Perhe arkistot – Ninniohia

08/03/2024 Mietteet, yrittäjyys

Naistenpäivä ja vuoden hauskin kampanja

Kirjoitin parisen vuotta sitten artikkelin otsikolla: ”Et sä voi, kun sä oot tyttö”. Nuo mietteet ovat edelleen ajankohtaisia, eikä ainoastaan sen vuoksi, että nyt vietetään naistenpäivää.

Olen aikaisemmin täällä blogissa kertonut, kuinka isäni kasvatti meidät neljä tyttöä ilman stereotypioita. Hän otti meidät mukaan päivittäin tekemään asioita, eikä ajatellut sen kummemmin, onko se tyypillistä tekemistä tytölle vai pojalle. Perkasimme kalaa, kalastimme, urheilimme ja vaan puuhailimme aamusta iltaan ulkona. Tulen urheilullisesta perheestä, ja uuden lajin omaksuminen oli minulle aina helppoa, enkä ikinä lapsena ajatellut, mikä on tyttöjen ja mikä poikien laji.

Ajan myötä välillä tuli kuitenkin tilanteita vastaan, joissa huomasin, että minua väheksyttiin ihan vain sen vuoksi, että olin tyttö. Oli esimerkiksi se tapaus, kun minut ilmoitettiin vahingossa poikien sarjaan hiihtokisoissa Jouni-nimellä ja tulin silti toiseksi koko kisassa, vaikka lähtöviivalla kuulinkin ”Tyttöhän jää ihan jalkoihin” -voivottelua.

Aikuisena taas viestinnän ja markkinoinnin puolella urheiluasiakkaiden kohdalla alalla on ollut vaikeaa ymmärtää, että naisena minulla voisi olla asiasta käsitystä. Fun fact: Vaikka oman kilpaurheilun lisäksi olen lukenut urheilumarkkinoinnin erikoistumisopinnot yliopiston lisäksi, urheiluun liittyviin asiakkuuksiin buukattiin silti lähtökohtaisesti kuka tahansa mies. (jolla ei välttämättä ollut edes kiinnostusta kyseiseen toimeksiantoon)

Vastaavanlaiset esimerkit saivat minut hämmentyneeksi, sillä minut on kasvatettu ajattelemaan, että kaikki on mahdollista – eikä varsinkaan sukupuoli määrittele osaamistasi tai kykyjäsi. Ja näin ajattelen edelleen. Usein siis laitoin nuo puheet vaan toisesta korvasta ulos ja näytin pystyväni siihen. Mutta ajatelkaa, miten väärin tuo asetelma on? Eihän meidän todellakaan tarvitse todistaa kykyjämme ihan vain sen vuoksi, että olemme tyttöjä. Me kaikki olemme samalla viivalla ja meillä kaikilla on mahdollisuudet onnistua – ja tuon ajatuksen pyrin myös omalla tytölleni opettamaan.

Vuoden hauskin kampanja

Työrintamalla käynnistyi yksi hauskimmista kampanjoista. Saimme viime syksyn brändilähettiläskampanjan jälkeen niin paljon toiveita uudesta hausta, että päätimme toteuttaa jälleen haun. Ajatelkaa, että viime syksynä yli 300 merinofiilistelijää haki brändilähettilääksi. Luimme jokaisen yhteydenoton moneen kertaan läpi, ja kuten arvata saattaa, valintojen teko oli vaikeaa. Rehellisesti sanottuna vielä viimeisillä minuuteilla aamulla pyörittelin useaa eri hakemusta.

Meillä ei ollut mitään varsinaisia kriteerejä, vaan vilpitön toive oli, että tuleva brändilähettiläs kokee aidosti Kalla Activen merinovaatteet omaksi jutukseen. Lopulta valitsimme 10 henkilöä, joiden kanssa teimme yhteistyötä.

Kurkatkaa lisäinfoa ja laittakaa sanaa leviämään kevään kampanjasta, jos tiedätte sopivan henkilön!

09/11/2023 Äitiys

Äidiksi liian myöhään vai oikeaan aikaan?

Sain tyttäreni 34-vuotiaana. Jostain kumman syystä koin tuolloin, että sain hänet aika vanhana. Olenkin miettinyt, miksi koin niin. Nyt 4 vuotta myöhemmin on hassua, että ajattelin niin – sehän oli juuri oikea aika.

Toki siihen saattaa vaikuttaa, että osa ystävistäni oli saanut jo ensimmäisen ja toisenkin lapsen jo, mutta toisaalta lähipiirissä oli paljonkin ihmisiä, joilla ei ollut lapsia. Ihmisethän saavat nykyään keskimääräistä vanhempana lapset, ja syitähän tähän on varmasti monia. On myös täysin luonnollista olla haluamatta lapsia. Tokihan fakta on myös se, että jos lapsia haluaa, ikä tuo aina omat haasteensa ja voi jäädä tahattomasti lapsettomaksi.

Tynkä parisuhteet

Osaksi syntyvyyden laskuun on sanottu syyksi myös parisuhteiden muuttumista. Väestoliiton perhebarometrin mukaan lapsia syntyy eniten pitkiin parisuhteisiin. Parisuhteen puuttuminen vähentää siis lapsilukua. Olen itse ollut aina lapsirakas ja palvonut siskojeni lapsia, joten osaksi allekirjoitan tuon teorian. Rehellisesti sanottuna itselläni oli parisuhteiden puolelta takana vain aika onnettomia yrityksiä.

Kun kunnolliset tyypit kiinnostuivat minusta, minua veti puoleensa taas väärät tyypit, joiden terapeutiksi usein päädyin. Minusta tuntui, että moni tapailemani tyyppi käytti aikaa etsien omaa itseään ja ”omaa juttuaan”. Toki uskon kyllä lauseeseen: ”Toista voi rakastaa vasta sitten, kun rakastaa itseään.” Mutta jos katse on niin vahvasti omassa itsessä, on luonnollista, ettei sinne kuplaan muita mahdu – puhumattakaan lapsesta. Jollain tapaa jo jossain vaiheessa hyväksyin sen, että en välttämättä perustakaan sitä stereotyyppistä perhettä, ja huomasin, että olin koko ajan rakentanut ystävistäni perhettä ympärilleni.

Oikeaan aikaan

Kun sitten päädyimme puolisoni kanssa yhteen, moni ajatteli, että etenemme liian nopeasti. Tunsimme kuitenkin entuudestaan vuosien takaa toisemme – emme olleet saaneet vain mahdollisuutta olla yhdessä, sillä hän oli silloin vielä suhteessa. Muistan sanoneeni hänestä ystävilleni jo vuosia sitten, että hän on sellainen tyyppi, joka on ”jäänyt vaivaamaan”.

Kun tulin raskaaksi melko nopeasti, moni ajatteli, että se oli vahinko, sillä puolisollani oli jo neljä lasta aikaisemmista kahdesta pitkästä suhteesta. Jopa minun läsnä ollessani eräs porukka illanistujaisissa vitsaili lapsilukumäärästä, mikä tietenkin tuntui kurjalta.

Olimme kuitenkin käyneet keskustelun ja sopineet puolisoni kanssa, että yhteinen lapsi on tervetullut. Omalla kohdallani halusin kokea äitiyden ja sen kasvavan rakkauden tunteen myös omaa lasta kohtaan. Samalla hyväksyin myös, että lapsiluku on täynnä eikä tuleva lapsemme tule saamaan pikkusisaruksia.

Näin jälkikäteen ajateltuna sain tyttäreni aivan oikeaan aikaan. En liian vanhana, enkä liian nuorena. Olin täysin valmis äidiksi. Ehkä nuorempana en välttämättä olisi ollut. En kokenut jääväni mistään paitsi – päinvastoin. En ikimaailmassa jaksaisi painaa samallalailla kaupungilla dinnereillä tai rinkan kanssa maailmalla.

Miten noin pieni ihminen onkaan tuonut niin paljon onnea mukanaan. Pysähdyn välillä vieläkin katselemaan häntä ja mietin, miten onnekas olen saadessaan olla juuri hänen äiti.

15/05/2023 Äitiys

Mikä teki vaikutuksen äitienpäivässä?

Toivottavasti äitienpäivänä mahdollisimman moni sai haleja ja pusuja – ja ennen kaikkea kiitosta äitinä olosta. Samaan aikaan monelle päivä oli varmasti myös raskas. Moni on lapseton vastoin tahtoaan, ja yrityksestä huolimatta eivät pääse kokemaan äitiyttä. Toki kokemuksia ei voi verrata keskenään.

Olin itse nuorempana pitkän aikaa sinkkuna ja vaikka olin tyytyväinen elämääni, näin myöhemmin on helppo myöntää, että olisin varmasti ennemmin kuitenkin ollut perheen ympäröimänä. Äitienpäivä muiden juhlapyhien joukossa oli usein aika yksinäinen päivä, sillä omat vanhempani asuvat Pohjanmaalla ja ystäväni olivat juhlimassa joko omaa äitiänsä, puolisonsa äitiä tai oman perheen kesken lastensa kanssa.

Vaikka näin myöhemmin huomaan, että kaikella tapahtuneella on ollut tarkoitus, silti tiesin jo nuorempana, että haluaisin kokea äitiyden – en vaan tiennyt koska tämä hetki koittaa.

Arkista yhdessäoloa

Olen saanut nyt minimimmin myötä juhlia äitienpäivää jo kolmena vuotena. Puolisoni ja minimimmi ”yllättivät” minut aamiaisella sänkyyn. Minimimmi tuli jo viime vuonna minun kanssani sänkyyn syömään ja nyt kysyi taas puolisoltani, että voisiko hän saada ylös myös aamiaisen. Kysymys kuuluikin häneltä: ”Koska on lastenpäivä?”

Vaikka muistaminen ja kukkien saaminen ovat ihanaa, eniten nautin siitä, että puolisoni tuli myös kahvikupin kanssa makuuhuoneeseen. Kun hän luki aamiaisen jälkeen sängyssä kirjaa minimimmille, koin sen olevan paras hetki koko päivässä.

Menimme päivällä käymään kotimme lähellä olevaan äitienpäivätapahtumaan, jossa oli ilmapalloja, bändi ja paloauto vierailemassa.

Huomaan, että tietyllä tapaa omat akut latautuivat äitienpäivänä, sillä vietimme puolison ja tyttömme kanssa kolmestaan aikaa ja sain myös hääräillä rauhassa puutarhassamme. (Minun terapiaa) Mähän olen aina ollut arkinörtti, joten eniten varmasti aina arvostan yhdessäoloa.

Mikä teistä oli ihaninta äitienpäivässä?

Ps. Koodilla ÄITI20 -20% ale Kalla Activen verkkokaupan kaikista tuotteista. Koodi voimassa perjantaihin 19.5.2023 asti.

10/05/2023 Äitiys, Perhearki

Millaista on olla äiti ja millainen äiti haluaisin olla?

Äitienpäivä on sunnuntaina ja olemme eläneet jo etukenossa sitä kohta jo viikon verran. Minimimmi kyselee melkein päivittäin: ”Oliko se mun tekemä äitienpäiväkortti, josta mun ei saanut sulle kertoa?”

Viime vuonna, kun puolisoni ja hän toivat minulle aamiaista sänkyyn, minimimmi hyppäsi seuraksi syömään. Nytkin odottaa nimenomaan tätä kovasti. Äitienpäivät ja isäinpäivät ovat mukava tapa, mutta toivottavasti perheissä muistetaan heitä ja heidän roolissa olevia useamminkin kuin kerran vuodessa.

Kun lähdin kirjoittamaan tästä aiheesta, tuntui, että oli vaikea aloittaa. Yleensä kirjoittaminen on minulle helppoa ja kuten sanoin jo joskus aiemmin, että tämän blogin ylläpitäminen on ollut minulle tärkeää ajatusten järjestelyä. Asioiden järkeistäminen ja läpikäynti ovat välillä tuoneet yllättävänkin paljon tolkkua asioihin. Tekstit keräävät myös talteen tapahtumia, ajatuksia ja ennen kaikkea tärkeitä tunteita. Näiden lisäksi on ollut myös mukava kuulla lukijoilta, että heistä on mukava seurata minun yrittäjyysmatkaa Kalla Activen kanssa tai muuten vain kokevat samaistuvansa joihinkin ajatuksiin.

Millainen itse koen tai haluan olla äitinä?

Äitinä oleminen aiheena ei kuitenkaan ollut heti ihan yksiselitteinen – ja eihän se muutenkaan ole. Äitiyttä on erilaista. Samoin rakkautta ja kasvatusmalleja. Ei ole oikeaa eikä väärää. Vain vanhempi/kasvattaja osaa määritellä, mikä on parasta lapselleen tai mikä malli toimii perheessä parhaiten. Äitiys ei myöskään ole suorittamista, eikä yliyrittämisellä pitkälle pötki.

Muistan kuukauden takaisen keskustelun puolisoni kanssa. Minulla oli monen asian deadline ja huomasin selkeästi olevani ylirasittunut, sillä muistini alkoi pätkiä arkisissa asioissa. (Tosin unettomuus myös vaikutti tähän, sillä tuolloin oli myös kausi, jolloin heräilin pahoin öisin, enkä saanut enää unta) Kaiken kombo sai minut lähestulkoon itkemään, mutta sain kuitenkin sanottua puolisolleni: ”Yhden asian olen kuitenkin mielestäni hoitanut hyvin – se on äitinä oleminen minimimmille.”

Olen aina ihaillut läsnä olevia ihmisiä. Jos voi puhua elämän kestävistä tavoitteista, haluan olla ja olen onnistunut mielestäni olemaan minimimmille läsnä oleva. Läsnä olevalla en tarkoita sitä, että on lähivanhempi tai yleensäkään fyysistä läsnäoloa. Fyysisestihän voi olla lähellä, vaikka todellisuudessa olisi tosi kaukana. Läsnä voi olla monella tapaa – lähinnä se, miten arjessa kohtaa lapsen ja se, että hän kokee, että hänet huomioidaan. Ehkä se opettaa myös samalla hänelle, miten kohdata muita ihmisiä.

Hyvä ruokkii hyvää

Toinen asia, josta en halua äitinä tinkiä on kehuminen. Tuohon yhdistyy myös kiittäminen. Miten itsekin on huomannut, että tietyt kehut jäämät mielensyövereihin ja huomaamatta ne buustaavat sinua eteenpäin vielä myöhemminkin. Niiden asioiden eteen tekee myös myöhemminkin töitä, jotta ne voi lunastaa. On asioita, joita haluaa liittää itseensä ja, siihen miten näkee itsensä. Hyvä ruokkii hyvää.

Minimimmi auttaa minua päivittäin arjen askareissa, kuten siivoaa, pyykkää ja auttaa puutarhanhoidossa. Viimeksi eilen hän kitki kanssani rikkaruohoja kukkapenkistä ja vei omalla kottikärryllään ne pois. Se, että kehun häntä kotona auttavaiseksi ja huomaavaiseksi saa hyvää vielä enemmän kiertämään ja kuulen hänen olevan avulias myös päiväkodissa. Hän haluaa usein olla apulainen keittiökärryn kanssa ja auttaa pienempiä lapsia asioissa.

Mikä on parasta äitinä olemisessa?

Kaikessa yksinkertaisuudessaan arki on palkitsevinta äitiydessä. Minimimmi on alkanut olemaan tosi innostunut vieraista kielistä ja kun hän välillä tulee halaamaan ja sanoo: ”Thank you mommy”. Mahtavinta on huomata lapsen persoonallisuuden ja huumorin kehittyminen. Räkätämme milloin millekin asioille ja nuo hetket ovatkin arjessa arvokkaita.

Olen monesti sanonut jo aiemmin, että ihanaa, kun perheessä on yksi samanlainen innostuja, kuin minä. Ymmärrän häntä niin hyvin, sillä näen hänessä paljon samaa, kun itsessäni. Joka tapauksessa pakko tähän loppuun todeta, että en osaa edes kuvitella elämääni ilman minimimmiä. Edelleen saatan pysähtyä katsomaan häntä ja miettiä, miten olen ansainnut sen, että saan olla hänen äitinsä.

Hyvää äitienpäivää kaikille äideille ja äitihenkisille!

Ps. Toukokuun äitienpäivän kunniaksi Kalla Activella koodilla ÄITI20 saa 20% alennuksen verkkokaupan kaikista tuotteista. Koodi voimassa 19.5.2023 asti.

09/07/2022 Leipominen, Matkustaminen

Viikko Pohjanmaalla ja äitini juustokakku

Viikko lapsuudenkodissani Pohjanmaalla lomaillessa meni äärettömän nopeasti ja on aika hypätä sunnuntaina junaan. Jäämme pikku neidin kanssa Tampereelle vielä lomailemaan muutamaksi päiväksi.

Tulimme puolisoni, pikku neidin ja puolisoni tyttöjen kanssa autolla viime maanantaina. Puolisoni ja tytöt lähtivät jo parin päivän päästä ajelemaan takaisin Helsinkiin ja me jäimme vielä lomailemaan. Kahden siskoni perheet lomailivat kanssamme myös ja kun osa jengistä lähti viikonlopuksi kohti seuraavaa määränpäätä, vanhin siskoni tuli puolisonsa kanssa tilalle.

Kesäpuuhia landella

Aika on oikeastaan kulunut paljussa uiden ja ulkoleikeissä. Vaikka sadekuurot ovat välillä yllättäneet, ne ovat onneksi olleet lyhyitä. Parasta on ollut ulkona syöminen ja vaan oleilu. Sain alkuviikolla yhden roikkuvan työasian tehtyä ja totesinkin, että näin yrittäjänä en antanut kyseisen asian vaivata päätäni vaan lomailin täysillä. Olin joutunut odottamaan asiaan vihreää valoa ja ihanaa oli saada se vihdoin hoidettua. Nyt yritän pitää läppärin noiden asioiden tiimoilta kiinni.

Lapsuudenkodissani syöminen on yksi pääaktiviteeteista ja taas on tullut ansaitusti herkuteltua. Äitini yksi vakio on juustokakku, jonka ohjeen ajattelin jakaa. Sen tekeminen ei vaadi uunia ja se on muutenkin helppo ja simppeli tehdä – ja aina myös uppoaa!

Simppelin juustokakun ohje:

7 liivatetta

100 grammaa voita / margariinia

200 grammaa Digestive-keksejä

sitruunamehua

400 grammaa (2 purkkia) natural tuorejuustoa

1/2 dl vispikermaa

2tl vaniljasokeria

2 purkkia mangososetta

Työvaiheet:

Laita liivatteet kylmään veteen 10 min.
Murskaa Digestive-keksit ja sekoita sulatetun voin/margariinin kanssa. Painele vuoan pohjalle voipaperin päälle.
Sekoita tuorejuustoon sokeri ja vaniljasokeri.
Vispaa kerma ja lisää seokseen.
Kuumenna 1/2 dl sitruunamehua mikrossa ja sekoita siihen 4 liivatetta.
Lisää liivateseos tuorejuustokerman joukkoon.
Kaada pohjan päälle ja laita jääkaapiin hetkeksi jähmettymään.
Kuumenna 3 rkl sitruunamehu mikrossa, lisää 3 liivatetta ja sekoita mangososeen joukkoon
Kaada kakun päälle ja anna hyytyä jääkaapissa.

Ps. Yritin myös somen kautta lahjoittaa vanhoja urheilupalkintojani Vaasan seudun urheiluseuroille tai kouluille. Vinkkaa jos Pohjanmaan seudulta löytyy tahoa, jolla on tarvetta. Niiden nouto tapahtuisi siis vanhemmiltani.

16/02/2022 Mietteet, Perhearki, yrittäjyys

Parhaat parisuhdevinkit – onko niitä edes olemassa?

Ystävänpäivänä muistetaan ja juhlitaan ystävien lisäksi elämänkumppania.

Ja pakko näin heti alkuun todeta, että mitään varsinaisia kaiken kattavia parisuhdevinkkejä ei ole olemassa. Me ihmiset olemme niin erilaisia, että olisi mahdottomuus saada kaikki asiat toimimaan kaikilla samalla tavalla. Toinen toimii toiselle, toinen taas ei.

Helmikuun ystävänpäivänä saadut kukat saivat minut miettimään, mitä asioita itse arvostan ja millaisten ”oivallusten” avulla olemme saaneet pidettyä tämän paketin kasassa.

Tarinan alku

Faktahan on se, että me emme varsinaisesti valinneet sitä helpointa tietä. Kun päädyimme puolisoni kanssa yhteen, hänen nuorimmat lapsensa olivat 2- ja 3 -vuotiaat ja meidän yhteinenkin lapsi syntyi melko nopeasti, joten totuttelua oli varmaan kaikilla. Olenkin joskus kirjoittanut uusperheen tuntemuksia Uusperheen haasteet -blogiini. Kaikesta huolimatta jotenkin silti tiesin tehneeni oikean päätöksen.

Tuolloin kirjoitin, että raskainta oli, kun huomasi, että olemme ottaneet takapakkia ja, että emme olekaan edistyneet ja seuraavalla viikolla käymme läpi samoja uusperheeseen liittyviä asioita, kun olemme koko edellisen vuoden käyneet. Näitä päiviä on onneksi nykyään vähemmän. Syy mikä teki näistä erityisen raskaita päiviä, oli se, että ne vaikuttivat myös meidän yleiseen ilmapiiriin sekä parisuhteeseen. Olin usein myös henkisesti aika yksin, sillä puolisoni aika kului hänen isompia lapsia tukiessa.

Mikä kannattelee?

Vahvan fiiliksen nykyään tekee se, että uskon ja toivon, että olemme aikaisemmista tapahtumista keränneet niin ison työkalupakin, ettei asiat vaikuttaisi enää niin vahvasti ja osaisimme olla paremmin tiiminä toistemme tukena. Tuo tiiminä oleminen varmaan kuuluu jonnekin yleispäteväänkin ohjeistukseen. Sitäkin on vaikea ymmärtää ennen, kuin itse tekee päinvastoin kumppanin kanssa.

Tiimiytymisessä varmaan avainasemassa on ollut, että olemme oppineet kommunikoimaan paremmin. Olen huomannut, että jos ei kommunikoi, asiat pahenevat nopeasti ja kerääntyvät paskapuntariin. Jos tuota puntaria ei tyhjää säännöllisesti puhumalla, ei sitä joku päivä saakaan enää tyhjäksi vaan puntari painuu maahan.

Nyt kun tuohon puntariin aloin verrata, niin samallalailla yritän täyttää sitä puntarin toista eli ”hyvää” puolta. Jos se pysyy koko ajan täydempänä, ei se paskakaan lävähdä maahan niin painavana. Joku on joskus sanonut, että joka päivä kannattaa pysähtyä ainakin kerran ja halata pitkään. Meillä tämä ei varmaankaan toteudu, mutta olen kyllä samaa mieltä. Pikainen pusukin jonnekin väliin täyttää pikku hiljaa hyvän puntaria.

Kelpaan näin

Olen lukenut monesta paikasta, että hyvässä suhteessa voi olla oma itsensä. Muistan, kun yliopistoaikoina erosin silloisesta poikaystävästä ja tähän hänen ystävänsä oli kommentoinut: ”Se Jenni olikin ehkä liian puhelias.” Tiedän täysin, että käyn välillä hiukan ylikierroksilla ja minulla on kymmenen rautaa tulessa, mutta ajan myötä olen oppinut kääntämään tämän omaksi voimavaraksi ja vahvuudeksi. Tämän ansiosta saan paljon aikaiseksi – olisi hirveää, jos puolisoni ei tätä hyväksyisi vaan kokisi tuon puolen minussa jotenkin häiritsevänä.

Laitoin juuri eilen viestin perhe-chattiin siskoilleni ja äidilleni:

”Mua naurattaa, kun järkkäsin (taas) eilen Kalla Activen kuvaukset meillä ja M alkaa nykyään pikkuhiljaa tottua rooliinsa kuvausten “yleismies-Jantusena” 🤣 Ei ainakaan näytä enää niin kyllästyneeltä.”

Olen ylpeä ja kiitollinen puolisostani, että auttaa minua arjen jutuissa ja näin samalla tukee mun yrittäjyyttä. Vaikka tiedän, että hän ei varsinaisesti viihdy kuvauksissa, hän silti auttaa minua monessa käytännön asiassa.

ps. En ole tottunut saamaan kukkia. Sen vuoksi varmaan yllätyn vieläkin usein juhla- tai muuna merkkipäivänä, kun puolisoni niitä minulle yllätyksenä ostaa. 😀

11/07/2021 Äitiys, Mietteet, Perhearki

Uusperheen haasteet

Uusperheen haasteet on aiheena vaikea. Kun ydinperheen ulkopuolella on myös henkilöitä, joita meidän arki koskee, täytyy koko ajan miettiä, mitä saan sanoa tai kirjoittaa ja mitä en. Luonnollisesti en halua ketään loukata enkä myöskään halua kirjoituksillani loukata ketään myöhemmässäkään vaiheessa, kun aika menee eteenpäin. Kuten me kaikki tiedämme asiathan jäävät verkkoon.

Kuitenkin uusperheen arki on suuri osa elämääni. Todellisuudessahan kaikissa perheissä on omanlaisia haasteita, oli perhemalli sitten mikä tahansa, millä tahansa kokoonpanolla.

Aikoinaan, kun aloimme seurustella puolisoni kanssa, sain välillä ihmetystä ihmisiltä. Usein heidän ensimmäinen reaktio oli: ”Ai hänellä on neljä lasta? Kaksi teiniä ja kaksi alle kouluikäistä?” Laitoin aina kuitenkin nämä hämmästykset suoraan toisesta korvasta ulos. En antanut asian häiritä, ja nythän olemme jo kulkeneet pitkän tien. Sekoitimme hieman vielä pakkaa, kun kaksi vuotta sitten taaperomme Sohvi syntyi.

Perheen sulautuminen

Jokainen ihmissuhde vaatii aikansa rakentua ja elämien sulautua edes jollain tasolla samalle viivalle. Lisäksi toivottavaa olisi vielä, että yhteinen suunta lähtisi ylämäkijohteisena eteenpäin eikä ottaisi samantien syvää kuoppaa suunnaksi. Jostain täytyy aina aloittaa, eikä prosessi ole käytännössä koskaan valmis.

Muistatteko itse ajan, kun muutitte esimerkiksi nykyisen puolison kanssa yhteen? Vaikka tunsitte puolisonne, hänestä saattoi paljastua silti yllättäviä asioita. Osa saattoi olla koomisia, osa yllättäviä puolia. Talon tapoja saatettiin liikutella suuntaan ja toiseen sekä yritettiin tehdä kompromisseja. Toisilla pareilla töitä oli enemmän, toisilla prosessin alkutaipale oli mutkaton. Joka tapauksessa ihmissuhteet vaativat aina työtä. Lisätkää tähän mukaan lisähenkilöitä, joiden ajatusmaailma on teille vieras tai vielä keskeneräinen.

Uusperheen säännöt saattavat olla häilyviä. Totta kai kaikkien odotetaan ja toivotaan noudattavan samoja sääntöjä kuin muidenkin. Muutenhan se on aika epäreilua talossa koko ajan asuville. Jos perheessä käy harvemmin, konflikteja voi tulla siitä, kun ei tiedä perheen rutiineja – tavat eivät välttämättä istu osaksi perheen tapoja.

Lähtöpisteestä kaukana

Huomaan aiheen olevan arka itsellenikin, sillä en ole itsekään varma olemmeko jo voiton puolella. Välillä on ainakin päiviä, kun huomaan, että olemme ottaneet raskaasti takapakkia. Se on ehkä kuluttavinta, kun huomaa, että emme olekaan edistyneet ja seuraavalla viikolla käymme läpi samoja asioita, kun olemme koko edellisen vuoden käyneet – juuri kun luulin, että vihdoin asia olisi loppuun käsitelty. Aivan kuin maailmanpyörä olisi jäänyt kiertämään ympäri ja reaktiot ovat täsmälleen samat, mutta niistä ei kuitenkaan opita mitään.

Luin juuri, että uusperheen kehitysvaiheet kestävät tutkimusten mukaan neljästä jopa viiteentoista vuoteen. Samaisella sivulla oli myös muitakin kiinnostavia piirteitä ja ajatuksia perheen kehitysvaiheista. Esimerkiksi kehitysvaiheiden välillä voidaan myös taantua, mutta mitä pidemmällä kehitys on, sitä nopeammin taantumuksesta noustaan ja näiden ”taantumusten” kautta käsitellään asioita jälleen astetta syvemmälle ja ne hiovat perhettä yhä enemmän heidän näköiseksi.

Moni bonusvanhempi on sanonut kokevansa ulkopuolisuuden tunnetta. Jälkeen päin ajateltuna olin vauvamme synnyttyä todella yksin, sillä puolisoni aika kului hänen isompia lapsia tukiessa. Keskitin varmasti eniten energiani vauvaan, sillä huomasin niin itse jaksavani vähillä unilla parhaiten. Melko nopeasti myös huomasin olevani vauvamme kanssa hyvä tiimi. Ehkä tuo auttoi siihen ulkopuolisuuden tunteeseen. Minulla oli ja on edelleen tiimiläinen, joka kikattelee kanssani. Halit ovat parasta lääkettä.

Täyttynyt työkalupakki

Yleisesti hyvä asia on huomata, ettemme ole enää uusperheenä lähtöpisteessä. Olemme kulkeneet pitkän matkan ja toivon, että mitä kauemmaksi kuljemme, sitä enemmän meillä on työkaluja aiemmista läpikäydyistä asioista uusiin tuleviin asioihin.

Edelleen vaalin meidän kaikkien yhteisiä ruokailuhetkiämme. Se on paras paikka aina kerrata päivän seikkailuja.

20/04/2021 Äitiys, Koti, Perhearki

Näinä hetkinä olen onnellisin

Blogikirjoitus myös kuunneltavissa

Olen aina ollut arkinörtti. Vaikka olen rakastanut matkustella, olen silti vastapainoksi ollut aina varsinainen himailija. Olen nauttinut kotona olosta sekä siitä, että arki sujuu tietyssä rytmissä. Varsinkin vanhempana arvostaa myös sitä arjen perusrytmiä sen vuoksi, että huomaa sen avulla jaksavan niin paljon paremmin – ei pelkästään henkisesti vaan myös fyysisesti.

Jos saan päivään mahdutettua sopivan määrän työntekoa, sporttia, perheen kanssa oleilua sekä perusulkoilua, se antaa myös energiaa. Nautin tämän kaltaisista päivistä, enkä halua missata näitä asioita olemalla väsynyt. Arki antaa voimaa – niin kuivalta, kun se kuulostaakin. Väsyneenä ei edes jaksa iloita asioista, sillä kaikki energia menee päivästä selviämiseen. Ehkä osaksi tämän vuoksi ihmisillä välillä asiat ympärillä muuttuvat itsestään selviksi – jostain syystä ei jaksa tai ymmärrä antaa arvoa asioille. Eihän sitä voi iloita, jos ei itsekään tiedä, mistä iloitsee?

Toki huonosti nukutuille öille ei voi mitään, mutta en halua tarkoituksella terrorisoida seuraavaa päivää. Oletteko ikinä huomanneet, että väsyneenä myös luovuttaa asioissa helpommin? Eihän silloin ole energiaa, että edes jaksaisi kiinnostaa. Olen nyt vienyt erästä työprojektia eteenpäin ja ihan alkutekijöissä mennään, mutta huomaan, että normi energisenä kaikki asiat ovat mahdollisia. Ihan kaikki! Väsyneenä tunnen tyytyväni vain siihen mukavuusalueeseen – mikä ei kuulosta näissä asioissa yhtään minulta. Onneksi näitä hetkiä ei kuitenkaan kovinkaan usein tule, sillä pidän siitä puolesta itsessäni, että polvet eivät helposta tutise.

Arkisten asioiden fiilistelyä

Arkinörtteilystä johtuen olen myös aina ollut henkilö, joka fiilistelee pienen pieniä arkisia asioita. Tämä onkin ollut ystävieni mielestä hassua. Keväisin on mahtavaa kuulla linnunlaulua, ja kesäisin haistaa vastaleikatun nurmikon tuoksu.

Kukapa ei fiilistelisi auringonpaistetta? Ruokahetket tuovat monelle myös arkeenkin iloa. Eniten olen aina nauttinut aamiaisesta. En tiedä mitään parempaa! Siihen jos lisää vastaleivotut sämpylät – avot.

Minulle onnellisuutta tuo myös se, että minulle tärkeät ihmiset lähentyvät Sohvin kanssa. Koronan ulkoilutreffit ystävien kanssa ovat olleet niin minulle kuin Sohville merkityksellisiä.

Tasavertaisuus ja tuki

Väsyneenä saattaa usein jäädä helposti myös puolison huomiointi ja halaaminen väliin. Eihän se siellä sumussa heti ensimmäisenä kyllä tulekaan mieleen.

Kun päivä on pulkassa ja lapset nukkuvat, mielestäni on ihana istua sohvalla kainalossa. Ehkä se on se hetki, kun mietin usein, että nyt ei tarvitsekaan jaksaa – nyt saa vain olla. Ja kiva, että toinen sallii sen. Tuo olo tekee minut samaan aikaan myös onnelliseksi. Ehkä samalla myös se muistuttaa minua siitä, että olen ensimmäistä kertaa suhteessa, jossa tuo olotila sallitaan myös minulle. Aikaisemmissa minä olen aina ollut se kantava voima, joka läpi harmaan kiven kannattelee toista. Tasavertaisuus tuo onnea ja se, että molemmat tukevat toisiaan.

Vitsailimmekin usein ystäväni kanssa siitä, kuinka olen kautta aikojen ollut nuoruuden suhteissa terapeutti. Minulla olikin tapana aina sanoa, kun väsyin tähän ilmiöön että: ”Haluan miehen, joka herättää minut vasta perillä.” Eli vertauskuvannollisesti itse saisin laskea kartan kerrankin hetkeksi maahan ja sulkea silmät hetkeksi, jos nukuttaa.

Hömpän pömppä

Joskus aamuisin, Sohvi huutelee jo 06.30 sängystään: ”Äitiiii” ja silloin haen hänet meidän väliin pötköttelemään. Sohvi usein sanoo minulle: ”Moi” sängystä, katsoo minuun hymyillen sekä halaa. Tässä hetkessä olen usein sanoin kuvailemattoman onnellinen. Toki jokainen äiti varmasti pitää lastaan arvokkaana, mutta tuossa hetkessä erityisesti koen olevani niin onnekas, että saan olla Sohvin äiti.

Sanon usein hänelle iltaisin ennen nukkamaan menoa: ”Äiti ja isi rakastaa sua.” Tähän hän aina levittää kätensä ja huutaa: ”Näiin”. Tällä hän tarkoittaa, että näin paljon me häntä rakastetaan.

Sohvi imitoi minua usein. Viimeksi tänään aamulla, kun haukottelin, hän aukoi suutaan ja nauroi räkäsesti päälle tietäen, että tämä on hassua. Usein nauran näille itsekin ihan kippurassa, ja mietin, kuinka hauska tyyppi hän on.

Nämä ovat pieniä arkisia hetkiä, mutta ne tuntuvat ihanan isoilta, jos vaan malttaa pysähtyä siihen hetkeen.

31/12/2020 Äitiys, Juhlat, Perhearki

Vuosi 2020 – miten meni noin omasta mielestä?

Blogikirjoitus myös kuunneltavissa

Vuosi 2020 paketissa! Tuttuni, joka sai vauvan kuluneen vuoden aikana, kirjoitti Facebookissa joulun aikaan: ”Monille kulunut vuosi on ollut hämmentävän haasteellinen, mutta jollekin se on ollut ensimmäinen ja ihmeellinen.”

Jollain tapaa samaistuin tähän, sillä Sohvi kehittyi vauvasta taaperoksi hurjaa tahtia, ja se ilon määrä, mikä tuosta häärääjästä lähti, oli käsin kosketeltava – vastaan tuli paljon uusia ihmeellisiä juttuja. Parasta oli, että näistä osasta tuli Sohvin ”omia juttuja”, ja ne jäivät osaksi hänen arkeansa. Ja miten paljon eri vuodenajat tekivätkään häneen vaikutuksen – puhumattakaan lähitalojen jouluvaloista! Nyt joulun alla Sohvista kuoriutui myös talvifiilistelijä. Hän haluaa pukea aina kun mahdollista välihaalarin, kaulurin, pipon ja hanskat ja pitää niitä sisällä illasta toiseen. Ja ei, meillä ei ole kylmä sisällä.

Vietin myös itse ensimmäistä äitienpäivää äitinä, ja tämäkin tuntui hyvällä tapaa ihmeelliseltä.

Tyhjiä lupauksia

Kirjoittelin vuosi sitten vuoden vaihteessa:

“Nyt kun vuosi on jo pyörähtänyt hyvin käyntiin, en ole taaskaan tässä parin päivän aikana keksinyt mitään uudenvuodenlupauksia. Seurailin kuitenkin Sohvin meininkiä tänään, ja mun uudenvuodenlupaus on ottaa siitä mallia!

Elää enemmän hetkessä ja riemunkiljahdella, jos siltä tuntuu.
Elää kultakalana. Antaa harmitusten mennä sekunnissa ohi.
Laittaa välillä himassakin jotain ”kivempia kuteita” päälle.”

Skarppasin toden teolla näiden lupausten kanssa – tai ainakin yritin. Kun “maailma pysähtyi” koronan iskiessä ja elinpiiri kutistui, arkea piti alkaa katsoa hiukan eri tavalla. Kaikessa yksinkertaisuudessaan tämä oli ihana vuosi juuri tämän takia. Niinhän sitä sanotaan, että asenne ratkaisee niin monessa asiassa.

Yritin muuttua harmitusten osalta kultakalaksi, ja täytyy myöntää, että tämä oli edelleen liian haastavaa minulle. Jos minulle ollaan ilkeitä tai minua loukataan, jään usein miettimään sitä liiaksi. Vaikka yleensä ajattelen heti: ”höpö höpö – eteenpäin nyt vaan”, asiat saattavat silti putkahtaa uudelleen mieleeni seuraavana päivänä. Otan siis tämän kultakalahomman uudelleen agendalle tänä vuonna.

Kun kirjoitin vuosi sitten nuo lupaukset, ihailin samaan aikaan Sohvin vauvanvaatteita. Normi bodyissakin oli hauskoja röyhelöitä, ja ne voittivat 6-0 omat himakalsarini. Samaan hengen vetoon täytyy todeta, että en tainnut himassa vaatteilla kovinkaan paljon vuoden aikana koreilla. Ei sillä, että tarvitsisikaan – normaalia arkea varmasti vain saattaisi joskus piristää jokin mekko niiden normi himakalsareiden sijaan. Laskeskelin, että käytin vuoden aikana yhteensä seitsemät urheilutrikoot puhki.

Sohvin vuosikatsaus

Olen kirjoittanut Sohville koko hänen elämänsä ajan (1,5 vuoden) ”kirjeitä” lahjaksi saamaani mustaan kirjaan. Sinne on myös kirjoittanut perheeni sekä ystäväni. Tuosta kirjasta on myös helppo kurkkailla menneen vuoden tapahtumia.

Kun vuosi 2020 vaihtui, olin vielä äitiyslomalla. Tammikuussa minun 6 kuukautinen vauva kasvoi ”isoksi”, sillä hän muutti omaan huoneeseen ja alkoi istua ilman tukea. Miten paljon maailma avartui, kun ei tarvinnut enää pötkötellä matolla. Ryöminen ja konttaaminen eivät häntä jaksaneet kauaa kiinnostaa. Alkutalvi oli minulle ja puolisolleni ns. kipeän selän aikaa, sillä Sohvi pomppasi pystyyn ja halusi, että häntä kävelytetään ympäri taloa.

Huhtikuussa, kun Sohvi oli 9 kuukauden ikäinen, olin siinä ja siinä, että menin hakemaan varastolta minun vanhat lenttispolvisuojani. Koin usein olevani surkea futismaalivahti, joka syöksyi liikkuvan maalitaulun perässä ja koitti viimeiseen asti ”pitää pallon pelissä.”Sohvi sen sijaan purskutti kovalla itseluottamuksella eteenpäin. Onneksi tämäkin aika oli muutamassa viikossa ohi ja ei ole väärin sanoa, että harjoitus tekee mestarin. Olimme kevään aikana niin paljon puistossa, että Sohvi moikkaili siellä jo kuin vanha tekijä puistokamuja.

Sohvi täytti kesällä vuoden, ja siihen mennessä hänestä oli kuoriutunut palloja rakastava empaattinen hassuttelija ja meidän perheen halinalle. Viimeiset kuukaudet hän oli ollut höyryjuna, joka juoksi heti herättyään huoneesta toiseen tuhatta ja sataa (kiire elää.) Luulen hänen ajatelleen jo silloin: ”Miksi kävellä, kun juokseminen on niin paljon siistimpää.” Nämä teemat ovat säilyneet tähänkin asti.

Menikö jotain asioita pakkasen puolelle?

Mitä asioita ei tule ikävä? Muistan nuoruudessani, kun ihmiset toivoivat elämältä terveyttä. Koska pidin itseäni nuorena ja jaksavana, en oikein ymmärtänyt, mikä voisi mennä vikaan.

Tänä vuonna unettomuuteni vei fyysisiäkin voimia ja niveleni nostivat metelin. Kun imetin Sohvia, sain kipeytettyä aikalailla ranteeni. Polveni alkoivat myös paukkua. Ranteiden kipu on onneksi hävinnyt jo aika päiviä sitten, mutta polvieni varaan en vieläkään pysty täysillä luottamaan. Jos teen loikkia ylämäkeen, pitkänkin alkulämmön jälkeen joudun vielä testailla uskaltaako polven päälle varata painoa – välillä uskaltaa ja välillä ei.

Olen kuitenkin kuullut, että hormonien vuoksi raskauden ja synnytyksen jälkeen on kuulemma yleistä polvien ja ranteiden kipeytyminen, joten vielä en suostu hyvästelemään hyppytreenejä, vaikka polvet saattavat karsia välillä tiettyjä liikkeitä kokonaan pois.

Vuosi sitten jouduin myös todeta, ettei sen hetkinen yrittäjyys sovi omalla kohdallani vauva-arkeen ja etten voi palata samalla roolilla aikaisempaa työpaikkaani. Myin siis juuri ennen koronaa osakkuuteni markkinointiviestintätoimistosta. Vaikka ajoitushan oli mitä loistavin, sillä korona toi moneen yritystoimintaan haasteita, irtautuminen yrityksestä jätti monia asioita auki.

Alun perin minulla oli tarkoitus aloittaa uudet työt syksyllä, mutta aloitus viivästyi, joten menneinä kuukausina olen jonkin verran tehnyt eri tahojen viestinnän ja markkinoinnin juttuja. Ensi vuosi tuo siis uutta tälläkin saralla, kunhan pyörät alkaa ensin kunnolla pyöriä.

Ensimmäistä kertaa elämässä minulla on myös aikaa kirjoittaa muutakin kuin työjuttuja. Ja miten paljon olen nauttinut luovempien tekstien, kuten runojen kirjoittamisesta. Salainen haaveenihan on aina ollut kirjoittaa laulun sanoituksia.

Pieniä irtiottoja ja arjen juhlaa

Moni varmaan oppi arvostamaan kuluneen vuoden aikana kotimaan- sekä lähimatkailua. Vietimme heinäkuussa viikon lapsuudenkodissani. Suomi on niin kaunis, ja jokin avasi myös silmäni kotimaisemissa. Puhumattakaan, miten paljon arvostaakaan nykyään hyviä keskusteluita ja puistodeittejä.

Hotel Rantapuisto oli myös täydellinen viikonloppu get away -kohde. Eniten kuitenkin ehkä nautin siitä, että ei tarvinnut tehdä ruokaa ja sai istua rauhassa ilman, että spurttaa juoksevan palosammuttimen perässä. Hotelli oli lähestulkoon tyhjä, joten uskaltauduimme käyttämään saamamme lahjakortin.

Kun koronan vuoksi suurimmaksi osaksi kyläilyt jäivät, aloimme viettämään enemmän naapuriperheiden kanssa pihallamme aikaa. Skoolasimme vappua, sadonkorjuujuhlia, Halloweenia ja itsenäisyyspäivää meidän taloyhtiömme pihalla. Piristävää ajanvietettä kaikille, kun lapset saavat leikkiseuraa ja aikuiset höpötellä. Olenkin kiitollinen tästä yhteisöllisyydestä, ja uskon Sohvin saaneen itselleen myös elämän mittaisia kavereita naapureiden lapsista.

Kiitos ja kumarrus vuosi 2020 – olen valmis uuteen vuoteen! <3

08/12/2020 Äitiys, Koti, Perhearki

Kun uusperheeseen syntyi vauva

Blogikirjoitus myös kuunneltavissa

Kuinka monella on sisaruksia? Itse koen ison perheen ympärillä vain rikkaudeksi, mutta millaisia muutoksia perhe kokee, kun siihen syntyy uusi perheenjäsen?

Olen itse isosta perheestä sekä lapsikatraan neljäs ja nuorin. Vanhempien parisuhteen muodostumisen jälkeen perinteisessä perhemallissa vanhemmat askel kerrallaan muodostavat suhteen heille syntyneisiin lapsiin. Jokainen ihmissuhde saa oman aikansa ja tilansa rakentua pala palalta. Uusperheessä tuo aika niputetaan ja saattaa tuntua, että suhteet täytyy rakentaa kerralla. Mitä jos tähän päälle syntyy vielä uusi jäsen perheeseen?

Nykyään löytyy niin monenlaisia perhekokoonpanoja. On kyseessä ydinperhe tai uusperhe, perheet muodostavat omanlaisensa tien kulkea.

Miten valmistaa lasta vauvan syntymään?

Sanotaan, että ikä vaikuttaa siihen, miten aikaisessa vaiheessa vauvasta kannattaa kertoa. Yleensä viimeistään muutama kuukausi ennen laskettua aikaa. Kun aloin odottaa Sohvia, odotimme useamman kuukauden ennen kuin kerroimme siskopuolille uudesta tulokkaasta. Hänen teini-ikäisille lapsillensa olimme jo kertoneet paljon aikaisemmin. Vaikka lapsen on vaikea hahmottaa ajankulua, oli helppo raskausaikana jo sanoa, että vauva syntyy kesällä. Kun Sohvi syntyi, puolisoni pienimmät tytöt olivat 3- ja 4-vuotiaita.

Yritimme parhaamme mukaan ottaa tyttöjä mukaan odotukseen. Kun olin raskaana, tuntuu, että perheemme hiukan läheni. Juttelimme usein tyttöjen kanssa tulevasta vauvasta, ja he kokeilivat vauvan liikkeitä.

Yritimme myös valmistaa tyttöjä siihen, että vauvasta ei heti saisikaan leikkikaveria – aluksi hän tulee vain syömään ja nukkumaan. Muistelimme myös yhdessä tyttöjen vauva-aikaa, katselimme vanhoja valokuvia ja videoita, joista oli helppo selittää, että hekin ovat olleet pieniä tuhisevia pötköjä, jotka tarvitsivat enemmän hoitoa ja huolenpitoa.

Sisaruksen tärkeä rooli

Luonnollistahan on, että vanhemman sisaruksen tunteet vauvaa kohtaan voivat olla vaihtelevia. Me muistuttelimme Sohvin sisarpuolille usein, kuinka tärkeitä he ovat meille ja Sohville. Isompi siskopuolista kiintyi vauvaan nopeammin ja sai meiltä usein kehuryppään, kun osoitti kiinnostusta Sohvia kohtaan: ”Osaatpa sinä paijata hienosti.”

Meidän kohdallamme onneksi Sohvi oli ns. sopeutuva vauva, eikä edelleenkään turhista möksähdä. Olen yrittänyt olla käyttämättä ilmaisua “helppo vauva”, sillä se ymmärretään usein väärin. Sohvilla ei ollut ylimääräisiä vatsakipuja ja hän nukkuikin hyvin. Hän on perusluonteeltaan nauravainen ja onnellinen lapsi. Vauhti on kova, ja välillä kaatuukin lujaa, mutta nousee nopeasti ylös ja jatkaa matkaa.

Sohvi alkoi noin 8 kuukauden ikäisenä jo ottaa askeleita, joten tämä varmasti helpotti matkan varrella hiukan. Hän usein varauksettomasti meni ja halasi siskojaan ja tekee sitä vieläkin.

Vanhempi tukena

Omassa lapsuudessani saimme aina apua vanhemmiltamme. Tosi asiahan on, että lapsen on vaikea kertoa tunteistaan ja harmituksistaan, mutta en täysin myöskään allekirjoita lausetta: ”Aina saa itkeä, jos itkettää.” Kaikki tunteet ovat luonnollisesti hyväksyttäviä, mutta miten niitä näyttää on eri asia.

Välillähän lapsi ei edes tiedä, mistä paha olo tulee, mutta kertomista voi alkaa pikku hiljaa harjoitella, ennen kun pistää talon sileäksi. Aina on tervetullut syliin, vaikka jokin asia harmittaakin.

Hömpötyskolmikko

Nykyään Sohvilla ja siskoilla on täysin omat juttunsa, ja he hömpöttävät keskenään paljon. Sohvihan on jo iso taapero (melkein 1,5v). Alusta saakka olemme pyrkineet parhaamme mukaan luomaan sisaruksille yhteisiä rutiineja, kuten hyvänyöntoivotukset, aamuhalit, kylpyhetket ja nyt viimeisimpänä joulukalenterin avaus.

Tytöt myös lähestulkoon kisailevat siitä, miten he saavat Sohvin helpoiten nauramaan. Kaikkein pienimmät ja yksinkertaisimmat asiat merkitsevät lapselle usein eniten.

13/11/2020 Äitiys, Blogit, Perhearki

Ihana kamala äitiys

Onhan se ihan sanomattakin selvää, että meitä on joka lähtöön. Jos aikuisia on erilaisia, luonnollisesti myös lapsiakin on – puhumattakaan raskausajan kokemuksista. Vaikka tämä kuulostaa itsestäänselvältä, jollain ihmisillä tuntuu olevan omat ennakkokäsityksensä ja mielipiteensä niin raskaudesta kuin äitiydestä – ja tuovat tämän mielellään myös julki. Elämän varrella onneksi olen jollain tapaa onnistunut suodattamaan epäasiallista kommentointia asiasta kuin asiasta, mutta myönnettäköön välillä vaan kommentit jäävät soimaan päähän. Kuinka moni samaistuu tähän?

Itse vielä usein ”jäädyn” näissä tilanteissa, eli en osaa sillä hetkellä vastata mitään nasevaa takaisin. Kun lähden tilanteesta, alan vasta käydä läpi epäuskoisena, mitä korvani kuulivatkaan. Toisaalta, jos nyt ihan rehellisiä ollaan, jäätyminen on hyvä asia – parempi vaan jättää moukkamaisuudet omalle tasolleen, mutta silti en pääse siitä mihinkään, etteikö kommentit välillä aiheuttaisi hämmennystä tai pahimmassa tapauksessa pahan mielen.

Arvatkaa, kuinka moni muu äiti on saanut osakseen näitä tuntemattomien, puolituttujen tai tuttujen ns. elämänohjeita? Laitoin viestiä tuntemilleni äideille, ja sain 30 äidiltä heidän mietteitään niin raskauteen kuin äitiyteenkin liittyvistä kommenteista.

Eikö jo olisi aika?

Ennen raskautta on yleistä ihmetellä kovaan ääneen, tuleeko niitä lapsia vai ei. Niin kuin monessa muussakin asiassa tällainen kommentointi on todella tulenarkaa – eihän koskaan voi tietää, onko lapsettomuus oma valinta vai eikö lapsia vain ole mahdollista saada.

”Säästyin raskausaikana aika hyvin kommentoinnilta, mutta aiempina vuosina kyllä kuultiin, eikö olisi teidänkin jo aika. Se sapetti hirveästi. Alkuun ärsytti muiden kommentointi asiaan, eihän ne tiennyt oliko se oma valinta, ettei meillä ollut lapsia. Alkuun se oli, mutta myöhemmin ei enää ollutkaan, ja silloin se vasta pahalta tuntuikin. Lapsiasiat eivät todellakaan kuulu muille”, kertoo yksi äiti.

Mielestäni samalla lailla välillä kommentoidaan seurustelua: ”Eikö sunkin nyt olisi aika jo rauhoittua?”, sanoi vanhempi nainen minulle opiskeluaikojen päätyttyä. Vastasin tähän: ”Juurihan laitoin sen edellisen pihalle”. Ärsyynnyin hänen kommentistaan ehkä sen vuoksi, että tosiasiassahan olin silloin vuoden sisällä eronnut. Vaikka itse laitoin tuolloin suhteen poikki, eroaminenhan aina harmittaa – eihän se kenenkään mielestä varmaan kivaa ole. Voin kuvitella, miten paljon tuollainen kommentointi voi satuttaa ihmistä, joka todellisuudessa ei muuta haluaisikaan kuin puolison ja perheen, mutta ei ole vain tavannut sellaista ihmistä, kenen kanssa voisi jakaa elämän.

”Oletpa sä iso”

Vatsan seutu oli monen äidin mielestä raskausaikana vapaata riistaa. ”Raskaana ollessa vatsaani oli koko ajan joku taputtelemassa. Mietin itsekseni monta kertaa, että mitä nämä taputtelijat tekisivät, jos taputtaisin takaisin?” kyselee eräs äiti.

Monet kokivat oudoksi myös sen, että heti kun on raskaana, tuntuu, että muut ovat oikeutettuja kommentoimaan tulevan äidin ulkonäköä tai -muotoa. ”Eräs kollega töksäytti, että oletko ihan varma, ettei tuolla ole kaksi, kun sulla on jo nyt niin iso maha”, kommentoi eräs äiti.

Toiseltakin äidiltä oli tivattu: ”Oletko varma, että vauvoja on vain yksi?” Vatsan koko kommentteihin tämä äiti sanoo vastanneensa aina samalla lauseella: ”Nykytekniikalla tämän saa kyllä helposti selvitettyä.” Samaiselle äidille oli naispuoleinen kollega töissä päivitellyt, kuinka iso odottava äiti nykyään on. Tähän kuitenkin toinen kollega oli vastannut odottavan äidin puolesta: ”Ei tuleva äiti tässä iso ole, vaan se on vauva, joka tässä on kasvanut.”

Eräs äiti oli myös saanut töissä osakseen tätä imartelua:

”Sinulle on ilmeisesti tulossa tyttö?”, johon hän oli vastannut: ”Kyllä, mistä päättelit?”

”No, tytöt kyllä vievät äidiltään kaiken kauneuden.”

”Nuku nyt, kun voit”

Moni äiti allekirjoittaa sen, miten raskaana ollessaan saivat iänikuisia neuvoja, kuinka nyt kannattaa nukkua sekä käydä elokuvissa/ravintolassa/reissuissa/ostoksilla/jumpassa, kun vielä voi. Tämä neuvo koettiin lähinnä koomisena, sillä eihän elämä lopu lapsen saannin myötä. Kaikkihan riippuu siitä, miten asioihin suhtautuu.

”Raskaana ollessa ärsytti se, kun siihen suhtauduttiin monesti niin negatiivisesti, että jaahas nyt sitten kaikki muuttuu täysin. Jotenkin ihan kuin elämä loppuisi sen lapsen saannin jälkeen”, kertoo eräs äiti.

Erään äidin elämän varmaan ajateltiin päättyneen saman tien, kun hän tuli raskaaksi, sillä sen jälkeen hän ei enää saanut kutsuja esimerkiksi töiden illanviettoihin.

”Töissä harmitti, kun kollegat eivät kutsuneet mukaan afterworkeille, sillä he ajattelivat varmaan, että eihän raskaana oleva voi baariin tulla. Olisihan mä tullut, ja olisin voinut tilata jonkin holittoman”, kertoo yksi äiti.

Itsekin kuulin näitä neuvoja – toki arki muuttuu, mutta lapsi menee monessa mukana. Jollain tapaa ajattelin kaiken olevan ”uutta normaalia”. Rehellisesti sanottuna siirryin innokkaana tämänlaiseen perhearkeen Sohvin myötä. Elämä kuitenkin koostuu erilaisista elämänvaiheista. Kun tietty elämänvaihe tulee päätökseen, on aika siirtyä seuraavaan.

Kauhistelut ja kasvatusneuvot

Monella ihmisellä on vahvat mielipiteet, miten mikäkin asia kuuluisi mennä, ja näistä myös monet äidit ovat saaneet osansa.

”Naapurin täti sanoi, että puhun lapselle liian nätisti. Pitäisi kuulemma selvästi käskeä lasta, että lapsi ymmärtää, mitä pitää tehdä”, kertoo eräs äiti.

Myös toinen äiti on saanut neuvoja: ei saa korottaa ääntään, ei kannata antaa tuttia, muuten imetys ei suju, lapsi ei opi itsenäiseksi, jos nukkuu liian pitkään vanhempien huoneessa. Samaan hengen vetoon oli taivasteltu, miten isä jaksaa töissä, vaikka kotona on huonosti nukkuva vauva – eikä kukaan kysellyt äidin jaksamisesta.

”Monet kauhistelee, jos tehdään jokin asia eri lailla – jos esimerkiksi ei imetä tai lopetetaan aiemmin imetys”, sanoo eräs äiti.

Ihmetystä voi myös tulla omasta lähipiiristä. Koetaan myös, että asioista tehdään negatiivisia, vaikka ne tosiasiassa välttämättä ole. Piruja maalaillaan välillä turhaan seinille.

”Jonkinlainen muiden ihmisten asennoituminen eli negatiivisuus yleisesti vauva-aikaa kohtaan. Musta se oli tosi ihanaa aikaa pienistä ajoittaisista haasteista huolimatta. Koko vauvavuoden ajan sain kuulla ihmetteleviä kommentteja mun omalta äidiltä hyvin sujuvasta täysimetyksestä. Kuulemma ei tutuilla kellään ole riittänyt maito montaa kuukautta, ja ei tule onnistumaan multakaan. Joka kerta, kun äiti soitteli, vakiokysymys oli, vieläkö sä imetät ja riittääkö maito, pitäisikö antaa korviketta nyt kuitenkin. Koko ajan sai olla puolustelemassa imetystä, mikä oli aika turhauttavaa”, kertoo yksi äiti, jolla imetys väheni itsestään 1 v. 2kk mennessä lapsentahtisesti.

Monet yleistykset tuntuvat monen äidin mielestä myös koomisilta. Jotkut kommentoijat kertovat totuutena, miten asiat tulevat menemään, vaikka tosiasiassa jokainen raskaus tai lapsi ovat erilaisia.

”Ai sulla on kylmä, odota vaan, kohta sulla on hiki koko ajan” – ei tullut missään vaiheessa, kertoo eräs äiti. ”Ai teillä on toi ikä nyt meneillään. Joo se on pahin, sitten helpottaa” – mun mielestä tämä on kyllä kiva ikä, kommentoi eräs äiti.

Erästä äitiä huvittaa, kun on saanut kahden vuoden aikana jatkuvasti samoja kommentteja liittyen nukkumiseen/ikään/syömiseen jne. Aina on ollut kuulemma vaikeimmat ajat edessä.

”Jos kerroin jollekin, että on mennyt tosi hyvin – lapsi on rauhallinen ja nukkuu hyvin, sain aina kommentin: ”Odota vaan, kun vauva on 4kk/6kk/9kk jne”. No odotin ja odotin, mutta eipä mikään muuttunut. Jos joku tuttuni kertoisi minulle, että heillä menee hyvin ja lapsi nukkuu hyvin, en ikinä vastaisi hänelle: Odota vaan, kohta kaikki menee huonosti ja nukkuu 20 minuuttia kerrallaan.”

Uraäiti vai kotiäiti?

Itse en henkilökohtaisesti ymmärrä, miksi nämä pitää niin usein laittaa vastakkain – jokainen tekee ratkaisun, jonka parhaimmaksi näkee. Osa pitää lyhyemmän äitiysloman, osa palaa töihin äitiysloman jälkeen, kun toiset taas aidosti nauttivat ajasta lasten kanssa kotona. Välillä omien valintojen arvostelu tuntuu kuitenkin epäreilulta. Ei ole yhtä tapaa olla äiti.

”Ai sä viihdyt kotona? Mä en jotenkin vaan jaksa elää vaan niitä lapsia varten – mä koen, että haluan toteuttaa myös niitä omia haaveita ja tavoitteita.” En siis loukkaannu näistä enkä ota itseeni, mutta mua vaan lähinnä huvittaa nämä kommentit”, sanoo eräs kotiäiti.

Samanlaisia ajatuksia tuli myös toiselta kotiäidiltä: ”Ikään kuin aikuisen täytyisi kaivata jotain älyllistä virikettä koko ajan, ja on daiju, jos viihtyy kotona. Unohdetaan se, kuinka paljon lastenkin seurassa on mahdollista kehittää itseään – käydä museoissa, kirjastoissa, lukea, kuunnella äänikirjoja, kun tekee kotitöitä, opetella, mitä tahansa uusia taitoja yhdessä lasten kanssa (instrumentti, maalaaminen, u name it). Sitä paitsi monet työt, jopa esimerkiksi kirurgin työ, on lopulta aika rutinoitunutta – samoja leikkauksia tehdään päivästä toiseen. Harvassa työssä lopulta pääsee koko ajan oppimaan uutta tai kehittämään itseään.”

Moni itsensä uraäidiksi nähnyt nainen taas on mielellään jäänyt äitiyslomalle ja nauttinut tuosta ajasta kotona. Itseni kohdalla en aluksi ymmärtänytkään, kuinka hyvää tuo tulee tekemään minulle. Faktahan on, että en ollut oikeastaan ikinä ollut valmistumisen jälkeen noin pitkään pois työelämästä.

Joissain tilanteissa joillain ei ole mahdollisuutta jäädä lapsen kanssa kotiin. Eräs äiti sai lapsen hoidon aloituksesta tyhjentävän kommentin: ”Laitoit sitten toisen lapsen, vaikka ei ole rahaa. Et kai sä nyt lasta samantien hoitoon laita?”, sanoo eräs äiti.

”Olen kohdannut arvostelua siitä, miten olen jo palannut töihin, vaikka lapsi on niin pieni. Olin kuitenkin normi äitiysloman kotona”, kertoo eräs äiti.

Joidenkin mielestä lapsen saaminen poissulkee menestyksen.

”Yksi sijoittaja kysy multa, olenko valmis hylkäämään mun lapset, jotta voin kasvattaa yritystä. Varmaan sanomattakin selvää, etten ottanut tätä sijoittajaa mukaan rahoituskierrokselle”, kertoo eräs yrittäjä-äiti.

Minulta itseltäni kysyttiin jopa suoraan, että miten saan tämän toimimaan, kun tulen palaamaan takaisin töihin. Jäin oikein miettimään, että minkä? Kyllähän monet äidit käyvät töissä. En kuitenkaan pitänyt siitä asetelmasta, että vertaillaan muiden äitien toimintaan.

Äitiys ja ymmärryksen puute

Omalla kohdallani minulta meni kauan, ennen kuin ymmärsin alkaa miettiä omaa hyvinvointiani ja opin suodattamaan tiettyjä kommentteja.

Ensimmäisen 6 kuukautta Sohvi söi öisin kolmen tunnin välein ja heräsi prikulleen samoihin aikoihin öisin. Hän syntyi suht pienenä (2,6kg), joten vauvavuotena saimme hyvin kirittyä painoa kohti ”normi” painoa. Omalla kohdalla yövalvominen eniten määritti seuraavan päivän toimintakyvyn – tai lähinnä se, miten pystyi nukahtamaan imetysten välissä. Itse en pystynyt nukahtamaan, ja saatoin valvoa pitkiäkin pätkiä – välillä kun katsoi kelloa ja tajusi, että kas Sohvin seuraava herääminen lähestyy, en edes yrittänytkään enää nukahtaa.

Faktahan on se, että lapsi on niin kauan aika kiinni äidissä, kun häntä imetetään. Monet suosivat sekä pulloa, että imetystä – toiset taas vain jompaakumpaa. Jollain ei onnistu imetys, vaan lapsi siirtyy samantien pulloon – tapauksia siis riittää ja kukin tekee sen, minkä parhaaksi näkee. Meidän tapauksessamme Sohvi ei huolinut tuttipulloa kuin ensimmäisen kerran noin 5 kuukautisena. Tämäkin oli pitkän väsytystaistelun lopputulos, ja ei ole tapaa, jolla en olisi yrittänyt sitä hänelle tarjota. Syy miksi aloimme tarjota pulloa hänelle, oli se, että imetys alkoi 4kk kohdalla takuta.

Lapsen kohdalla onneksi asioissa mennään niin hurjaa vauhtia eteenpäin, ja jos yksi vaihe tuntuu raskaalta niin siitä onneksi aina selvitään. Minulle tärkeää oli oppia huomaamaan, milloin omia voimavarastoa piti täydentää ja jättää suosilla iltapäivän ruuhkabussiseikkailut ja muun ylimääräisen päiväohjelman väliin. Olen aina ollut varmaan tiettyjen asioiden suhteen liiankin tunnollinen, enkä välttämättä ole osannut sanoa ei. Kesti useamman kuukauden ennen kuin ymmärsin laittaa itseni etusijalle, jos oli huono yö tai viikko alla. Tuon jälkeen jouduin myös opetella suodattamaan tiettyjä kommentteja.

”Koita totuttaa se elämään. Ihan itses takia. Oot liian jumissa siihen”, oli ehkä ihmeellisin kommentti. Vasta tuon jälkeen ymmärsin jättää nuo kommentit omaan arvoonsa, ja päästää elämäämme vain sellaisia ihmisiä, jotka tuovat virtaa eivätkä vie sitä.

Teemana voivottelu

Klassinen muiden ihmisten voivottelu on tullut monelle tutuksi. Moni kuitenkin huokausten ja voivottelun sijaan toivoisi normaalin ihmisen kohtelua. Mukava tapahan olisi vaikka aloittaa kuulumisten kyselyllä.

”Huh on siinä teillä hommaa.”

”Ai teillä on vielä taaperokin?”

Eräs kaksosten äiti oli näiden lisäksi kuullut vielä kommentin: ”Osanottoni”.

”Meillä ainakin möläytyksiä riittää varsinkin kaksosten kanssa liikkuessa. Näissä ei ehkä sillee mitään ihmeellistä, mutta välillä vaan ei oikein jaksa näihin vastailla. Tuntuu siltä, että kun noiden tuplien kanssa liikkuu, ihan kenellä vaan on pokkaa tulla sanomaan ihan mitä vaan. Osanottojen sijaan voi vaikka tarjota apua, syliä tai kysyä muuten vaan mitä kuuluu”, sanoo tuo äiti.

”Susta näkyy tosi hyvin, että oot väsynyt – ei ole varmaan helppoa toi uusioperhearki”

Olen kuullut, että välillä tämän tyyliset kommentoijat puolustautuvat lauseella: ”Totuus satuttaa.” Vielä suuremmalla syyllä, jos kommentoija tietää tämän, miksi pyrkii tarkoituksella satuttamaan? Sen sijaan tuo äiti tai kuka tahansa ihminen arvostaisi halia, tsemppausta tai apua.

Yksi ystäväni sanoi, että tuli ihan vihaiseksi, kun alkoi miettiä näitä saamiaan kommentteja. Suoraan sanoen olin aika monttu auki joistain äideille tulleista kommenteista. Osa huvitti – osa taas kauhistutti. Kommenteista päätellen, emme me ihmiset kauhean reiluja aina kanssa ihmisille kyllä osaa olla.

On mahtavaa, että maailman mahtuu mielipiteitä tai tapoja tehdä, mutta eräänlaista älykkyyttä on myös pitää jotkut mielipiteet omanaan. Ja jos nyt välttämättä haluaa asiat sanoa ääneen, niin sosiaalisesti lahjakas ihminen tai yleensäkin ihminen, jolla on pelisilmää, miettii ensin, ennen kuin töksäyttää. Fiksuja ihmisiähän me kaikki ollaan! Puss <3