Äitinä oleminen on maailman ihaninta, mutta samaan aikaan se on kipuilua eri tasoisten sydämen pistojen kanssa. Välillä tuntuu, että oma sydän ei jaksa joidenkin pistojen voimakkuutta, mutta silti on pakko uskoa, että sydän vahvistuu, eikä pistot tunnu enää niin voimakkailta. Ehkä joku voisi sitä huoleksikin kutsua.
Voisi ajatella, että minimimmin hurjapäisyys aiheuttaa eniten pistoa sydämeen. Osaksi se aiheuttaakin, mutta ehkä se tunne on enemmän jännitystä. Suoraan sanottuna olen katsonut tilannetta ensin kauhusta kankeana, kun ensimmäisen kerran hänen alleen ovat tulleet laskettelusukset, rullaluistimet tai polkupyörä. Onhan se hurjaa, kun noin pieni menee niin lujaa vauhtia, eikä edes halua ajatella, mitä voisi käydä, jos hän kaatuu pahasti. Välillä taas seuraan sormet ristissä katsomossa hänen luistelutreenejään. Jollain tapaa kuitenkin tiedän hänen handlaavan sen.
Ilkeys on epäreilua
Huomaan, että suuri pistos sydämeen tulee lasten käyttäytymisestä. Kaikkihan haluaisivat, että lapset ovat toisilleen ystävällisiä, eikä ketään kiusattaisi. Kirjoittelin jo syksyllä blogiin siitä, että miten lasten käytökseen pitäisi suhtautua.
Tuon syksynkin jälkeen eräs poika edelleen on jatkanut rumasti puhumista puistossa, ja koska hänen vanhempansa eivät ole asiaan puuttuneet, olen parhaimmaksi tavaksi nähnyt nyt vain ns. vältellä tuota poikaa ehdottamalla minimimmille aina muuta tekemistä puistossa. Jokainen ansaitsee reiluja ja kivoja kavereita, enkä lähtökohtaisesti halua opettaa, että tuollaista kiusaavaa käytöstä tarvitsee sietää.
Ystäväni rohkaisemana otin nyt vihdoin yhteyttä pojan äitiin ja kerroin olevani harmissani pojan tavasta puhua minimimmille. Poika oli myöntänyt kotonakin, että on puhunut rumasti. Äiti ei kuitenkaan ottanut asiaa hyvin vaan vastasi vain, että puhun rumasti hänen lapsestaan ja kutsun kiusaajaksi. Jos ei rumasti toiselle puhuminen ja leikistä ulosjättäminen ole kiusaamista, niin mitäs sitten?
Vaikka he ovat vielä pieniä, sitä suuremmalla syyllä koen, että kiusaaminen pitää jo tässä vaiheessa kitkeä käyttäytymisestä ja koen, etten äitinä vaan voinut enää odottaa ja antaa tilanteen kehittyä.
Ehkä siis suurimmat äitiyteen liittyvät sydämet pistot eivät tule lasten vaan aikuisten käyttäytymisestä. Huomaan edelleen ajattelevani naivisti asioiden suhteen ja ajattelen lähtökohtaisesti ihmisistä hyvää. Tämän vuoksi petyn usein vielä enemmän varsinkin vanhempien tapoihin hoitaa näihin liittyviä tilanteita. Mehän olemme samalla esimerkkejä myös lapsillemme.
