tehdä uusia piha- ja kukkasuunnitelmia. Takapihan terassi ja trampoliini olivat kovassa käytössä, ja ovet auki aamusta iltaan ulos olohuoneesta ulkoterassille. Hassua, miten ruokakin maistuu aina eriltä ulkona syödessä. 

Kukkien lisäksi fiilistelen takapihamme marjapensaita. Naapurista levinneiden riippuvadelmien lisäksi olen istuttanut karviaisia sekä mustia- ja punaisia viinimarjoja. Etupihan laatikkoon olen myös kylvänyt herneitä. Pieniä iloja! Minimimmi olikin päivittäin keräämässä puuroon ja jugurttiin kanssani marjoja. Kesältä jäi puhelimeen paljon myös salakuvia, sillä minimimmi on innostunut kuvaamisesta. (mystistä on siis myös se, että hän sai puhelimeni auki kasvotunnistuksella)

Meillä on harvinaisen iso taloyhtiön piha ja lapset pystyvät juosta pihassa turvallisesti. Hauskaa olikin aina aamupalan jälkeen katsoa ikkunasta, kun minimimmi hiukset hulmuten juoksi naapureiden suuntaan. Hänellä on pihassa kivoja leikkikavereita. Jos kirjoittelin takapihalla, kuulinkin naapurin trampalta aina hänen nauruaan. 

Kun kirjoitin kesällä yhtä lehtijuttua, haastateltava kertoi: ”Sain onnellisesti neljä ihanaa aktiivista lasta”. Eräs aamu, kun olimme minimimmin kanssa jumppaamassa hiihtomajan puistossa, mietin täsmälleen samoin: ”Ihana aktiivinen lapsi.” Jotenkin naurattaa, miten monta kertaa hän lomalla sanoi minulle: ”Äiti, juostaanko?”

Kesäinen Tampere minimimmin kanssa ja rippijuhlien viettoa

Meidän kesäinen Tampereen lomareissu on jo vakio. Tällä kertaa meillä oli tosin ihan syykin sinne menoon, kun vanhemman siskoni tytär pääsi ripille. Menimme Tampereelle lauantaina ja juhlia vietettiin sunnuntaina Cafe Bakeryssa. Puolisoni ei päässyt mukaan aikatauluhaasteiden vuoksi mukaan.

Meillä oli viimeksi niin mukavaa minimimmin kanssa yöpyä Hotelli Ilveksessä, joten buukkasin sieltä taas meille huoneen pariksi yöksi. Uima-allas osaston lisäksi siellä on kaksi leikkihuonetta – toinen pienempi ja toinen isompi. Isommassa Onni-Oravan leikkipaikassa on pomppulinna, piirrospeli ja paljon myös “isompien lasten” pelejä, joita ainakin pienenä muistan joissain reissuissa itsekin pelanneeni. Erona vaan oli, että lapsena ne toimivat vain kolikoilla, leikkiosastolla kaikkea saa pelata ja kokeilla niin paljon kuin sielu sietää. Ja toki itsekin oli pakko Speden Speleistä tuttua nopeuspeliä kokeilla. (Kuinka moni muistaa oman ennätyksenne?)

Tällä hetkellä elämää arvostan reissuissa helppoutta. Juuri eilen mietin uima-allasosastolla, miten pieniä juttuja arvostan, kun fiilistelin suihkuhuoneen shamppoita ja hoitoaineita. Aamupalalla huomaan myös lapsen kanssa, että perus normaalit asiat ovat parhaita – ilman turhaa hifistelyä.

Reissasimme Tampereelle lauantaina ja lähdimme maanantaina kohti Pohjanmaata. Lauantaipäiväksi kanssamme tuli hengailemaan siskoni tyttö ja kävimme syömässä Periscopessa. Alkujaan oli tarkoitus mennä Kalevan maauimalaan koko päiväksi, mutta sateen vuoksi keksimme muuta tekemistä. Ratinan ostoskeskuksen vieressä on kiva ulkoleikkipaikka, jossa on paljon minimimmiä viihdyttäviä kiipeilyköysiä.

Rippijuhlintaa

Sunnuntai-iltapäivä kuluikin kokonaisuudessaan perheeni kanssa, sillä klo 14-17 vietimme siskoni lapsen rippijuhlia. Illalla kävimme päivällisellä vielä isolla porukalla Kuuma-ravintolassa

Ihan naurattaa, että suurimmaksi osaksi meidän Tampere sisältää aina samoja elementtejä kuin aikaisemmin, mutta toisaalta minimmin kanssa kahdestaan ollessani pidän tästä, että niin läheltä löytyy kaikki – varsinkin kun kyseessä on vain parin päivän visiitti. Toisaalta nyt oli mukava kokea myös kesäinen Kuuma-ravintola ympäristöineen. Tällä kertaa tosin meidän vakio Pikku Kakkosen puisto jäi seuraavaan kertaan.

Minut alkujaan Tampereelle toi teini-iässä sen aikainen poikaystäväni. Suhde loppui, mutta Tampere jäi. Onneksi siskoni on perheineen asunut jo melkein 20-vuotta Tampereen vieressä Kangasalla, joten meillä on ollut yleensä syykin reissata. Toisaalta taas Tampere on kivasti puolivälissä matkalla vanhemmilleni Pohjanmaalle, että olemme usein pysähtyneet varsinkin minimimmin kanssa junalla matkustaessa minilomalle. Hassua on myös se, että Tampereella tulee aina tuttuja vahingossa vastaan – kuten nytkin eräs mimmi, joka pelasi vuosia sitten samassa lenttisjoukkueessa kuin minä.

Boss Lady Podcastissa juttelemassa yrittäjyydestä ja alanvaihdosta

Olin tässä taannoin Boss Lady Podcast -jaksossa Anni Valliuksen vieraana. Juttelimme siitä miten löytää uskallus vaihtaa alaa ja alkaa luomaan enemmän itsensä näköistä uraa, miten koen oman brändin rakentamisen ja yrittäjyyden yhdistämisen äitiyteen.

Oli hassua itsellekin miettiä koko Kalla Activen alkutaivalta. Kirjoittelin joskus tänne blogiinkin yrittäjyyden alkutaipaleesta ja miten lähdin kehittämään Kallaa. Alkukaaoksen tästä matkasta ei ole voinut muuta kuin nauttia.

Annin kanssa puheeksi tuli myös, miten koen, että unelmat kannattaa sanoa ääneen. Olen myös aikaisemminkin sanonut, että mielestäni yrittäjänä täytyy jollain tapaa oppia sietämään sitä kuuluisaa epämukavuusaluetta. Törmäsin ”aikaisemmassa elämässäni” viestinnän asiantuntijana moneen yritykseen, joissa tuntui, että oli pakka ihan sekaisin – siltikin ne porskuttivat eteenpäin. Tuon vuoksi ajattelin jo heti alkuunsa, että miksen minäkin tätä handlaisi. 

Jaoin podcastissa myös omat vinkkini yrittäjyyteen ja alan vaihtoon. Niistä ehkä tärkein on luottaa omaan visioon. Ihmisiä on erilaisia ja heillä on eri tarpeita. Paras lopputulos syntyy kuitenkin kulkemalla omaa visiota kohti. Vaikka tekee asioita yksin, kannattaa myös hankkia ympärille luottotiimi. Mikään ei ole parempaa, kuin se, että idea jalostuu entisestään. Kaikkea ei tarvitse, eikä pysty tehdä itse.

Kolmas neuvo liittyy karmaan. Auta ympärillä olevia – Trust me, se tulee moninkertaisena takaisin! Auta niin sinua autetaan. Tähän liittyen olen saanut niin paljon ympäriltäni olevilta ihmisiltä apua ja sparrailutukea.

Kuuntele koko podcast-jakso Suplasta!

Äitiyden sydämen pistoja

Äitinä oleminen on maailman ihaninta, mutta samaan aikaan se on kipuilua eri tasoisten sydämen pistojen kanssa. Välillä tuntuu, että oma sydän ei jaksa joidenkin pistojen voimakkuutta, mutta silti on pakko uskoa, että sydän vahvistuu, eikä pistot tunnu enää niin voimakkailta. Ehkä joku voisi sitä huoleksikin kutsua. 

Voisi ajatella, että minimimmin hurjapäisyys aiheuttaa eniten pistoa sydämeen. Osaksi se aiheuttaakin, mutta ehkä se tunne on enemmän jännitystä. Suoraan sanottuna olen katsonut tilannetta ensin kauhusta kankeana, kun ensimmäisen kerran hänen alleen ovat tulleet laskettelusukset, rullaluistimet tai polkupyörä. Onhan se hurjaa, kun noin pieni menee niin lujaa vauhtia, eikä edes halua ajatella, mitä voisi käydä, jos hän kaatuu pahasti. Välillä taas seuraan sormet ristissä katsomossa hänen luistelutreenejään. Jollain tapaa kuitenkin tiedän hänen handlaavan sen. 

Ilkeys on epäreilua

Huomaan, että suuri pistos sydämeen tulee lasten käyttäytymisestä. Kaikkihan haluaisivat, että lapset ovat toisilleen ystävällisiä, eikä ketään kiusattaisi. Kirjoittelin jo syksyllä blogiin siitä, että miten lasten käytökseen pitäisi suhtautua. 

Tuon syksynkin jälkeen eräs poika edelleen on jatkanut rumasti puhumista puistossa, ja koska hänen vanhempansa eivät ole asiaan puuttuneet, olen parhaimmaksi tavaksi nähnyt nyt vain ns. vältellä tuota poikaa ehdottamalla minimimmille aina muuta tekemistä puistossa. Jokainen ansaitsee reiluja ja kivoja kavereita, enkä lähtökohtaisesti halua opettaa, että tuollaista kiusaavaa käytöstä tarvitsee sietää.

Ystäväni rohkaisemana otin nyt vihdoin yhteyttä pojan äitiin ja kerroin olevani harmissani pojan tavasta puhua minimimmille. Poika oli myöntänyt kotonakin, että on puhunut rumasti. Äiti ei kuitenkaan ottanut asiaa hyvin vaan vastasi vain, että puhun rumasti hänen lapsestaan ja kutsun kiusaajaksi. Jos ei rumasti toiselle puhuminen ja leikistä ulosjättäminen ole kiusaamista, niin mitäs sitten?

Vaikka he ovat vielä pieniä, sitä suuremmalla syyllä koen, että kiusaaminen pitää jo tässä vaiheessa kitkeä käyttäytymisestä ja koen, etten äitinä vaan voinut enää odottaa ja antaa tilanteen kehittyä.

Ehkä siis suurimmat äitiyteen liittyvät sydämet pistot eivät tule lasten vaan aikuisten käyttäytymisestä. Huomaan edelleen ajattelevani naivisti asioiden suhteen ja ajattelen lähtökohtaisesti ihmisistä hyvää. Tämän vuoksi petyn usein vielä enemmän varsinkin vanhempien tapoihin hoitaa näihin liittyviä tilanteita. Mehän olemme samalla esimerkkejä myös lapsillemme. 

Yrittäjyys ja äitiys

Yrittäjyyden ja äitiyden yhdistämistä kysellään usein. Vaikka monet pitävät niiden yhdistämistä lähtökohtaisesti haasteellisempana kuin esimerkiksi ns. normaalin palkkatyön, itse koen, että yrittäjänä oleminen on mahdollistanut meille ainakin enemmän perheaikaa.

Tokihan molemmissa on varmasti omat haasteensa riippuen työstä ja alasta, jolla työskentelee. Näitä ei mielestäni voi myöskään ikinä yleistää, sillä kukin perhe, ovat he sitten yrittäjiä tai palkkatyössä, hoitavat asiat parhaaksi katsomallaan tavalla. 

Miten työni näkyy kotona?

Varmasti konkreettisimmat asiat, joiden kautta työni näkyy kotona, ovat läppärini sekä Kalla Activen vaatevarasto, jonka olen rakentanut yläkertaamme yhteen ylimääräiseen huoneeseen. Minimimmi on usein siellä järjestelemässä kanssani sekä pakkaamassa tilausta. Usein hän kysyykin: ”Äiti, kuka tilasi?”

Olen pyrkinyt selventämään minimimmille, että läppärini ja puhelimeni on minun työvälineitä ja pyrinkin välttämään niiden ”turhan plarauksen” hänen seurassaan. Miten paljon sitä viettikään aikaisemmin ennen häntä aikaa puhelimella ihan vaikka vaan Ilta-Sanomia selaillen. Jos teen jotain puhelimella, se liittyy usein töihin: vastaan sähköpostiin tai Kalla Activen somessa tapahtuviin kyselyihin. 

Pyrin toki tekemään varsinaiset isommat työt ennen, kun haen minimimmin neljän maissa päiväkodista. Joskus kuitenkin jotain tulee eteen ja avaan läppärin vielä illalla. Tuolloin usein minimimmikin hakee kassakoneen, joka on hänen mukaansa hänen ”työkone”. 

Haluan antaa työnteosta terveen kuvan. Se on asia, joka kuuluu arkeeni & elämääni ja enkä tee siitä sen kummallisempaa numeroa. Pidän työstäni paljon, enkä ikinä halua käyttää siitä sanaa ”pakko”. Toki minimimmin läsnäollessa pyrin ihan erilailla olemaan läsnä, jos teen töihin liittyviä asioita. Mielestäni tietyillä sanavalinnoilla pystyy myös vaikuttamaan siihen, millainen asenne lapsella työntekoa kohtaan kasvaa. Jos vanhempien mielestä kaikki töihin liittyvä on ikävää, ei lapsikaan varmasti suhtaudu työntekoon positiivisesti. 

Minimimmi osaa yhdistää jo työnteon ja rahan keskenään eli työnteosta saa palkkion. Hän sai euron viime kesänä, kun siivosi naapurin pihaa. 

Matkassa aina mukana

Rakastan rutiineja. Jos ei ole ollut mahdollista elää normaalissa arkirytmissä, olemme silti aina keksineet ratkaisun. Useammissa asioissa minimimmi menee kaikessa Kalla Activeen liittyvässä mukana. Hän on vienyt kanssani Showroomiin esitteitä, ollut mallina ja muutenkin kuvausreissuilla Lapissa mukana. Hän muistelee edelleen noita matkoja ja niistä on syntynyt upeita muistoja samalla meille molemmille. Hän tuntee valokuvaajat ja videokuvaajan sekä osan lähitiimistäni, joita hyödynnän myynnissä ja markkinoinnissa.

Huhtikuussa päiväkodissa oli kehityspäivä eli minimimmi oli kanssani koko päivän. Tuolloin kävimme yhdessä myös piipahtamassa keskustassa ja veimme esimerkiksi vaikuttajapaketin Content Cornerille.

Päivittäisiä rutiineja helpoiten rikkoo flunssat ja muut taudit, joille ei yleensä voi mitään. Lapsen sairastuminen toki on monelle vanhemmalle haasteellinen tilanne, ja arki silloin on harvoin samanlaista. Perheessä, jossa molemmat vanhemmat käyvät palkkatöissä, voi usein vaihdella henkilöä, joka jää hoitamaan lasta kotiin. Itselläni ei ole siis varsinaista toimistoa vuokrattuna, vaan teen työt kotoa. En ole kokenut ainakaan omaa toimistotilaa tarpeelliseksi. Puolisoni on palkkatöissä, joten olettamuksena, että yrittäjä (joka on jo muutenkin kotona) voi aina hoitaa nämä tilanteet. 

Kieltämättä nämä tilanteet olen välillä kokenut epäreiluiksi, sillä yhtälailla minulla yrittäjänä voi olla päivät palavereita buukattuna. Osaa palavereista voi toki siirtää, mutta kaikkea ei aina voi sumplia. Silloin kun minimimmi oli pienempi, muistan hoitaneeni yhden puhelinhaastattelun ja kokonaisen artikkelin kirjoittamisen hän sylissä. (Juuri tuota kertaa hän ei viihtynyt leikeissään yksin, sillä oli niin kipeä.) Puhumattakaan niistä kerroista, jolloin on laatta lentänyt molemmilla. 

Joka tapauksessa koen, että oma yrittäjyyteni on tuonut lisämahdollisuuksia yhteiseen aikaamme. Pystyn hakea hänet aika usein hiukan aiemmin päiväkodista ja voimme tehdä enemmän reissuja yhdessä normaalien lomarytmien ulkopuolella. 

Miten teidän perheessä asiat menee? 

Aika ei kultaa raskauden pahoinvointimuistoja

Mediassa tuli vastaan artikkeli, jossa Tuija Pehkonen kertoo raskauden ajan pahoinvoinnistaan. Hän kertoo joutuneensa tiputukseen, sillä oksensi jopa 20 kertaa päivässä. Poikkeavan runsasta pahoinvointia eli hyperemeesiä esiintyy Terveyskirjaston mukaan enintään 1 %:lla odottavista äideistä eli se on harvinaista.  

Pehkonen kommentoi, että moni raskausajan pahoinnista kärsivä kohtaa vähättelyä ja saa kuulla niin hoitohenkilökunnalta kuin muilta ympärillä olevilta ”aamupahoinvointi on normaalia” -tyyppisiä kommentteja. 

Pahoinvointi 24/7

Minimimmi täyttää kohta 4-vuotta eli omasta raskaudestani on jo reippaasti aikaa. Näin jälkikäteen ajateltuna olen onnellinen, että raskausaika on takanapäin ja selvisin siitä. Itse oksensin puhtaasti ensimmäiset 10-12 viikkoa. Tuo aika minulla oli rajua pahoinvointia koko ajan kellonympäri, ja ainoana ajatuksena oli vain selviytyä päivästä. Huono olo sai tietyllä tapaa minut myös eristäytymään kaikesta.

Olin tuolloin vielä osakkaana markkinointiviestintätoimistossa, joten haasteellisinta oli arjen pyörittäminen. Sain kaiken työn kunnialla hoidettua ja onneksi pystyin jonkin verran tehdä etänä kotoa, mutta se vaati todellista sumplimista ja hoidettavat palaverit taistelutahtoa. Noin 12 viikon jälkeen oksentaminen väheni, mutta huono olo jatkui.

Moni varmaan ajattelee, että kyllähän pahoinvoinnin nyt kestää. Ero on vaan siinä, että normaalisti, kun ihminen on kipeä, hän on sen 1-3 päivää ”heikossa hapessa” ja levon kautta alkaa saamaan voimia takaisin. Raskauden ajan pahempi pahoinvointi on läsnä joka hetkessä ja oksettaa aamusta iltaan ja illasta aamuun. Päiviä alkaa ajatella vain minuutti kerrallaan. Kun tuollainen olo jatkuu kuukausia tai jopa koko raskauden, on luonnollista, että tuohon olotilaan väsyy.

Omalla kohdallani huonon olon ”pahimpia piikkejä” helpotti jatkuvat välipalat. Kannoin mukana juomaa, pähkinää, eväsleipiä ja kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä. Talvella päivien pelastaja oli myös avantouinti, jonka huomasin hetkellisesti helpottavan huonoon oloon. (Huom! Tätä ei kuitenkaan suositella aloitettavan raskaana ollessa, jollei aiemmin ole lajia harrastanut. Kirjoittelin avantouinnista joskus blogiin

Viimeisten kuukausien aikana pahin pahointivointi siirtyi ”vain” aamuun ja aamupäivään, mutta kroppa alkoi jo olla ilmeisen väsynyt, sillä nukahtelin koko ajan busseihin ja melkein mihin tahansa, johon istahdin. Tuo olikin jollain tasolla myös koomista aikaa, sillä matkustin lähes joka kerta oman kodin pysäkin ohi, sillä olin vahingossa nukahtanut. 

Ymmärrystä ja tukea

Ymmärrän siis hyvin naisia, joilla on ollut poikkeuksellista pahoinvointia tai raskaus on ollut haasteellinen jonkin asian vuoksi. Jollainhan voi olla myös raskauden tuomia fyysisiä kipuja, jotka vaikeuttavat arkea. 

Täytyy muistaa, että pahoinvointiakin on eri asteista ja se voi painottua eri kohtiin raskautta. Tämän vuoksi toivoisin enemmän tietoisuutta ja ymmärrystä asiaan. Ihmisten kommentit: ”Aamupahoinvointi on normaalia” ei kuitenkaan kovinkaan paljon auta. Aina pelkkä reippaus ei riitä.

Joka tapauksessa, vaikka aika ei kultaa kokonaan raskauden pahoinvointimuistoja, kävisin tuon kaiken läpi mielellään uudelleen, sillä palkkiona oli maailman ihanin tyttö. ❤️

Uusperheen aikataulusumplimista ja kesäloman suunnittelua

Meidän perheen kesälomat menivät jälleen ristiin. Nämä ovat siis näitä perinteisiä uusperheen aikatauluasioita, joihin vaikuttavat niin omat, tyttäreni, mieheni, hänen lastensa äidin sekä tyttöjen kesälomavapaat. 

Puolisollani on töistä haasteellista pitää vapaita heinäkuussa, ja usein hänen lomansa määrittyvät yleensä hänen lastensa vapaista (tämä riippuen toki siis hänen lastensa äidin kesälomasta myös). Itse taas yritän lomailla minimimmin aikataulun mukaisesti eli silloin, kun hänen oma päiväkoti on kiinni. Tämä on usein juhannuksesta elokuun alkuun. Toki yrittäjänä koko viisi viikkoa ei ole pelkkää lomailua, mutta pyrin tekemään kaiken suuremman valmiiksi ennen juhannusta, jotta heinäkuu lähtökohtaisesti olisi aikaa reissuille ja kesähääräilyille minimimmin kanssa. 

Meidän kaikkien aikataulut harvoin osuvat yks yhteen, ja huomaan, että jos odottelen liian kauan aikaa kesän aikataulun määrittymistä, reissujen suunnittelu menee hankalammaksi – lähinnä siis junaliput ja hotellien hinnat kallistuvat. Tälle kesälle suunnittelinkin suoraan minulle ja minimimmille kesälomareissun ja ajattelin, että puolisoni voi liittyä sitten seuraan muutamaksi päiväksi, jos ehtii. Ennemmin yllätyn positiivisesti, kun odottelen ja huomaan, että juna meni jo.

Viime kesän Suomi-loma

Viime kesänä lomailimme minimimmin kanssa ensin viikon Pohjanmaalla vanhempieni luona, jossa puolisoni ja hänen tyttönsä tulivat myös pariksi päivää. Siitä jatkoimme junalla Tampereelle kylpylälomalle. 

Helsingissä jatkoimme samaa turistiteemaa ”turisteina kotikaupungissa” ja teimme myös minilomareissun Hotelli Sveitsiin Hyvinkäälle. Eräänä päivänä kävimme isosiskoni kanssa Hakaniemen Storyssa syömässä, puistoilemassa ja Hilton Strandin aularavintolassa juomalla. En tiedä kuka muukin harrastaa tätä, mutta meillä on tapana käydä välillä hengailemassa kivojen hotellien aularavintoloissa. Yleensä joko syömme jotain pientä tai otamme välilimsat. Niissä on niin kiva tunnelma – varsinkin jos itsekin on lomailufiiliksellä. Hakaniemen Hilton Strandissa on niin mukava henkilökunta ja akvaario, jota minimimmi tykkää tuijotella. 

Kesäreissu edessä 

Tämän kesän kesälomareissu starttaa Tampereelta, jossa vietämme siskoni tyttären rippijuhlia. Tampereelta jatkamme junalla Pohjanmaalle, josta olemme vuokranneet siskojeni perheiden kanssa kesämökit viideksi päiväksi. 

Nyt kun vanhempani myivät lapsuudenkotimme alkutalvesta ja he muuttivat pienempään taloon, emme mahdu enää koko jengi saman katon alle lomailemaan, joten kokeilemme tätä mökkiratkaisua. Mukavaa olisi silti vielä viettää aikaa porukalla ja nähdä samalla vanhempiamme. 

Tuon jälkeen jäämme vielä viikonloppulomalle minimimmin ja isosiskoni kanssa Vaasan keskustaan, josta olemme vuokranneet airbnb-asunnon. Katsotaan mitä tuon jälkeen, mitä keksimme. 

Millaisia suunnitelmia teillä on kesäksi?

Mikä teki vaikutuksen äitienpäivässä?

Toivottavasti äitienpäivänä mahdollisimman moni sai haleja ja pusuja – ja ennen kaikkea kiitosta äitinä olosta. Samaan aikaan monelle päivä oli varmasti myös raskas. Moni on lapseton vastoin tahtoaan, ja yrityksestä huolimatta eivät pääse kokemaan äitiyttä. Toki kokemuksia ei voi verrata keskenään.

Olin itse nuorempana pitkän aikaa sinkkuna ja vaikka olin tyytyväinen elämääni, näin myöhemmin on helppo myöntää, että olisin varmasti ennemmin kuitenkin ollut perheen ympäröimänä. Äitienpäivä muiden juhlapyhien joukossa oli usein aika yksinäinen päivä, sillä omat vanhempani asuvat Pohjanmaalla ja ystäväni olivat juhlimassa joko omaa äitiänsä, puolisonsa äitiä tai oman perheen kesken lastensa kanssa. 

Vaikka näin myöhemmin huomaan, että kaikella tapahtuneella on ollut tarkoitus, silti tiesin jo nuorempana, että haluaisin kokea äitiyden – en vaan tiennyt koska tämä hetki koittaa.  

Arkista yhdessäoloa

Olen saanut nyt minimimmin myötä juhlia äitienpäivää jo kolmena vuotena. Puolisoni ja minimimmi ”yllättivät” minut aamiaisella sänkyyn. Minimimmi tuli jo viime vuonna minun kanssani sänkyyn syömään ja nyt kysyi taas puolisoltani, että voisiko hän saada ylös myös aamiaisen. Kysymys kuuluikin häneltä: ”Koska on lastenpäivä?”

Vaikka muistaminen ja kukkien saaminen ovat ihanaa, eniten nautin siitä, että puolisoni tuli myös kahvikupin kanssa makuuhuoneeseen. Kun hän luki aamiaisen jälkeen sängyssä kirjaa minimimmille, koin sen olevan paras hetki koko päivässä.  

Menimme päivällä käymään kotimme lähellä olevaan äitienpäivätapahtumaan, jossa oli ilmapalloja, bändi ja paloauto vierailemassa. 

Huomaan, että tietyllä tapaa omat akut latautuivat äitienpäivänä, sillä vietimme puolison ja tyttömme kanssa kolmestaan aikaa ja sain myös hääräillä rauhassa puutarhassamme. (Minun terapiaa) Mähän olen aina ollut arkinörtti, joten eniten varmasti aina arvostan yhdessäoloa.

Mikä teistä oli ihaninta äitienpäivässä? 

Ps. Koodilla ÄITI20 -20% ale Kalla Activen verkkokaupan kaikista tuotteista. Koodi voimassa perjantaihin 19.5.2023 asti.