Joka kyhmy kannattaa tutkituttaa

”Kyllä mä pärjään” -tautini on paha, sillä se saa minut usein siirtämään entisestään lääkäriin menoa. Kun seitsemän vuotta sitten polveni kierukka repesi kuntosalilla hypyissä, lenksutin räsällä polvella melkein kaksi viikkoa ennen kuin ymmärsin, ettei näin voi ja kannata elää loppuelämää. 

En asiaa kuitenkaan tarpeeksi vakavissani ilmeisesti ottanut, sillä painelin vain työterveyteen, enkä alan lääkärille. Minun onnekseni vastassa oli yleislääkäri, joka oli myös urheilulääkäri. Hän otti vaivan tosissaan, ja passitti minut kuvauksiin. Pian edessä oli tähystysleikkaus. 

”Ei toi varmaan mitään vakavaa ole”

Tiedättekö sen tunteen, kun menette pitkän vetkuttelun jälkeen lääkäriin, mutta silti vielä paikan päälläkin olette epävarma onko käynti aiheellinen? Vaikka toivoisi olevansa terve tai että mikään osa kropasta ei ole mäsänä, samaan aikaan toivoisi, että lääkäri löytäisi syyn huonolle voinnille – se ainakin todistaisi, ettei ole vain kuvitellut kaikkia oireita. Kuinka hassua ajatella näin! 

Muistan ajatelleeni näin polvenkin kohdalla. Vaikka tiesin, että sieltä on jokin asia rikki, mietin silti, missä rajoissa mikäkin kipu on normaalia. ”Ei toi varmaan mitään vakavaa ole ja hyvin mä pärjään näinkin”, totesin ja jatkoin kävellessä linkkaamista.

Patti rinnassa

Tämä skenaario toistui jälleen pari viikkoa sitten. Olin löytänyt kesän lopulla vahingossa pienen patin rinnastani, mutta vetkutellut pari kuukautta lääkäriin menosta ajatuksella: ”Ei se varmaan mitään ole.”

Kun kävin lääkärillä marraskuun alussa korvatulehduksen vuoksi, menin sivulauseessa mainitsemaan samalle lääkärille asiasta. Hän teki lähetteen Naistenklinikalle ja sainkin ajan jo melkein seuraavalle viikolle. Kun odotin vuoroani, aloin epäillä itseäni: ”Onkohan edes mulla rinnassa patti?” Odotellessani kyseenalaistin enemmän ja enemmän käyntiäni.

Sairaalassa oli osaavaa porukkaa ja henkilökunta mukavaa. Ainoastaan viimeisellä lääkärillä taisi olla kiire seuraavan potilaan luo, sillä hän ultraäänellä tutkiessa vaan tokaisi: ”Ei täällä mitään ole, pue päälles.” Jotenkin siis tuo yllä kertomani fiilis puski vahvemmin päälle ja vaikka totta kai toivoin, että kaikki on hyvin, silti olisin halunnut jonkun selityksen.

Minun ultraäänikuvani menivät vielä toiselle lääkärille tulkittavaksi ja niistä tuli myöhemmin lausunto: ”Täydentävässä ultraäänessä molemmissa rinnoissa yksittäisiä simppeli kystia alle 1 cm. Löydös normaalirajoissa.”

Kystahan on hyvänlaatuinen, ja onnea on, että patti on juuri sellainen. Mutta saatan kuulostaa nyt vähän oudolta, mutta tuo lausunto lyhykäisyydessään pelasti osan mielenterveydestäni, sillä sain lausunnosta kaipaamani selityksen. Olisin varmaan menettänyt hiukset päästäni, jos olisin joutunut miettiä kotona, että jos siis vain kuvittelin kaiken, miksi edelleen tunnen pienen patin? 

Mitä tästä opin? En varmaankaan mitään, mutta toivon, että muut menevät herkemmin lääkäriin, kuin minä, eivätkä vasta kun pää on kainalossa. Ja kaikkein tärkein jokainen patti kyllä kannattaa tutkituttaa. 

Kutsumaton vieraani ihosairaus alopecia areata ja kun hiukset lähtevät sen myötä

Mietin kauan kirjoitanko hiustenlähtöä aiheuttavasta alopeciastani. Lopulta päädyin kirjoittamaan. Vaikka olen itse tottunut elämään asian kanssa, tietoa asiasta on hyvä jakaa.

Oscar-gaalasta on jo kuukausia, mutta osa varmaan törmäsi silloin uutiseen, jossa näyttelijä Will Smith kävi mottaisemassa koomikko Chris Rockia. Rock oli vitsaillut Smithin vaimon hiuksettomuudesta. Jada Pinkett-Smith sairastaa hiustenlähtöä aiheuttavaa alopeciaa.

Vaikka väkivalta ei ole ikinä hyväksyttävää, jollain tapaa tuo välikohtaus toi tietoisuutta sairaudesta enemmän esiin. Sairaus aiheuttaa kantajilleen yhä häpeää, vaikka näin ei tarvitsisi olla.  

Mikä Alopecia on?

Alopecia on yleisnimitys sairauksille, jotka aiheuttavat ihokarvojen irtoamista. Näistä yleisin, alopecia areata, tunnetaan suomeksi nimellä pälvikalju. Siinä henkilön päästä irtoaa hiuksia läiskittäin, tarkkarajaisilta alueilta.

Alopecia areata on luokiteltu tulehdukselliseksi autoimmuunisairaudeksi, jossa elimistö erehtyy luulemaan, että karvatupessa on jokin torjuttava mikrobi. Silloin hiusnystyn ympärille kerääntyy tulehdussoluja, ja vasta-aineita muodostuu hiusnystyä vastaan.

Moni huomaa sairautensa ensi kerran suihkussa

Itselleni sairaus puhkesi ensimmäisen kerran yliopistossa. Silloisella poikaystävälläni oli pahoja peli- ja rahaongelmia, joita maksellessani stressasin huomaamatta. Kai jonkinlainen ”selviytymismoodi” sai piilevän sairauden puhkeamaan. Sairauden syy on edelleen tuntematon, mutta stressi saattaa vaikuttaa sen alkamiseen tai pahenemiseen. 

Silloisessa opiskelija-asunnossani oli valkoiset kaakelit ja mikä järkytys oli huomata koko kylpyhuoneen täyttyneen tummista hiuksista. Ensimmäinen kaljukohta oli noin kolikon kokoinen ja hiustenlähtö jatkui tasaiseen tahtiin kohdan ympäriltä. Suurimmillaan kohta oli noin 8cm x 8cm.

Kuulin usein kehuja, joiden mukaan on niin mukavaa, miten jaksan laittaa aina hiukseni kouluun. Todellisuudessahan peitin kampauksilla vain hiusteni lähtöä. Vaikka totuin tilanteeseen melko nopeasti ja nostin hiuksia niin, että sain ne pinnillä kaljun päälle, pelkäsin silti, että hiustenlähtö ei lopukaan. Kohta kasvoi kuukausien kuluessa aina vain suuremmaksi ja mietin, viekö se lopulta kaikki hiukseni. 

Sairauteen ei ole varsinaista hoitoa olemassa. Jotkut ovat kuulemma kokeilleet kortisonia ja minoksidiililiuosta. Kortisonia itsellenikin laitettiin eräällä lääkärikäynnillä. Lisäksi usein hiustenlähdön yhteydessä henkilölle tehdään kilpirauhaskokeet. Itse muistan yliopistoaikoina levittäneeni aamuin illoin kohtaan hoitavaa öljyä. (Josta en tosin tiedä auttoiko se varsinaisesti, mutta ajattelin silloin, että ei siitä varmaan ainakaan haittaa ole). Ilon päivä oli kerran, kun levittäessäni öljyä tunsin kaljussa kohdassa pienen sängen.  Hiukseni alkoivat siis kasvamaan jälleen ja kohta peittyi. 

Toisen kerran hiukseni alkoivat lähteä, kun lapseni oli noin 5 kk ikäinen. Uusperhearki ei ollut vielä sulautunut kunnolla ja puolisoni lapset reagoivat vahvasti muutokseen. Jälkeen päin ajateltuna onneksi tuo aika on takana päin. Tämän lisäksi olin hyppäämässä ”tyhjän päälle” eli myymässä omistajuuttani yrityksestä, josta jäin äitiyslomalle.

Hiukseni lähtivät taas samalla kaavalla – aluksi kohta oli kolikon kokoinen ja pikkuhiljaa alue alkoi suurentua. Kuvassa näkyvä kohta on ollut yleensä se ensimmäinen havainto, että hiukset alkavat lähteä. Tuon puolisoni otti sinä päivänä, kun kertoi, että minulta lähtee hiuksia.

Vaikka kohta suureni koko ajan, prosessin kerran läpikäyneenä, olin optimistinen, että hiustenlähtö loppuu vielä jokin päivä ja niin tapahtui. Eräs päivä kuukausien ja kuukausien jälkeen tunsin jälleen sileän kohdan tilalla uutta hiusten alkua. Nyt tuosta kohdasta ovat hiukset kasvaneet jo korvieni kohtaan eli näkyvät takaa enää lyhyempinä hiuksina.

En osaa verrata omaa sairauttani muiden alopecia areataan, sillä en tiedä mikä on lievää ja mikä ei. Koen kuitenkin, että olen päässyt hiukan vähemmällä, sillä sairaus ei ole edennyt totaalikaljuuteen kertaakaan. Jotenkin en myöskään jaksa surkutella, että kannan tuota sairautta lopun elämäni ja jo ehkä huomenna hiukseni voivat taas alkaa lähteä. 

Kaikkeen siis tottuu ja isäni sanat kaikuvat päässäni: ”Kyllä sä siitä selviät. Onneksi ei käynyt pahemmin.”