”Sun täytyy opettaa sun lapsi elämään” ja muu kiireen ihannointi

”Ootko pahassa paikkaa?”, kysyn usein, kun soitan jollekin. En toki halua kysymykselläni mitenkään lietsoa kiirettä, vaikka usein sanotaankin, että sanat luovat todellisuutta.

Syy miksi kysyn näin on se, että inhoan, kun ihminen on huonossa paikkaa ja silti hän yrittää keskittymättä ”hoitaa puhelua”. Tuota vastaan on vaikea lähteä kilpailemaan – enkä toisaalta halua omaakaan aikaa tähän tuhlata. Silloin tuntuu, että asiat eivät menee maaliin saakka, eikä mitään jää toisenkaan korvien väliin. Mielummin siis sovin molemmille hyvän ajan rupatella.

Pakko tehdä ja muut sanavalinnat

Olisi hyvä, jos arjessa hyödyntäisimme enemmän sellaisia sanavalintoja, joita ympäristössämme toivomme myös näyttäytyvän toiminnan tasolla. Tähän liittyen pyrin olla käyttämättä pakko tehdä -ilmaisuja. Olen aina ihmetellyt sitä, miksi jotkut vanhemmat selittävät eteenpäin esimerkiksi ”Nyt mun on pakko mennä töihin/ pakko tehdä töitä.” 

Tuskinpa kaikki sinne töihin juoksujalkaa lauleskellen menevät, mutta jos itsellä on jostain syystä angstit omaan työpaikkaansa tai yleensäkin työntekoon, ei sitä negatiivisuutta kannata noin suoraan omalle lapselleen siirtää perintönä eteenpäin.

Kiire on pään sisällä

Muistan, kun parikymppisenä olin opiskeluiden ohessa baarimikkona ja menin vahingossa sanomaan vanhemmalle konkari kollegalle, että oli ollut todella kiireinen ilta. Tähän hän katsoi minua silmät suurena ja totesi, että: ”Paskat! Meillä ei mikään kiire ollut. Ei ne asiakkaat minnekään katoa.” Siinä hän oli periaatteessa oikeassa – oikeastaan suurin kiire oli vain pääni sisällä. Asiakkaat eivät todellakaan kadonneet minnekään janoisina ja oma ahkera tahti olisi aivan hyvin riittänyt. 

Kiire syntyy ihmisen tavasta toimia ja ajatella. Kuulin juuri, että eräs mummo oli vastannut lapsenlapselleen puhelimessa: “Minulla kun on se muisti mennyt, en tiedä milloin minulla on ollut kiire ja milloin ei.

Muistan, että joissain aikaisemmissa työpaikoissani nuorempana välillä hävetti, jos olikin saanut hoidettua hommat ennen neljää. Näissä paikoissa jollain tapaa kiire oli hyvän työntekijän mittapuu. Harva uskalsi ääneen myöntää, että työaika riitti oikein hyvin – sehän on sama kuin julistaisi, että on laiska ihminen ja töitä liian vähän. 

Eräs kollegani myös sai kerran tunnustuksen siitä, että hän on omistautunut työntekijä ja aina toimistolla ahkerana painamassa hommia kello kuuteen saakka illalla. Toki hän oli pätevä työssään, mutta johto ei ilmeisesti tiennyt, että olimme sopineet tiimin sisällä, että minä tulen ”aamuvuoroon” ja hän vasta kello 10.00. Näin siis hänen ns. normaali työaika määriteltiin kestävän kuuteen. 

Kiireen syyt löytyvät usein työoloista, johtamisesta ja kiirettä ihannoivista asenteista. Nykyään olen onneksi moisesta kiirettä ihannoivasta kulttuurista päässyt eroon, ja ennen kaikkea olen oppinut sanomaan joillekin asioille ”Ei”.

Perhe- ja työelämän yhdistäminen

Moni yhdistää kiire-sanan perheen ja työelämän yhdistämiseen – ja tätä en toki kiellä. Tokihan lapset tuovat sen ns. lisä palikan viikon palettiin. Kaikkia asioita ei olekaan niin helppo enää tehdä, kuin aikaisemmin. Mikään ei ole mahdotonta, mutta moni asia vaatii luonnollisesti enemmän sumplimista. 

Omassa tekemisessä olen kuitenkin huomannut sen, että kiire syntyy paikasta toiseen säntäilystä. Moni hankkii liikaa harrastuksia, jotkut taas sopivat muuten vain kalenterin liian täyteen ja kipuilevat oman jaksamisen kanssa.

Vaikka sain kuulla aikoinaan lauseen: ”Sun täytyy opettaa sun lapsi elämään”, olen onneksi ymmärtänyt näissäkin asioissa sanoa välillä ”Ei”. Ja onneksi myös työjuttujakin on mahdollista muuttaa – niin kuin kaikkea muutakin elämässä. Sain siis kuulla tuon lauseen aikoinaan äitiysloman alkuaikoina, kun ehdotin muuta palaveriaikaa toimistolle. En halunnut sopia palaveria keskustaan enää viideksi, sillä pienen vauvan iltatoimet alkoivat jo kuuden aikaan. Ja totta puhuen yölliset kolmen tunnin välein imettämiset veivät myös tunnin bussilla matkustamismatkat aika nopeasti pois mielestä. Alkukuukausina huomasin myös, että siinä on syynsä, miksi kannustetaan elämään vauvakuplassa – ihan vain yksinkertaisesti, että jaksaa. Toki vauvat ovat erilaisia, joten tätäkään ei voi yleistää.

Kuitenkaan lähtökohtaisesti elämästä ei kannata tehdä väkipakolla vaikeaa. Vanhemmiten onneksi osaa olla hyvällä tapaa itsekäs ja ainakin yrittää tehdä parempia valintoja kaiken suhteen koko perheen jaksamisen rajoissa. Ainakin tunnen, että tähänastiset päätökset ovat onnistuneet työelämän saralla ja olemme myös viimeisen 2,5 vuoden aikana menneet uusperheessämmekin askeleita eteenpäin – tai ainakaan en ole hetkeen ollut näin onnellinen.