Mietteet arkistot – Ninniohia

13/03/2024 Mietteet, yrittäjyys

Tarvitseeko aina olla jotain mieltä?

Jos minulla ei ole sovittuna palaveria kodin ulkopuolelle, aloitan yleensä aamuni samalla kaavalla. Sen jälkeen, kun olen vienyt tyttömme päiväkotiin, laitan radion päälle, teen aamupalaa ja vastailen sähköposteihin. Vaikka radio on ollut päällä enemmänkin taustalla, siihen on valikoitunut lähestulkoon aina sama kanava. Nyt kuitenkin muutama viikko sitten aloin kuunnella tarkemmin ja kiinnitin huomiota heidän yhteen ”Haista paska” -ohjelmaosuuteen, jossa kuuntelijat saavat ns. avautua radiojuontajille asioistaan. Huomasin kuitenkin nopeasti, että halusin vaihtaa kanavaa.

Sehän on selvä, että esimerkiksi reality-sarjoissa viihdettä rakennetaan konflikteilla ja tuon radio-ohjelman osuuden alkuperäinen idea on varmaan ollut ironinen, mutta itselleni tuntui jollain tapaa raskaalta heti aamuun kuulla negaa, eivätkä nuo mielipiteet (haukkumiset) mielestäni ansainneet tulla kuulluksi radiossa.

Kommentteja laidasta laitaan

Ikuisuusaihe on myös sosiaalisen median eri kanavat, jotka ovat antaneet vähän liiankin otollisen paikan julkaista asioita, mitä sylki suuhun tuo. Itse henkilökohtaisesti olen tältä säästynyt ainakin tähän mennessä, mutta Kalla Activen kanaviin tulee laidasta laitaan kommentteja. Rakentava palaute ja ideat ovat aina tarpeen, mutta jos luen sinne tulleita negatiivisia kommentteja, mietin vain, että mitäköhän kirjoittaja tästä oikeastaan edes saa. Kaikesta yleensä huomaa, ettei kirjoittaja ole jäsennellyt ajatuksiaan edes omassa päässään, ennen kuin on julkaissut ne. On hämmentävää ajatella, etteikö kirjoittaja muka ymmärtäisi, että kaikki nuo kommentit loppuen lopuksi vastaanottaa ja lukee ihminen.

Viimeisimmän Kalla Activelle osoitetun kommentin oli kirjoittanut eräs miesvaikuttaja LinkedIn-postaukseen. Hän arvosteli brändilähettiläskampanjaa (joka alun perin toteutettiin asiakkaiden toiveesta ja joka on muualta kerännyt vain positiivisia kommentteja) Kallan kohdalla olen jollain tasolla hyväksynyt, ettei kaikkia voi miellyttää, mutta silti osa kommenteista menee ihon alle.

Entä sitten kasvotusten? Mieleen muistuu se ihmistyyppi, joka illanistujaisissa haastaa asiasta kuin asiasta – kohde vain vaihtuu. Älkää ymmärtäkö väärin – on ihailtavaa, että ihmisillä on mielipiteitä ja uskaltavat sanoa ne ääneen (eivätkä myötäile muita vain miellyttämisen vuoksi), mutta kaikella on rajansa. Jossain vaiheessa vaan kaikki se haastaminen menee yli. Aluksi eri näkökulmien mylläys saattaa viehättää, mutta aika nopeasti siihen jatkuvaan varpailla oloon väsyy.

Hiukan eri ihmistyyppi taas ei ehkä ala inttämään, mutta neutralisoi muiden kokemuksia. Jos muut kertovat olleensa upealla keikalla, hän toteaa valojen olleen liian kirkkaat. Tarvitseeko kaikesta siis olla aina jotain mieltä? Itse mietin, että osa aikuisuutta on nimenomaan se, että kaikkia ajatuksiaan ei tarvitse sanoa ääneen. On tervettä hyödyntää pelisilmää ja lukea sen avulla tilannetta.

08/03/2024 Mietteet, yrittäjyys

Naistenpäivä ja vuoden hauskin kampanja

Kirjoitin parisen vuotta sitten artikkelin otsikolla: ”Et sä voi, kun sä oot tyttö”. Nuo mietteet ovat edelleen ajankohtaisia, eikä ainoastaan sen vuoksi, että nyt vietetään naistenpäivää.

Olen aikaisemmin täällä blogissa kertonut, kuinka isäni kasvatti meidät neljä tyttöä ilman stereotypioita. Hän otti meidät mukaan päivittäin tekemään asioita, eikä ajatellut sen kummemmin, onko se tyypillistä tekemistä tytölle vai pojalle. Perkasimme kalaa, kalastimme, urheilimme ja vaan puuhailimme aamusta iltaan ulkona. Tulen urheilullisesta perheestä, ja uuden lajin omaksuminen oli minulle aina helppoa, enkä ikinä lapsena ajatellut, mikä on tyttöjen ja mikä poikien laji.

Ajan myötä välillä tuli kuitenkin tilanteita vastaan, joissa huomasin, että minua väheksyttiin ihan vain sen vuoksi, että olin tyttö. Oli esimerkiksi se tapaus, kun minut ilmoitettiin vahingossa poikien sarjaan hiihtokisoissa Jouni-nimellä ja tulin silti toiseksi koko kisassa, vaikka lähtöviivalla kuulinkin ”Tyttöhän jää ihan jalkoihin” -voivottelua.

Aikuisena taas viestinnän ja markkinoinnin puolella urheiluasiakkaiden kohdalla alalla on ollut vaikeaa ymmärtää, että naisena minulla voisi olla asiasta käsitystä. Fun fact: Vaikka oman kilpaurheilun lisäksi olen lukenut urheilumarkkinoinnin erikoistumisopinnot yliopiston lisäksi, urheiluun liittyviin asiakkuuksiin buukattiin silti lähtökohtaisesti kuka tahansa mies. (jolla ei välttämättä ollut edes kiinnostusta kyseiseen toimeksiantoon)

Vastaavanlaiset esimerkit saivat minut hämmentyneeksi, sillä minut on kasvatettu ajattelemaan, että kaikki on mahdollista – eikä varsinkaan sukupuoli määrittele osaamistasi tai kykyjäsi. Ja näin ajattelen edelleen. Usein siis laitoin nuo puheet vaan toisesta korvasta ulos ja näytin pystyväni siihen. Mutta ajatelkaa, miten väärin tuo asetelma on? Eihän meidän todellakaan tarvitse todistaa kykyjämme ihan vain sen vuoksi, että olemme tyttöjä. Me kaikki olemme samalla viivalla ja meillä kaikilla on mahdollisuudet onnistua – ja tuon ajatuksen pyrin myös omalla tytölleni opettamaan.

Vuoden hauskin kampanja

Työrintamalla käynnistyi yksi hauskimmista kampanjoista. Saimme viime syksyn brändilähettiläskampanjan jälkeen niin paljon toiveita uudesta hausta, että päätimme toteuttaa jälleen haun. Ajatelkaa, että viime syksynä yli 300 merinofiilistelijää haki brändilähettilääksi. Luimme jokaisen yhteydenoton moneen kertaan läpi, ja kuten arvata saattaa, valintojen teko oli vaikeaa. Rehellisesti sanottuna vielä viimeisillä minuuteilla aamulla pyörittelin useaa eri hakemusta.

Meillä ei ollut mitään varsinaisia kriteerejä, vaan vilpitön toive oli, että tuleva brändilähettiläs kokee aidosti Kalla Activen merinovaatteet omaksi jutukseen. Lopulta valitsimme 10 henkilöä, joiden kanssa teimme yhteistyötä.

Kurkatkaa lisäinfoa ja laittakaa sanaa leviämään kevään kampanjasta, jos tiedätte sopivan henkilön!

26/02/2024 Mietteet, Taitoluistelu

Elämäni eka flippi-hyppy ja ne tyhjät tsemppilauseet

Maailma on täynnä erilaisia voimalauseita ja sanontoja – jotkut niistä puhuttelevat, toiset taas toistavat jonnenjoutavaa mantraa. Onko teillä jotain elämänohjetta, jota noudatatte?

Lapsuudesta parhaiten mieleen ovat jääneet Paha saa aina palkkansa ja Vain sanakirjassa menestys tulee ennen työtä. Aikuisena on kuitenkin huomannut, ettei näin edes aina tapahdu – vaikka asia tuntuu epäreilulta, sitä silti haluaa naivisti uskoa näihin ja ennen kaikkea ihmisten hyvyyteen.

Samoin olen aina valmis tekemään töitä asioiden eteen, enkä oleta asioiden tapahtuvan itsestään. Kun aloitin vuosi sitten taitoluistelun aikuisten ryhmässä, lupasin itselleni, että keskityn joka treeniin 100%, enkä mene treeneihin ajatukset harhaillen – tämä senkin vuoksi, että jos näin en tee, minulla on suuri todennäköisyys rikkoa jo valmiiksi moneen kertaan kursitut polveni tai muu osa kropasta. Lähes 40-vuotiaana kroppa ei ehkä anna niin paljon enää anteeksi.

Toiseksi tunneilta ei jää mitään käteen, jos aivot ei ole mukana. Koska en ole nuorempana harrastanut taitoluistelua, eikä mikään liike tule selkärangasta, oppimiseen ja onnistumiseen tarvitaan aivot mukaan. Onnistuminen jos mikä myös palkitsee. Syksyn hinkkasin Valssi- Salchow- ja Tulppi-hyppyjä, ja nälkä kasvoi syödessä. Viimeisen kahden viikon ajan olen harjoitellut lisää erilaisia hyppyjä.

Tämän vuoksi olin erityisesti itseeni pettynyt tänään, kun menin aamun luistelutreeneihin puolivaloilla ja kaaduin. Kaatuminen tosiaankin herätti – osaksi siksi, että säikähdin niin lujaa. Päivän kaatumisen vuoksi olikin niin hämmentävää, että treenien loppupuolella onnistuin elämäni ensimmäisen kerran tekemään Flippi-hypyn. Kaksi opetusta meni perille – vain täysillä valoilla treeneihin ja (kliseinen lause käännettynä) kyllä vanhakin koira oppii uusia temppuja, jos vaan tekee tarpeeksi töitä sen eteen.

Millaisia lauseita on tullut vastaan?

Nuorempana muutama lause puhutteli ja voin allekirjoittaa silloisen oman kärsimättömyyteni: ”Älä jää huonoon suhteeseen vain sen takia, koska olet liian kärsimätön löytääksesi parempaa.” tai ” Sä et pelkää uutta rakkautta, sä pelkäät vanhaa kipua.”

Tiedättekö ne hetket, kun joku sama ihminen käyttäytyy huonosti muita kohtaan, mutta hänen käytöstään oikeutetaan lauseella: ”Noh sehän on vaan Pentti – ainahan se käyttäytyy noin.” Vaikka ihmiset kuinka ymmärtäisivät syyt hänen käytöksen takana, eivätkä tämän vuoksi olisi vihaisia, mielestäni lause: ”Ymmärrettävää, mutta ei hyväksyttävää”, pätee tähän.

Lähivuosina on tullut muutama lause vastaan, jotka ovat puhutelleet: ”Älä ota neuvoja ja negatiivista palautetta sellaisilta ihmisiltä, joilla ei itse ole niitä asioita elämässä, joita sä haluat tai ne ei ole siinä pisteessä elämässä, missä sä haluaisit olla.” When you heal, you will be lonely for a while, because you will understand the kind of people you don’t want to be around.”

Itsestään myös pyrkii pitämään huolta eri tavalla, ja tähän kannustavat muutamat yleispätevät ohjeet: ”Huolehtiminen ei vie pois huomisen murheita, se vie tämän hetken levollisuuden.” ja ”Jos sä et valitse sun kropalle päivää, milloin se palautuu, sun kroppa valitsee sen sun puolesta.”

Millaisia lauseita teitä on tullut vastaan? Mikä niissä puhuttelee?

04/10/2023 Äitiys, Mietteet, Vanhemmuus

Mitä muistat omasta lapsuudestasi?

Sanotaan, että isoin virhe, jonka vanhempi voi tehdä on olla muistamatta omaa lapsuuttaan. Olen miettinyt omaa lapsuuttani erityisesti nyt viime vuosina ja pyrkinyt menemään siihen ajatusmaailmaan takaisin – ehkä jopa poimimaan sieltä niitä parhaimpia paloja meidän nykyelämään ja osaksi minimimmin kasvua.

Takaisin tunnelmiin

Muistan lapsuudestani paljon asioita. Ennen kouluaikaa isäni hoiti minua kotona ja vaikka silloin jo liikuimme siskojeni kanssa paljon, leikin silti päivittäin oikeastaan aika usein yksin heidän ollessa koulussa, sillä pienellä paikkakunnalla ei ollut kovinkaan paljon lähipiirissä ikäistäni seuraa. Noilta ajoilta minulla ei ole kotimme sisältä kovinkaan paljon muistikuvia, mutta muistan ison pihamme kaikki ojat ja nurkat, joissa olen leikkinyt. Tuolla ajalla on varmasti ollut iso merkitys mielikuvituksen rakentumiseen, sillä enhän olisi saanut aikaani noin hyvin kulutettua ellen olisi rakentanut ”taikamaailmaa” ympärilleni.

Leikimme paljon myös siskoni kanssa talvisin iltamyöhään ulkona. Laskimme pulkkamäkeä, teimme hyppyreitä, hiki valui ja lapaset olivat märät. Nauroimme paljon ja juoksimme salamannopeasti mäen ylös. Isäni usein toi meille vielä traktorilla lisää lunta, jotta saimme nostettua hyppyreitä korkeammaksi.

Hiihtokilpailuissa kuuma mehu maistoi kisan jälkeen hyvälle ja lentopallotreeneissä huippua oli, jos koko joukkueeseen iski nauruhepuli. Oli mahdoton yrittää tehdä mitään, sillä lihakset olivat aivan velttoja. Ehkä näistä muistoista pyrin eniten muistuttamaan itseäni siitä, miten vahva “lääke” huumori on ja sen, miten lapsella pitää olla oikeus iloon.

Jännittäminen ja esiintyminen

Muistan elävästi, miten vaivaantunut tunnelma koulun valokuvauksissa yleensä oli tai miten vielä yliopistossakin luokan edessä pidetty esitelmä jännitti. Itse opin vasta aikuisena olemaan rennosti valokuvissa ja totuin eri projektien myötä esiintymiseen – tai ehkä pikemminkin totuin siihen jännityksen tunteeseen.

Juttelimme minimimmin vasussa luonteenpiirre-eroista päiväkodin ja kodin välillä. Mielestäni monet asiat kuulostivat aika loogisilta. Vaikka hän on kotona mielellään huomion keskipisteenä ja hauskuttaa koomikkona, hän ei kuulemma ”vedä samanlaista show:ta” päiväkodissa, vaikka tunnistettavissa onkin päikyssä oma iloinen itsensä. Onhan meillä aikuisillakin erilaisia ”minä-muotoja” eri paikkojen välillä: työ-, harrastus- ja kotipersoona.

Valokuvaus ja esiintyminen tuntuvat hänestä edelleen jännittäviltä, mutta niin ne tuntuvat monesta aikuisestakin. Kun juttelimme tästä, hän hienosti itse totesi, että: ”Ei jännitä sitten enää, kun siihen tottuu.”

Ne pahat fiilikset

Olen aina ollut tunneihminen ja tehnyt paljon päätöksiäkin sen varassa. Jotenkin olen ollut myös onnellinen siitä, että olen pystynyt tuntemaan asioita ja purkamaan sellaisia fiiliksiä, jotka painavat mieltä. Elokuviin reagointi ja eläytyminen ovat tästä naurettava esimerkki. Muistan ala-asteikäisenä, kuinka itkin, kun katsoin ensimmäisen kerran Tyttöni mun -elokuvan. Elokuvassa tytön paras ystävä on allerginen ampiaisten pistoille ja hän menettää henkensä niiden pistoihin. Lukiossa muistan, kun ystäväni ihmetteli leffassa, kun repesin nauramaan hauskalle kohdalle, vaikka poskiani pitkin valuivat vielä edellisen surullisen kohdan aiheuttamat kyyneleet.

Luonnollisesti tapahtumia, urheilumuistoja ja reissuja on jäänyt lapsuudesta ja nuoruudesta mieleen, mutta muistan myös tosi paljon omiani ajatuksiani ja tunnetiloja. Vaikka urheilu toi minulle vakaan elämän ja paljon kavereita, kasvaminen pienessä kylässä oli vaikeaa. Suurin osa urheilun tuomasta elämästä vei kotiseudulta pois, mutta kiusaajia riitti koulussa. Ala-asteella kiusaaminen oli ehkä enemmän rivien välistä. Muistan jo tuolloin, että joidenkin ihmisten seura ei tuntunut hyvältä. Lapsi aistii yllättävän helposti asioita ympäriltään. Muistan jopa miettineeni, että: ”Tämänlaiseenko käytökseen ja elämään pitäisi muka tottua?”

Ylä-asteella ymmärsin verrata koulussa olevien ja urheilupiireissä olevien ihmisten käytöstä – ja tajusin, ettei sellaiseen tarvitse tottua. Tuon oivalluksen ansiosta pystyin elämään sen ajan ohi. Mutta tavallaan hirveää on ajatella, että entä jos en olisi tehnyt tuota oivallusta tai entä jos minulla ei olisi ollut sellaisia ihmisiä urheilusta, jotka toivat sen hyvän olon? Jollain tavalla haluaisin uskoa, että jokaisella meistä on mahdollisuus kukoistaa, jos vaan saa ympäristön tuen ja oikeanlaiset ihmiset ympärilleen.

Meille oli ohjeistettu lapsena: ”Kaikkien paras kaveri ei tarvitse olla, mutta kaikkien kanssa on tultava toimeen.” Allekirjoitan tämän edelleen, mutta samalla haluan opettaa minimimmille myös, että rajansa on näissäkin. Minimimmi tutustuu helposti uusiin lapsiin ja hänellä on paljon kavereita niin päiväkodin kuin luistelunkin puolelta, mutta ehkä arvokkainta olisi, että hän oppisi vuosien saatossa tulkitsemaan, millaiset ihmiset hänelle tuovat hyvän olon ja ketkä aidosti haluavat hänelle hyvää.

Ps. Hyödynnä -20% alekoodi SYKSY20. Koodi voimassa Kalla Activen verkkokaupassa 8.10.2023 asti.

27/09/2023 Mietteet, yrittäjyys

Mitä teet, kun on paska päivä?

Maailmantilanteesta johtuen tämä vuosi on ollut tosi haasteellinen yrittäjän näkökulmasta, ja rehellisesti sanottuna on joutunut paljon enemmän ajatella raha-asioita kuin aikaisemmin. Olen ollut yleensä hyvä sivuuttamaan huonompia päiviä vaan olankolautuksella, mutta nyt jotenkin lähipäivinä on tullut niin paljon tuutista pieniä yksittäisiä juttuja, että tuntuu jotenkin oudolta, että en olekaan pystynyt yrityksistä huolimatta harppaamaan niistä yli ilman paskaa fiilistä.

Alkujaanhan asia voi olla todella pieni. Esimerkiksi asiakkaan palaute, mutta ikävään sävyyn. Yleensähän näistä selvitään helpostikin – se ei vaadi kuin hiukan asian selvittämistä. Loppuen lopuksi näissä olen nykyään jo aika kylmähermoinen ja kärsivällinenkin jopa. Mutta entä jos kierre jatkuu ja tuo olikin vain startti kaikelle? Seuraava pieni asia oman laariin oli paketti ovelle. Se oli asiakkaan palautus. Asiakas oli elokuun alussa tilannut erään ison verkkokauppasivuston kautta Kalla Activen lasten merinovillaisia UTU-välihaalareita kaksi kappaletta 92/98 ja 104/110. Tuplatilauksissa aina yleensä tiedän, että toinen niistä tulee palautumaan.

Ja kyllä, minä pakkaan tuon tilauksen, kun saan jälleenmyyjän järjestelmän kautta siitä tiedon ja maksan myös palautuksen, mikä tekee välillä näin pienyrittäjän näkökulmasta tästä vähän hassua. Toinen haalareista palautui, mutta asiakas oli lähettänyt palautuksen suoraan isolle jälleenmyyjälle Berliinin pääkonttoriin. Oli siis varmaan hukannut valmiin palautuslapun, mutta ei ollut kuitenkaan selvittänyt sen enempää. Kun vastaanotin paketin ja näin, että se oli kiertänyt Berliinin kautta, ajattelin vain että: ”Apua, tuohan palautus myös vähennetään myynneistä”. Taustatiedoksi lähetys- ja palautuskulut vähennetään tosiaan kuukauden myynneistä, sillä iso jälleenmyyjä maksaa ne ensin. Viime talvella näitä tuplatilauksia tuli niin paljon, että loppuen lopuksi itse jouduin maksaa jälleenmyyjälle.

Seuraava pikku juttu oli jälleen palautus. Asiakas Järvenpäässä oli tilannut saman ison verkkokauppasivuston kautta lasten KUURA-malliston housuja ja paitoja kahdessa eri koossa 80/86 ja 92/98. Tuon lisäksi sama asiakas teki identtisen tilauksen viikko tuosta. Vaikka epäilin, lähetin silti nuo molemmat tilaukset. Arvatkaa mitä kävi? Asiakas ei ollut hakenut kumpaakaan pakettia postista ja molemmat paketit palautuivat. Toinen myöhemmin lähetetty saapui äskettäin ovelleni lähetin mukana.

Kirjoittelin myös tänne blogiin joskus arjen ekoteoista. Koko tuon ison koneiston takana voi joskus olla myös pieni toimija, kuten minä. Jo tuohon blogiin kirjoitin, että yksi arjen ekoteko voisi olla huolellisuus verkkokauppaostoksissa, tutkailla rauhassa esimerkiksi vaatteen mittoja ja ennen kaikkea hakea edes paketti postista. Ainahan voi myös kysyä apua – minä ainakin mielellään vastailen kuluttajien kysymyksiin liittyen kokoihin, materiaaleihin ja vaatteen malliin. Kaikki ei sovi tai istu kaikille, joten luonnollista on, että välillä tulee hutiostoja – silloin vaihto ja palautus ovat luonnollisesti oleellisia asioita.

Kun pieniä yksittäisiä asioita tulee vaan lisää

Tiedättekö sen tunteen, kun samaan syssyyn universumi osoittaa ihan konkreettisilla asioilla, että nyt asiat ovat hiukan pyllystä? Peräkkäisinä päivinä peili tippuu vessanpönttöön, pyöränjalka katkeaa, housut repeävät, kun vedän niitä ylös ja ostoskeskuksen vessassa takkini osuu vahingossa vessaharjaan, harjateline kaatuu ja kiposta valuu konkreettisesti jonkun kakkakikkare nesteineen lattialle.

Pieniä yksittäisiä asioita tapahtuu putkeen niin paljon, ettei edes ehdi varsinaisesti reagoida niihin, sillä päätä kuumottaa vielä edellinenkin asia – ja eiväthän nuo pienet asiat yksittäin tuntuisi missään. Mutta jos pohjalla on jo valmiiksi huoli esimerkiksi laskuista, pienet asiat sen päällä saattavat kerääntyessä alkaa harmittaa tosissaan.

Rypeä liejussa

Muistatteko menneiden aikojen Kauniiden ja Rohkeiden Ridgen ja sen, kuinka hän lähti aina pakoon heidän Big Ben -mökille, kun elämä koitteli? Hänellä myös kasvoi aina parta, joka selkeästi kuvasti sitä ”rypemistä”.

Kuinka moni tunnistaa tuon olotilan, että tekee vain mieli hetken aikaa rypeä siellä kuravellissä ja ihan vaan jäädä sinne pariksi päivää – aivan kuin Ridge konsanaan? Sehän on ihan tervettäkin – aina ei voi jaksaa. Niinhän sitä sanotaan, että jos on henkisesti väsynyt, pitäisi kohdella itseään aivan kuin olisi kuumeinen ja fyysisesti kipeä. Hiljentää rutkasti tahtia, ottaa lepoa, nukkua ja juoda paljon vettä.

Kun asiat ovat dominon lailla menneet päin honkia, jotenkin sitä vain odottaa sitä yhtä merkkiä, että asiat lähtevät taas ylöspäin. Edes pientä! Välillä kun noita pieniä negatiivisia juttuja on tullut niin paljon putkeen, ylös nostaa vain ainoastaan hyvät jutut. Kai se elämä sitten on välillä ainakin puntari. Itselläni se ei vaan kovin usein keiku ainakaan kovinkaan suurilla eroilla tai vauhdilla ylös alas.

Olon purkamista

Hyviä konsteja huonon fiiliksen purkamiseen ovat itsellä olleet aikaisemmin pitkä kävelylenkki tai yleensäkin urheilu ja liikkuminen, avantouinti tai kirjoittaminen. Viimeksi taitoluistelutreeneissä huomasin, että päätä painoi aluksi niin, että oli vaikea keksittyä kuvioihin. Tällaisinä päivinä myös huomaan niin selkeästi, ettei muisti toimi. Minimimmin päiväkotiin piti viedä lehtiä ja 4 keppiä askarteluihin – lehdet muistin aamulla, kun pyöräilimme päikkyyn, mutta en kuollaksenikaan muistanut, mikä se toinen asia oli, joka piti muistaa.

Tänään, kun heräsin aamulla, mun rintaa puristi. Kun kävin saattelemassa pyörällä minimimmin päikkyyn ja tulin kotiin, rintaa puristi edelleen. Sit ajattelinkin, että: ”Nyt riitti. Metsään siitä!” Oli pakko tehdä jotain konkreettista asialle ennen kuin menee kokonaan solmuun. Siksi päätinkin tehdä aamukävelyn metsän kautta hiihtomajan ulkopuntille. Yleensä mulla on tapana kuunnella musiikkia kävellessä, mutta nyt kokeilin, enkä pystynyt. Jotenkin metsän hiljaisuus tuntui paremmalta. (tämä oli uutta mulle) Musiikki on yleensä ollut se ajatuksia pois vievä asia.

Hassulta tuntuu se, että nyt kun vihdoin olen oppinut sanomaan edes joillekin asioille ei, tuntuu, että koska en osallistu joihinkin illanistujaisiin, saa ihmetystä. Olen vaan todennut, että siitä palautuminen vie liian monta päivää ja koettelee samalla myös mieltä. Kaiken kaikkiaan on pakko palata arjen perusasioihin ja alkaa ajatella vieläkin enemmän omaa hyvää oloa.

Millaisilla konsteilla te nousette ylös sieltä liejusta?

19/09/2023 Mietteet

Seuraavien ja aina vain seuraavien asioiden jahtaus

Oletteko kuulleet sanonnan: “If you spend your time chasing butterflies, they will just fly away. But if you spend your time making a beautiful garden, the butterflies come to you. And if they don’t you still have a beautiful garden.”

Sanonnassa jahdataan aina seuraavaa asiaa, emmekä arvosta tarpeeksi sitä mitä meillä on. Tavallaan tunnistan tuosta itseni. Tuo olin minä 15 vuotta sitten. Oli niin kova kiire koko ajan mennä eteenpäin: opiskella yliopistossa, valmistua, hankkia se ensimmäinen viestinnän duuni ja se toinen siitä parempi.

Näin jälkikäteen ajateltuna olisi voinut käyttää helposti muutaman vuoden lisää Vaasan opiskeluelämään ja vaihtovuosiin, sillä olihan se aika ainutlaatuista ja ennen kaikkea huoletonta aikaa. Vaikka mitään elettyä aikaa ei ole ikävä, enkä varsinkaan haluaisi palata takaisin niihin aikoihin, ei niitä olisi myöskään tarvinnut niin kiireessä elää.

Moni käyttää paljon elämänsä aikana aikaa tiettyjen asioiden jahtaamiseen. Se voi olla raha, menestys tai aineelliset asiat. Itse jahtasin elämää. Kuvittelin että vihdoin saan siinä seuraavassa elämänvaiheessa sen ”viimeisen täyttymyksen” ja olisin vihdoin perillä. Tavallaan en siis tiennyt, mitä jahtasin – uskoin vain tuntevani sen sitten.

Mikä herätti?

Nyt varmaan kuuluisi kertoa tarkka hetki, kun tajusin tämän kaiken ja ajattelutapani muuttui. Ikävä tuottaa pettymys, mutta sellaista tarkkaa hetkeä ei ole. Tavallaan en edes tiedä, milloin olen kääntynyt tälle nykyiselle reitille ja lopetin juoksemisen.

Jollain tapaa taisin kulkea ympäri, sillä huomaan, että nykyisessä elämässäni ja meidän perheessä on paljon asioita, jotka tuntuvat omalta lapsuudeltani. Ehkä se onkin se tarkoitus – tuoda niitä ”hyviä mausteita” lapsuudestaan omallekin lapselle ja nykyhetkeen. Tuo on selkeästi toiminut, sillä näillä mausteilla myös perhoset ovat löytäneet meidät ja meidän puutarhan.

11/08/2023 Äitiys, Mietteet, Vanhemmuus

Ollako ennemmin hyväuskoinen höntti vai välinpitämätön?

Miten löytää kultainen keskitie hyväuskoisen höntin ja välinpitämättömän välillä? Kumpaan te kallistutte?

Oma “supervoimani” on aina ollut se, että luotan ihmisiin. Ystäväni ovatkin sanoneet, että ihmettelevät sitä, että ajattelen aina lähtökohtaisesti kaikista hyvää. Tuo taito on niin antanut kuin ottanutkin – ja taivas, miten väsynyt olen välillä sen vuoksi.

Luottavainen kultakala

Rehellisesti sanottuna ilman luottoa ihmisiin minulla olisi suurimmat mahdollisuudet jääneet käyttämättä niin urheilun, uran, yrittämisen ja ihmissuhteidenkin puolella. Jos on luottavainen, pystyy mielestäni myös tehdä rohkeasti asioita. Rohkea myös huomaa enemmän mahdollisuuksia ympärillään.

Olen aina ollut myös kultakala. Jos asia on käsitelty, minulla ei ole ikinä ollut ongelmaa jatkaa. Kerran opiskeluaikoina näin jopa unta, jossa ilkeä tyttö pyysi anteeksi sanojaan. Aamulla tuntui taas kevyeltä, enkä ollut enää asian puolesta surullinen. Silti parhaimmat ystäväni olivat puolestani tuolle haukkujalle vihaisia, eivätkä he enää luottaneet häneen. Itse taas olin jo unohtanut kaiken ja annoin hänelle uuden mahdollisuuden.

Tuo on taito, jonka toivon myös minimimmillä pysyvän. Usko ihmisiin. Puolisoni sukulainen totesi viikonloppuna, että minimimmi on ihanan varaukseton. Kun minimimmi oli vuoden vanha kirjoitin runon, jonka nimi on ”Toiveeni lapselleni”. Muutamat siinä olevat kohdat ovat mielessäni vieläkin. Esimerkiksi:

Toivon, että maailman pahuutta kartat,
mutta mahdollisuuksia menettää saatat,
jos pahinta oletat
ja sydämesi kovetat.

Mikä on kolikon kääntöpuoli?

Kolikon kääntöpuoli on ollut, että luottavaisuutta on myös käytetty hyväksi – olen uskonut ihmisiin, jotka eivät ole sitä ansainneet. Turpaan on tullut ja lujaa. Huomaan, että saatan pettyä ihmisten käytökseen, sillä oletusarvo heitä kohtaan oli suurempi.

Nykyään olen huomannut, etten palaudukaan asioista enää yhtä nopeasti, ja välillä pelkään, että menetän “supervoimani”. Sen pahin vihollinen on välinpitämättömyys, jollaiseksi en haluaisi ikinä muuttua. Itse henkilökohtaisesti en haluaisi elää puoliteholla, sillä mielestäni elämään kuuluvat kaikki tunteiden kirjot.

Huomaan vain, jos minulta viedään mahdollisuus käsitellä jokin asia tai jokin asia menee liiaksi ymmärryksen ulkopuolelle, minulla on vaikea suhtautua siihen. Ehkä se linkittyy myös jotenkin kasvatukseen. Hyvät tavat kaunistavat – niinhän ennen vanhaan tavattiin sanoa. Lapsuudessani Pohjanmaalla meiltä lapsilta odotettiin hyvää käytöstä.

Tämän vuoden aikana on tullut vastaan arjen ympärille sulautuvia asioita, joissa olen odottanut ihmisiltä normaalia käytöstä. Normaalilla tarkoitan lapsena opittuja asioita: kiitos ja anteeksi. Jostain syystä näin ei ole kuitenkaan tapahtunut. Kun mietin, miksi olen niin pettynyt tällaiseen käytökseen, tajusin, että ehkä ihmisten arvaamaton käytös tuntuu vaan niin pelottavalta.

Ehkä tietynlainen ”antaa olla -mentaliteetti” säästäisi hiukan voimia, eikä se välttämättä muuttaisi liian välinpitämättömäksi.

Ja edelleenkin haluan uskoa, että luottavaisuus antaa enemmän kuin ottaa – ja siinä haluan myös minimimmiä tukea.

20/07/2023 Mietteet

Neuvot, joita antaisin 20-vuotiaalle itselleni

Millaisia neuvoja antaisin 20-vuotiaalle itselleni? Toki näin 38-vuotiaana en edelleenkään pidä itseäni ”valmiina”, mutta tietyt asiat ovat jääneet korvan taakse. Vaikka näin jälkikäteen on helppo jossitella, muutamissa asioissa auttaisin ja neuvoisin itseäni, jos pääsisin juttelemaan 20-vuotiaan itseni kanssa.

Opiskelupaikka mielessä

Aloitin opiskelemaan yliopistossa vuonna 2006. Kävin lukion 2,5 vuodessa, ja sen jälkeen hain useaan kertaan eri yliopistoihin ja vastaus oli parina vuonna aina sama: varasijalla.

Näin jälkikäteen ajateltuna oli onni, että esimerkiksi Turun yliopistoon jäin varasijalle, sillä varmaan mediatutkimus ei olisi se aivan oma juttu ollut. Kolmannella kertaa luin tuplakirjat eli Vaasan yliopiston pääsykoe kirjat lisäksi. Ensimmäiseen vaihtoehtooni jäin varasijalle, mutta Vaasaan pääsin samantien.

Kun otin opiskelupaikan vastaan, muistan, että minulla oli jotenkin tunne, että aloitin opiskelut tosi ”myöhään”. Nyt vasta tajusin, että olin 21-vuotias eli niin nuori!

Lukion jälkeen olin ehtinyt asua ja olla töissä kaksi talvea Kanarialla, yhden kesän Kyproksella ja lukea avoimessa yliopistossa viestinnän perusopinnot – silti minulla oli tunne, että olen vaan lorvinut. Muistan kuinka tentin Kanarialla pomoni toimistosta käsin tenttejä. Minulla oli kolme tuntia aikaa vastata x määrään essee-kysymyksiä. Ehkä nuo varasijalla-ilmoitukset olivat jollain tapaa olivat heikentäneet itseluottamustani ja aloin itsekin epäillä itseäni.

Ensimmäinen neuvo itselleni siis olisi, että asiat kyllä järjestyvät. Usein se suunta on vielä paras mahdollinen suunta, vaikka se aluksi saattaisi tuntua oudolta.

Se, että ennen opiskeluja lähdin ulkomaille töihin oli näin jälkikäteen ajateltuna hyvä kaikin puolin. Jollain tapaa ”järkeistin” sen silloin itselleni niin, että aivan hyvin voin opiskella ja tehdä ravintola-alan töitä myös muuallakin kuin Suomessa. Ihan hyvin olisi voinut / ehtinyt tehdä enemmänkin vastaavia asioita ennen varsinaisia opiskeluja tai lukea avoimessa vain lisää matkustelun ohessa.

Toinen neuvoni olisi ollut Get crazy. Anna palaa – kaikki aikanaan. Jokaisella on oma polku ja sinä luot sen omanlaiseksi. Älä odottele oikeaa hetkeä ja kaikkea ei tarvitse tehdä samallalailla kuin muut. Tajusin jollain tavalla todella myöhään esimerkiksi, että asunnon voi ostaa yksinkin. Kun valmistuin marssin vasta yksin pankkiin, ja kun minulle myönnettiin Kallion kaksioon asuntolaina, muistan sen miten hyvä fiilis siitä tuli.

Kolmas neuvoni liittyy intuitioon – luota siihen. Joka puolella on tilaisuuksia tarjolla, jos sen vaan sallii. Moni välillä miettii, miksei mitään kivaa tapahdu. Jotenkin uskon, että mitään sellaista ei tapahdu, jos ihmisellä on silmät kiinni. Jos alkaa huomioida lähellä olevia asioita, tilaisuuksia myös huomaa helpommin.

Neljäntenä neuvona ehkä lisäisin, että ihan hyvin voit olla enemmän ylpeä itsestäsi. Ei se sitä kusea sinne päähän nosta.

29/06/2023 Mietteet

Eikö olisi helpompaa vain olla mukava?

HS kirjoitti 28.6.2023 artikkelin otsikolla: Pieniä eleitä. Siinä kerrotaan, kuinka pienillä arkisilla teoilla voi kertoa toiselle, että välittää toisesta. Siinä myös kehotetaan miettimään, miten haluaisi itselle puhuttavan tai mitä tehtävän.

Vaikka artikkelissa puhuttiin enimmäkseen kommunikaatiosta ja teoista parisuhteessa, mielestäni aihe on mielenkiintoinen monelta muultakin kulmalta. Jokainenhan meistä ansaitsee hyvää käytöstä – oli tilanne sitten näkeminen kasvokkain tai viestittely sähköpostitse. Vielä haastavamman tilanteesta tekee, jos asiassa onkin negatiivinen sävy.

Mielestäni myötätunto on yksi ihmisen kauneimpia ominaisuuksia ja arvostan ihmisiä, joilta löytyy sosiaalista pelisilmää erilaisiin tilanteisiin. Kirjoittelin näihin liittyvistä asioista joskus vuosia sitten blogiini otsikolla: “Tunnetko ankeuttajan tai suorasanaisen, jolta pelisilmä puuttuu?” sekä palautteen annosta otsikolla: “Maski päällä hymy katsotaan silmistä.” Hyvässä kommunikaatiossa annetaan palautetta olennaisesta asiasta. Jos luonnehdinta on liian yleinen ja palautteen antaja kertoo asiasta esimerkiksi hehtaarin pituisella jaarittelutekstillä, hän osoittaa oman kyvyttömyytensä jäsennellä asiaa.

Oman elämän ne pienet eleet

Olisi arvokasta toista ihmistä kohtaan, jos henkilö ensin kävisi irtonaiset ajatukset omassa päässään läpi, ennen kuin möläyttää mitään ulos. Eikö olisi mukavaa olla mukava? Minusta tuntuu välillä, että joillain ihmisillä ei ole ollenkaan suodatinta ja sähköpostiin kilahtavat viestit näyttävät siltä aivan kuin kokonaisuutta ei olisi mietitty yhtään, ainoastaan vaan oksennettu ensimmäiset ajatukset ja painettu lähetä.

Eräskin palaute viime viikolla vei hetkeksi mehut, sillä tuntui, että siinä keskityttiin enemmän mollaamiseen, eikä pyynnöstä huolimatta tuotu selkeää kohtaa esiin, johon haluaisi muutoksia. Jollain tapaa mieleeni muistui neuvo lapsuudesta. ”Asioista ei saa valittaa, ellei niihin ole kättelyssä antaa korjausehdotusta.”

Esimerkiksi autossa ei ollut syytä haukkua radiosta soivaa kanavaa, ellei ollut samantien antaa ehdotusta vaihtoehtoisesta kanavasta.

Nämä ovat pieniä eleitä myös elämässä niin parisuhteessa, perhe-elämässä, työasioissa ja harrastuksissa. Mielestäni jokaista ja jokaisen aikaa pitää arvostaa sen verran – oli asia sitten positiivinen tai negatiivinen – että kokoaa ajatukset ensin, ennen kuin sylkee ne kasana ulos. Ja ennen kaikkea eihän meistä kukaan varmaankaan tahallaan halua olla ilkeä vai haluaako? Eikö olisi helpompaa vain olla mukava?

08/03/2023 Kalla Active, Lapsuusmuistot, Mietteet, yrittäjyys

“Ei ole kiva hävitä tytölle” – muutos tapahtuu rakenteissa

Keskiviikkona 8.3. vietetään naistenpäivää! Olen enemmän kuin ylpeä, miten vahvoja ja upeita naisia ympärilläni on.

Ajatella, että YK:n julistamaa kansainvälistä naistenpäivää vietettiin ensimmäisen kerran 8.3.1975. Tavallaan siitä on aikaa, mutta toisesta näkökulmasta se on todella myöhään, sillä jo vuonna 1910 Kööpenhaminassa kokoontunut sosialistinen internationaali päätti naistenpäivän vietosta, tarkoituksena edistää naisten äänioikeutta ja naisasialiikettä. Monessa maassa on vielä suuria epäkohtia liittyen naisten asemaan.

Jos tarkastelemme lukuja, Suomen väestöstä 2,8 miljoonaa (50,6 %) on naisia. Suomi keikkuu monessa sukupuolten tasa-arvoa ja naisten asemaa tarkastelevassa kansainvälisessä vertailussa kärjen tuntumassa. Maailman talousfoorumi (WEF) mukaan Suomi maailman toiseksi tasa-arvoisin maa ja The Economist, The Glass-Ceiling Index 2022 mukaan suomalaisnaisten tasa-arvo työelämässä on maailman kolmanneksi paras. Suomessa on vuoden 2021 alussa tehdyn vertailun mukaan kolmanneksi eniten naiskansanedustajia Euroopassa.

Muutos tapahtuu rakenteissa

Suomessa tilastollisesti asiat ovat edistyksellisiä, mutta miten itse näen ne asiat, joilla naisten asemaa pystytään edistämään? Monenhan asian juuret ovat arkisissa arjen hetkissä ja siitä miten puhumme esimerkiksi lapsillemme.

Tytölläni on nyt sen verran pitkät hiukset, että olen ennen hänen harrastuksiaan joskus ehdottanut, että voisin laittaa ne letille, jotta ne eivät tule kesken jumpan silmille. Viime syksynä palloiluliikkarissa hän muutamaan kertaan kyseenalaisti: ”Miksi naapurin pojan ei tarvitse?” Päädyimme siis aina juttelemaan monesta eri näkökulmasta hiusasiat, sillä en halunnut hänelle mihinkään kysymykseen ikinä vastata: ”Koska hän on poika”. Tuollahan loisin vain itse stereotypioita.

Nämä ovat pieniä asioita arjessa, mutta pienistä asioista muodostuu kokonaisuus. Oman tyttöni kohdalla on ollut myös mielenkiintoista seurata, miten vanhemmat itse jakavat eroja tyttöjen ja poikien välille. Luonnollisesti naisten ja miesten esimerkiksi fyysisissä ominaisuuksissa on helposti eroja, mutta tämäkään ei aina ole se kirkas totuus. Oma tyttöni tykkää laaja-alaisesti asioista – myös niistä, jotka jotkut vanhemmat stereotypioiden mukaan laittavat ns. poikien boxiin.

Stereotypioiden luominen

Muistan itse lapsuudesta, miten raivostuttavaa oli, kun jotain asiaa perusteltiin sukupuolella – en nimittäin itse nähnyt asiaa niin. En osannut edes ajatella, etten pystyisi johonkin asiaan, koska olen tyttö ja tämä on kantanut aikuisikään asti. Olenkin jo varmaan aiemmin maininnut, että suurena vaikuttavana tekijänä on ollut isäni, joka kasvatti meidät neljä tyttöä ilman stereotypioita, eikä ajatellut sen kummemmin onko se tyypillistä tekemistä tytölle vai pojalle.

Välillä vastaan on tullut ja tulee vieläkin väheksyntää. Nuorempana kilpaurheilun puolella. ”Menkää te tytöt tuonne kevyempään mäkeen treenaamaan”, kehotettiin meitä hiihdon aluevalmennusleirillä. Nykyään sammakoita tulee laidasta laitaan yrittäjyyden suhteen – toinen ääripää pitää Kalla Activea pikku puuhasteluna ja toinen taas minua sen assarina. Puolisoani tultiinkin kerran puistossa onnittelemaan: ”Hieno tuo teidän juttu.” Tähän puolisoni oli vain todennut: ”Kiitos, mutta business on kokonaan Jennin, eikä minulla ole siihen osaa eikä arpaa.”

Näitä esimerkkejä on pilvin pimein, mutta olen jo nuoresta tottunut ajattelemaan: “Höpö höpö ja täältä pesee.” Jokaisella ihmisellä – on hän mitä sukupuolta tahansa – on samat mahdollisuudet tehdä ja saavuttaa asioita.

Muistan edelleen tapauksen, kun 10-vuotiaana minut oli vahingossa ilmoitettu hiihtokilpailuissa poikien sarjaan nimellä Jouni. Tulin kisassa toiseksi ja jotenkin jo noista ajoista muistan, että miten suuri asia muille osanottajille oli hävitä juuri tytölle. Tuokin tunne on varmaan jossain meidän rakenteissa, sillä jos on antanut kisassa kaikkensa, eihän tytölle häviäminen kuuluisi sen enempää harmittaa kuin, että olisi hävinnyt toiselle pojalle.

Ihanaa naistenpäivää kaikille upeille naisille! ❤

ps. Hyödynnä Kalla Activen verkkokauppaan naistenpäivän alekoodi NAISET20, jolla saat -20% alennuksen kaikista tuotteista. Koodi voimassa 12.3.2023 asti. 🫶

21/02/2023 Äitiys, Kalla Active, Mietteet, yrittäjyys

Viisaita neuvoja – suoraan toisesta korvasta ulos

Lentopalloaikoinani katsomossa istui aina seuraamassa peliä joku ”katsomovalmentaja”, jolla oli eväät kaikkiin tilanteisiin – varsinkin niihin menetettyihin palloihin. Tuolloin mielestäni tärkeintä oli keskittyä omaan tekemiseen ja siihen, että pystyi sulkea nuo katsomosta kuuluvat jossittelut omien korvien ulkopuolelle.

Toki pelaaja oppii peleistä paljon, varsinkin mokien kautta, mutta usein näiltä ”katsomovalmentajilta” puuttui täysin pelisilmä. Heillä ei nimittäin ollut minkäänlaista käsitystä siitä haluaako pelaaja näitä ”neuvoja”. Tilanteita haluttiin käydä läpi, jos käytiin, pikemminkin joukkueen sisällä.

Olen ollut vuodesta 2015 yrittäjänä – aluksi osakkaana viestintätoimistossa ja vuodesta 2021 vienyt Kalla Activea eteenpäin ja voitte vain arvata, miten paljon ns. ”katsomovalmentajia” on tullut tuossa ajassa vastaan.

Neuvotko muita, vaikka neuvoasi ei kysytä?

Myönnettäköön, että aluksi olin hieman hämmentynyt neuvoista. Usein kuitenkin jo muutaman ensimmäisen lauseen aikana huomaan kaksi tyypillistä asiaa, joiden avulla jo nykyään osaan laittaa lauseet menemään toisesta korvasta ulos: neuvoja ei ole käynyt kertaakaan Kalla Activen verkkosivuilla. Toinen esiin tuleva asia on, että hänellä ei ole käsitystä merinovillavaatteista.

Tuo ensimmäinen kohta on hauska, sillä saan paljon neuvoja liittyen vaatteisiin, vaikka ihminen ei alkujaankaan tiedä, millaisia merinovaatteita myyn ja missä. Usein merinovillaan yhdistetään vain kalsarikerrastot. Tosiasiassahan Kalla Activen vaatteissa on neuleita, neuletakkeja, työhousuja, mekkoja, tunikoita jne.

Maksaessa minulle ehdotetaan MobilePayta ja hämmästytään, kun kerron, että verkkokauppani toimii aivan kuin normaali verkkokauppa. Myös maksupääte liveostoon on käytössä. Lisäksi samassa yhteydessä kerron myös, että tuotteita myydään Zalandolla, muutamalla muullakin sivustolla sekä lifestyle-shopeissa Ylläksellä, Levillä ja Lauttasaaressa. Tämä on siis ihan oikea työni.

Vaatteiden suunnitteluun olen saanut neuvon, että täytyisi käyttää tunnettua suunnittelijaa. Toki yhteistyöt varmasti tietyllä tapaa tuovat tunnettuutta, mutta en koe sitä listallani oleelliseksi. Monesta Kalla Activen vaatteesta on tällä hetkellä myynnissä vasta muutama väri, ja toivon voivani tuoda niistä mahdollisimman pian vaihtoehtoisia värejä myyntiin. Lisäksi lastenvaatteista odotetaan kovasti isompia kokoja. Mallistoja pystyy helposti tulevaisuudessa laajentaa muillakin tavoin. Lisäksi arvostan käyttämieni vaatealan ammattilaisten osaamista. Tämänkin ”neuvon” kohdalla toivoisin siis ennemmin kysymystä: ”Millaisia kehitysideoita sulla on mallistoihin ja tuotteisiin liittyen?”

Vaatealan ”katsomovalmentajat” ovat muutamaan kertaan ehdottaneet muita materiaaleja merinovillan tilalle. He ovat usein myös niitä, jotka eivät ole ikinä käyttäneet merinovillaisia vaatteita. Tähän on usein vaikea lyhyesti vastata: ”En ikävä kyllä ole sitä vaihtamassa.”

Materiaalin valinnalle oli alkujaankin syy. Aloin kehittämään Kalla Activen merinotuotteita omien tarpeiden pohjalta. Leikkipuistossa huomasin usein jo syksyllä, että puuvillaiset housuni eivät lämmittäneet tarpeeksi ja kastuttuaan ne tuntuivat jäätävältä ihoa vasten. Merino oli siis täydellinen materiaali ulkohousujen alle, sillä se hengittää ja imee kosteutta tuntumatta kylmältä ihoa vasten. Ulkoilujen jälkeen ulkohousujen alla oleva kerros jäi usein päälle koko päiväksi ja kaipasin merinovillaisia housuja ja takkia, joissa yhdistyisivät kaunis kotiasu ja merinovillan toiminallisuus. Halusin myös löytää vaihtoehtoja lapseni merinovillavaatteisiin. Kaipasin pirteämmissä väreissä olevaa välihaalaria ja sisävaatteita, jotka eivät ole kalsarikerrastomaisia. Tämän jälkeen idea on jalostunut kaikissa mallistoissa ja SELJA työmallistossa yhdistyvät esimerkiksi arki- ja työvaate.

Merinovillaa on myös eri paksuutta. Suurin osa Kalla Activen merinovillavaatteista on ohuen ohutta merinoa, joka tuntuu päällä kevyeltä ja pehmeältä. Se ei ole siis päällä ”villainen”. Esimerkiksi ohut toppi oli viime kesän myydyin tuote. Tuota menee nyt talvellakin neuleiden alle. Luonnollisesti naisten USVA-neuleessa ja lasten UTU-välihaalarissa neulos on paksumpaa, mutta niissäkin käytetty villa on hienoa eli ohutta ja kiharaa.

Kaikki omalla tyylillään

Joku viisas kerran totesi, että kaikkia ajatuksiaan ei tarvitse sanoa ääneen. Muistan tapauksen, kun somevaikuttajat, kuten Hanna Gullichsen, Jenni Rotonen, Stella Harasek, Natalia ”Nata” Salmela ja Viena K kertoivat stooreissaan saavansa seuraajiltaan paljon viestejä, joissa nämä jakavat neuvojaan ja heristelevät sormeaan ilman, että heiltä on neuvoja pyydetty tai kaivattu. Erika Vikman myös totesi tuolloin, että pyytämättä annettu neuvo on moite.

Oman elämänsä ”katsomovalmentajia” löytyy siis joka suunnalta ja stereotyyppisimmät tapaukset varmaan liittyvät arjen asioihin, kuten työelämään tai äitiyteen. Yksi julistaa, miten lasten ei saa antaa vaikuttaa elämään ja kertoo, kuinka heidän lapsensa elää ilman rytmejä. Tämä kertoja ei taas välttämättä ymmärrä, miten joku toinen äiti on enemmän kuin onnellinen lapsensa säännöllisistä rytmeistä – kaikki omalla tyylillään.

Omalla kohdallani ainakin lapsen vauva-ajan rytmit mahdollistivat paljon asioita, esimerkiksi matkustin aina päiväunien aikana noin tunnin bussimatkan keskustaan äititreffeille. Valvottujen öiden jälkeen ne olivat taas pelastus. Tuon avulla tiesin koska päiväunet koittivat, ja näin pääsin itsekin tuolloin nukkumaan.

Ehkä eniten kuitenkin peräänkuulutan kaikessa pelisilmää ja tilannetajua. Itse ainakin koen, että muutamat tilanteet ovat lähiaikoina olleet enemmän sosiaalisesti uuvuttavia kuin virkistäviä. Eihän kenenkään meistä pitäisi joutua selittelemään tekemisiään – varsinkin jos ei edes itse kerro kaipaavansa apua. Moni varmasti aidosti enemmän arvostaa tsemppaamista. ❤️

09/02/2023 Äitiys, Mietteet, Vanhemmuus

“Curling-vanhemmuuden” kirous

Lapsen tietä tasoittavasta ”curling-vanhemmuudesta” on puhuttu jo pitkään. Selaillessani somea vastaan tuli vanha artikkeli aiheesta, jossa haastateltiin lastenpsykiatri Jari Sinkkosta erilaista kasvatustavoista.

Sanotaan, että “curling-vanhemmat” suojelevat pettymyksiltä eivätkä aseta selkeitä rajoja. Eräs terveydenhoitaja kertoi muutamasta hämmentävästä tapauksesta. Kyse ei siis ollut erityislapsista, joiden kanssa luonnollisesti täytyy huomioida hiukan eri asioita.

Terveydenhoitaja oli ensimmäisessä tapauksessa pyytänyt lasta ovelta rokotettavaksi. Tähän äiti oli vastannut: ”Se tulee rokotukselle vain, jos saat sen kiinni.” Lapsi oli lähtenyt juoksemaan pitkin käytäviä ja äidin käsityksen mukaan siis lapsi tulee vasta, kun itse haluaa ja oletti, että terveydenhoitaja lähtee hänen peräänsä juosten.

Toinen esimerkki oli leikki-ikäisestä lapsesta ja vanhemmasta. Lasta luonnollisesti hiukan jännitti rokotustilanne ja vanhempi ei saanut pidettyä lasta pidettyä turvallisesti sylissä. Lapsi alkoi purra vanhempaansa käsivarsiin. Tähän vanhempi reagoi sanomalla: ”Älä tässä pure, saat autossa sitten purra, ei tässä”.

”Ei se hiekka sieltä lopu”

Tokihan lasten kasvatukseen ei ole oikeaa eikä väärää ja kaikki tekevät päätöksensä omat lapsensa tuntien ja voimavaransa huomioon ottaen, mutta silti omiin korviin nuo terveydenhoitajan kertomat tapaukset kuulostavat todella hämmentäviltä.

Itselläni ei onneksi ole noin radikaaleja esimerkkejä tullut vastaan, mutta muistan erään kerran puistossa, kun eräs lapsi siirsi käsillä ohjattavalla kaivurilla hiekkaa pois hiekkalaatikolta. Tuohon aikaan me lähellä asuvat vanhemmat kävimme usein omien harjojen kanssa harjaamassa irtokivet ja muut moskat asfaltilta, sillä olimme huomanneet, että noin 1-vuotiaat lapsemme aina kaatuilivat irtohiekkaan. (Teemme tätä itseasiassa vieläkin pyörärampissa, ettei irtikiviä jää pyörien alle ja lapsilla mene tasapaino)

Ehdotin lapselle, että siirtäisi hiukkaa hiekkalaatikon sisällä ja kun hän ei uskonut, sanoin ystävällisesti tuon myös hänen äidilleen. Äiti ei halunnut lastaan ohjeistaa ja vastasi vaan minulle: ”Ei se hiekka sieltä lopu.”

Vaikka synti oli pieni, silti toivoisin, että lapsen oma vanhempi ottaisi vastuun tämän kaltaisissa tilanteissa ja ohjeistaisi toimimaan. Huomaan, että itselle epämukavin tilanne on se, että usein meidän minimimmi näkee myös tilanteissa, että toinen lapsi toimii hassusti ja kysyy sitä sitten minulta: ”Miksi tuo tekee noin?” Jos lapsen vanhempi ei yhtään puutu tilanteeseen, tuntuu epämukavalta todeta omalle tytölle, että: ”Jaa-a, hän toimii vääriin.” Jos en toteaisi tätä, tuntuu, että omat opetukset lapselle valuisivat kankkulan kaivoon.

Toki itsellänikin on ymmärrystä lasten pikkuperseilyyn. Omalla 3,5 -vuotiaalla tytölläni karkaa kuulemma välillä päiväkodissa kavereiden kanssa hommat liiankin laukalle. Tästä sitten juttelemme aina myöhemmin illalla ja sanon: ”Kavereiden kanssa nauraminen ja hömpöttäminen on ihanaa, ymmärrän sen hyvin, mutta silti täytyy kuunnella ja uskoa päiväkodissa aikuisia.”

Karhunpalveluksia jakamassa

Jos lasta suojellaan epämukavilta asioilta, eikä kielletä ikinä, hän ei opi välttämättä käsittelemään ikäviä asioita. Ehkä aikuisena ero tai työpaikan menetys saattavat kolahtaa myös hiukan kovemmin, jos ei ole elämänsä varrella oppinut selviytymään pettymyksistä.

Sanotaan myös, että ”curling-vanhemmat” petaavat liiaksi lapselleen tietä ja näin vievät lapselta onnistumisen kokemukset.

Huomaan, että omalle luonteelle oli aluksi vaikeaa se, että elämää piti hidastaa ja samalla antaa myös lapselle aikaa opetella itse asioita. Niin hyvässä kuin pahassa suihkin yleensä menemään ja jo konkreettinen nopea kävelyvauhtini on ollut yleinen naurunaihe yläasteelta asti. Lapsen myötä piti osata hidastaa kaikessa suhteessa ja nykyään jo nautin hitaammasta elämästä. En ehkä liiaksi neuvottele lapseni kanssa asioista, mutta annan hänelle rutkasti tilaa ajatella.

Lisäksi kannatan positiivista kyttäämistä ja arjen kehuja. Yksikään ihminen ei vahingoitu siitä, että häntä sanotaan ihanaksi.

23/01/2023 Mietteet, Sportti

”Helppoahan se on – oothan sä nyt ennenkin hiihtänyt!”

Jos on nuorempana kilpaurheillut, onko teillä ollut vanhemmiten ristiriitoja kyseisen lajin kanssa?

Asumme monen urheilumahdollisuuden vieressä, joten esimerkiksi hiihtämään meno ei vaadi kovinkaan suurta ponnistusta – ei ainakaan fyysisesti ladulle pääseminen. Lähivuosina kuitenkin aina, kun olen ollut hiihtämässä, olen miettinyt tismalleen samaa asiaa: minulle on vaikeaa myöntää, etten jaksa enää samalla lailla hiihtää, kun jaksoin nuorempana. Vaikka nautin hiihtämisestä, koen ajoittain suurtakin ristiriitaa.

Nuorempana pidin enemmän vapaasta hiihtotyylistä, ja siitä sainkin useamman PM-mitalin. Hiihdin toki perinteistäkin ja kisasin sillä tyylillä, mutta jotenkin se tuntui minusta aina tylsemmältä, sillä vapaalla pääsi sähisten eteenpäin niin paljon lujempaa.

Tuossa ristiriita siis piilee. Hiihdon tekniikka pysyy samalla lailla selkärangassa kuin esimerkiksi pyörällä ajaminen ja sen avulla pääsee lujempaa, mutta oma kuntoni ei enää ole samalla tasolla. Minulle hiihtäminen on aina ollut hiihtämistä tietyllä vauhdilla ja edelleenkin nautin sellaisesta hiihdosta eniten.

Kaikki on kotiinpäin!

Hassua sillä muuten urheilun ja treenaamisen suhteen olen oppinut vanhemmiten arvostamaan kaikenlaista liikkumista. Treeni ei ole enää ollut pilkun tarkkaa, vaan olen löytänyt myös kaikki liikkuminen on kotiinpäin -ajattelun. Lyhyempikin puntti tai kävely tekee hyvää. Jotenkin silti aina hiihtämässä tämä sama asia putkahtaa mieleeni (älytöntä).

Muiden lajien, joita harrastin nuorempana, en koe niin suurta ristiriitaa. Hiihdon suhteen pääkoppanihan tarvitsisi vain hyväksyä tosi asia ja laskea rimaa hiukan. Toisaalta ehkä yhtä epärealistisella kuvalla menin aikoinaan hiihtämään Finlandia-hiihdon – ja selvisin maaliin saakka.

Tätä pähkäillessäni on helppo myös ymmärtää heitä, joilta liikkuminen on jäänyt retuperälle, ja he heittävät muutaman kerran jälkeen kokonaan hanskat tiskiin. Ehkä omat odotukset eivät kohtaa sen olotilan kanssa.

Muistan aikoinaan, kun aloitin käymään cyclingissä. Miten monet jaksoivatkaan minulle vatvoa, kuinka pitkävetistä sisäpyöräily on. Tosiasiassa sitähän se saattaa aluksi olla (ja myös raskasta), mutta kun saa kunnon kohoamaan saa puolet enemmän pelimerkkejä: voi kikkailla vastusten kanssa enemmän, ottaa spurtteja ja kokeilla itsevarmemmin omaa jaksamista. Kun oma lihastuntemus kasvaa, tietää myös millä tehdä työtä. Ehkä tämä on sitä samaa ”sähisemistä”, jota eniten myös hiihdossa tykkäsin ja tykkään edelleen. Ja se, että jalat palautuvat liikkeessä spurtin jälkeen maitohapoista, antaa itselleni jonkinlaisen merkin siitä, että ei tässä ihan retuperällä vielä olla.

Ja jos nyt kuitenkin palataan kokonaan realismiin, ehkä pitäisi olla tämän pähkäilyn sijaan vaan onnellinen, että polvet toimivat kaikkien niiden leikkausten jälkeen 🤭😄

24/11/2022 Mietteet, yrittäjyys

Tasaisen tappavaa vai elämä “liian innostuneena”

Olen aina miettinyt näitä suomalaisia sanontoja. Onko tasaisen tappavaa hyvä vai huono juttu? Omiin korviin se kuulostaa aika kauhealta – siitä on innostuneisuus kaukana.

Arjen innostusta

Minimimmillä oli syksyn alussa vasukeskustelu päiväkodissa. Hänellä jatkuu viimevuotinen ihana ryhmä ja hoitajatkin ovat mukavan tsemppaavia. Kaikki menee siis hienosti ja varhaiskasvatuksen opettaja sanoikin, ettei varsinaisesti mitään isompaa haastetta ole – ainoastaan se, että hän on vaan kovin innostunut kaikesta.

Toki siis ymmärrän, että oman vuoron odottamista ja kärsivällisyyttä harjoitellaan (monihan aikuinenkin tässä vielä epäonnistuu), mutta suurimmaksi osaksi olin vain onnellinen, ettei ole tämän isompia ongelmia.

Tuohonhan ”haasteeseen” on mielestäni helppo keksiä ratkaisu – jos minimimmi haluaa aina auttaa, ottaa hänet apulaiseksi ja keksii hänelle lisätehtäviä, kuten lisä maidonhakureissuja keittiöön. Viime vuonnakin hän oli kuulemma ollut mini päikkytätinä ja ottanut pienemmiltä hanskoja pois ja laittanut pikkukamuille pottia valmiiksi. Kotona keksin hänelle loruja tai sanontoja, joihin harhautan hänet. Tällä hetkellä vuorossa on aakkoset. Aikaisemmin ollaan läpikäyty jo suomeksi ja englanniksi kymmeneen laskeminen ja viikonpäivät.

Elämä ”liian innostuneena”

Kun kuulin tuosta minimimmin ”haasteesta” ensimmäisenä päässäni oli vain: ”Voi minä tiedän niin sen tunteen”. Itselläni elämistä sen kanssa on ollut jo useampi vuosikymmen ja välillä olen suhtautunut tuohon piirteeseeni ristiriitaisesti. Millaista on ollut eläminen “liian innostuneena“?

Lukiossa muistan, että joku tyttö aina jossain vaiheessa iltaa sanoi: ”Älä puhu koko ajan” ja muistan, että välillä jouduin ihan tosissani tsempata, etten vaan innostu liikaa ja vie valokiilaa. Välillä tuo itsensä hillitseminen oli vain tosi vaikeaa, sillä oma hyvän olon tunne vei mennessään, eikä siinä tunteessa aina muistanut ottaa kaikkia hiljaisempia tyttöjä huomioon. Yliopistoaikoina muistan, että juhannuksena minut oltiin heittämässä juhannusmökillä järveen, koska olin ”liian energinen” neljän aikaan iltapäivällä, kun muut olivat vielä liian väsyneitä juhlimisen jäljiltä. Samaan hengenvetoon olen saanut välillä kuulla olevani liian hyvällä tuulella.

Vaikka tuolloin en näitä asioita murehtinut, näin jälkikäteen ajateltuna on aika älytöntä, että joku muu on määrännyt, miten energisiä tai hyvällä buugilla ihmiset voivat missäkin kellonaikana. Kenellä on valta määritellä, mikä on normaalia? Eihän toisen energia ole itseltään pois. Mielestäni liian hyvällä tuulella ei myöskään voi olla – jos on tarkoitus nauttia vapaa-ajasta, kukapa ketään hapannaamaa jaksaa katsella. Eikö tuo aika itsellekin ole kivempaa, jos siitä yrittää nauttia? Tavallaan tuo oli myös aika surullista, ettei saanut olla oma itsensä ja minun piti yrittää hillitä itseäni jotenkin.

Oman elämäni voimavara

Olen aikaisemminkin sanonut, että se on mun suurin voimavara tehdä asioita – se että innostun asioista. Toki myönnän, että välillä liikaakin, mutta ilman sitä en olisi esimerkiksi ikinä lähtenyt yrittäjäksi tai hypännyt Kalla Activen pariin pois omalta mukavuusalueeltani. Sillä drivella asiat hoituu huomaamatta.

Ne, jotka minut tuntee tietää, että saan hoidettua miljoona asiaa. Innostuminen edellyttää uteliaisuutta, sinnikästä kokeilemista ja kykyä nauttia pienistä onnistumisista. Ehkä nykyään olen myös tarkemmin antanut aikaani niille ihmisille, jotka tuosta minun luonteenpiirteestäni myös nauttii ja kokee sen rikkautena. Tuon vuoksi en ole enää jaksanut ”hillitä” itseäni ja innostuneisuuttani. Enkä myöskään anna muiden sitä latistaa.

Ps. Koodilla BLACK20 -20% alennus Kalla Activen verkkokaupasta. Koodi voimassa 25.11.2022 klo 23.59 asti.

11/11/2022 Äitiys, Mietteet

Kuinka paljon vanhempi voi vaikuttaa lapsensa kaveripiiriin?

Isossa kuvassahan tärkeintä on, että lapsella on ystäviä ja leikkiseuraa ympärillään, eikä tarvitse olla yksin. Kuitenkaan ei voi sanoa, että vanhemmilla ei ole lastensa kaverisuhteisiin osaa eikä arpaa, sillä alkujaanhan vanhemman ja lapsen välinen hyvä vuorovaikutus luo pohjan lapsen sosiaalisille taidoille ja he ovat esikuvia lapselleen toisten ihmisten kanssa toimimisesta.

Vakio puistohengailija

Muistan, kun minimimmi oli alle vuoden ja käveli puistossa ympäriinsä. Hänen tapansa tutustua muihin lapsiin silloin oli, että hän käveli lapsen eteen, meni kyykkyyn ja hymyili. Myöhemmin, kun tuli enemmän sanoja riitti, kun sanoi toiselle lapselle: ”Juostaan”. Jos lapsi oli samanhenkinen, hän lähti peesiin – ja näin syntyi kaveruus.

Toki kenelle tahansa vanhemmalle tulee hyvä mieli siitä, jos kuulee, että hänen lapsellaan on kivoja leikkejä ja leikkikavereita esimerkiksi päiväkodissa tai että häntä odotetaan saapuvaksi aina aamuisin. Arjen pieniä juttuja, jos toinen lapsi juoksee vastaan – saa takuu varmasti kaikille suun hymyyn.

Minimimmin kohdalla olen ajatellut, että mun tehtävä vanhempana on auttaa ja mahdollistaa hänen kaverisuhteita tutustumalla heidän vanhempiin, jotta voin auttaa häntä pitämään yhteyttä ja sopia lapsille leikkideittejä. Kun on vasta 3 vuotta mittarissa, treffien sopiminen ei vielä onnistu, mutta kavereista on jo tullut tärkeitä. Toki tulevaisuutta ajatellen on mukavaa, että jo nyt tutustuu niin lapsiin hänen ympärillään ja heidän vanhempiinsa.

Vanhemman vastuu

Tyttömme haluaa usein päiväkodin jälkeen jäädä puiston ramppiin polkupyöräilemään ja siellä onkin usein puiston vakiokävijöitä pyöräilemässä myös. Hän ei ole ikinä karttanut seuraa, vaan usein puhelee muille lapsille normaalisti ja saakin helposti leikkiseuraa. Edellisten kertojen jälkeen olen kuitenkin jäänyt iltaisin miettimään tätä lapsen kaveripiiriaihetta.

Eräs samanikäinen poika, jonka kanssa hän on usein yhtä aikaa rampissa pyöräilemässä, puhuu hänelle rumasti ja tietyllä tapaa on myös ilkeä. Minimimmi ei onneksi tästä välitä, mutta itselläni nousee karvat jokaisella kerralla pystyyn lähinnä siitä, kun ympärillä olevat aikuiset tai hänen vanhempansa eivät puutu kielenkäyttöön eivätkä opasta häntä käyttäytymään. Kun olen itse yrittänyt hyväntuulisesti esimerkkien kautta sanoa pojalle, hän vaan näyttää kieltä. Muutaman kerran olen tätä sietänyt ja antanut minimimmin jäädä heidän kanssaan pyöräilemään, mutta viime kerralla sanoin suoraan hänelle, ettei pojan käytös ole kivaa ja että keksitäänkö jotain muuta.

Vanhemmilla on siis tässäkin tärkeä rooli opettaa käyttäytymis- ja kaveritapoja, mutta ennen kaikkea heidän pitäisi esimerkiksi puistoissa opettaa lasta kohtaamaan toiset lapset myönteisesti. Ymmärrän, että kaikki eivät ole kaikkien kavereita, sillä me ihmiset nyt vaan olemme erilaisia, mutta kaikille pitää silti olla ystävällisiä. Voihan olla, että poika vielä harjoittelee kaverina oloa (ovathan he vielä pieniä!), mutta luonnollisesti ennemmin haluan minimimmille reiluja kaverikokemuksia, kuin tällaista väärää mallia kaverisuhteesta ja siitä, miten voi käyttäytyä. Ystävyyssuhteissa otetaan toinen huomioon, annetaan ja saadaan ja näiden opettelussa peräänkuulutan meidän vanhempien esimerkkiä.

07/11/2022 Mietteet

Kuka jaksaa aina vänkää? “Älä siitä välitä, se aina haastaa”

Viime lauantaina kalenterissa oli nykymittakaavassa harvinainen ohjelmanumero, kun minimimmi ja puolisoni tytöt menivät puolisoni äidin luokse yökylään ja me pääsimme hänen ystäväpariskunnan 40-vuotisjuhliin.

Teemana oli ”kotibileet”, joten helpotusta toi se, että tiesin jo etukäteen, että ei tarvitse lähteä baariin. (Toisaalta en edes tietäisi, missä jengi oikein edes käy, jos he lähtevät ns. vanhainaikaisesti ”radalle”) Suurta arvostusta toi se, että juhlakalut olivat jaksaneet yleensäkin järjestää nämä juhlat ja plussaa aina tuo se, että näkee useamman kaverin yhtä aikaa.

Vaikka ilta oli muuten tosi onnistunut, huomaan että eräs asia jäi vaivaamaan. Tiedättekö sen ihmistyypin, joka muiden sanojen mukaan aina ”haastaa” ihmisiä? ”Älä siitä välitä, se AINA haastaa”.

Pienet mitättömät jutut

Koska nykyään olen suht amatööri viikonloppu-ulkoilemassa, en nähnyt merkkejä tarpeeksi ajoissa, vaan harhauduin juttelemaan tämän ihmistyypin, joka “aina haastaa” kanssa. Pahinta on siis, että niitä merkkejä ei huomaan keskivaiheillakaan, vaan kuluttaa omaa aikaansa aivan turhaan, kun yrittää uudelleen ja uudelleen perustella omia näkökulmiaan.

Lyhykäisyydessään kerroin, kuinka loppuen lopuksi totta kai yritän tehdä Kalla Activesta niin houkuttelevan brändin, että joku haluaa sen ostaa, koska kokee sen kovaksi kilpailijaksi. Tämän jälkeen mainitsin, kuinka lapseni luistelukoulun myötä mieleeni tuli, että kuinka kiinnostavaa olisi tietää enemmän mentaalivalmennuksesta.

Lopputulema oli se, että hänen mielestäni en sovi yrittäjäksi, kun ”jo nyt” olen myymässä bisnestä ja alkamassa opiskelemaan. Tähän toki sain pidemmän saarnan.

Koska lapseni on vasta 3-vuotias, ajattelin sen olevan itsestään selvää, että mentaalivalmennuksen aika olisi vasta kun lähestytään teini-ikää ja täysi-ikäisyyttä. (Jos siis hän yleensäkään harrastaa silloin enää mitään) Mutta aiheena tosi kiehtova! Ja samoin ajattelin, että tuo yrityksen myymisasia on ihan selkeä haave pitkälle tulevaisuuteen. Ainahan haaveita saa olla ja mielestäni mitään asiaa ei kannata alkaa tekemään, ellei ajattele isosti.

Kun ymmärtää tahallaan väärin

Myöhemmin kun miettii koko keskustelun kulkua huomaa, että mikään perustelu ei ikinä edes mene läpi, sillä tämä ihmistyyppi on muodostanut jo alkujaan oman näkökantansa ja haluaa tarkoituksella ymmärtää väärin. Tuskin nuo aiheet edes olivat ne pääasialliset.

Näissä keskusteluissa kuitenkin lopputulos on aina sama: itselle tulee paha mieli. Myöhemmin tuo paha mieli muuttuu vain ärsytykseksi – ei edes tuota ihmistä kohtaan, vaan itseään kohtaan, että meni lankaan ja tuhlasi omaa kallisarvoista aikaansa. Vanhemmiten on alkanut selkeästi jakamaan omia voimiaan ja aikaansa harkitummin.

Toki erimielisyydet on hyvä aina elämässä ratkaista, mutta kun näiden ”aina haastavat” -tyyppien kohdalla tuntuu, että se ei auta. Tämän vuoksi luulin oppineeni jo vuosia sitten, koska näiden tyyppien kohdalla kannattaa ottaa jalat alle.

Muistan jo yliopistoajoiltani tilanteita, jolloin mietin yhden tietyn kaveriporukan kohdalla, että jokin asia tekee heidän kanssaan hengailusta epämiellyttävää. Koska en silloin tunnistanut vielä, mistä tuo johtui, aloin vahingossa vähentämään heidän näkemistään. Myöhemmin tunnistin piirteen, joka sai minulle epämukavan olon – heillä oli illanvietoissa tapana välillä kiihtyväänkin tahtiin väitellä asioista. Tuo piirre oli selkeästi jollain tapaa tuota kaveriporukkaa yhdistävä tekijä. Itse taas koin, että halusin olla viikonloppuisin kerrankin enemmän aivot narikassa, kun missään ristikuulustelussa.

Henkilökohtaisesti en ole viihkiintynyt mihinkään asiaan niin paljon, että aloittaisin sen puolesta ääriliikehdinnän. Se ei kuitenkaan tarkoita, sitä etteikö minulla olisi mielipiteitä. Välillä vaan parempaa pelisilmää osoittaa, se että tietyissä tilanteissa on vaan hiljaa.

Nyt kun mietin tuota viikonlopun keskustelua, alkaa enää naurattaa. Ja laitoin itselleni muistiin myös näkyvämmät merkit, koska näiden vänkäävien ihmisten kohdalla kannattaa ottaa jalat alle. Onko teille tullut vastaavanlaisia tilanteita vastaan ja miten olette päässeet näistä vähin äänin pois?

03/10/2022 Lapsuusmuistot, Mietteet, Sportti

”Et sä voi, kun sä oot tyttö”

Hetkittäin vastaan ponnahtelee vieläkin naisten lokerointia sekä selkeä jaottelu naisten ja miesten maailmoihin. Mediassa on myös nostettu esiin, miten naiset ovat kokeneet väheksymistä sukupuolensa vuoksi.

On tarinoita, joissa naisnyrkkeilijää tai naisralliautoilijaa on pyydetty harrastamaan ennemmin aerobicia. Itselleni mieleen palaa myös menneisyydestä asiakastapaus, jossa urheiluyhdistys pyysi tarjousta. Tiimiin oltiin buukkaamassa samantien vain miehiä. Tokihan kaikkia naisia ei edes kiinnosta urheilu, mutta ennakkokäsitykset määrittelivät tapauksen kulkua jo ennen kuin ihmisten kiinnostuksen kohteet otettiin yleisesti puheeksi. ”Älä ikinä oleta”, on mielestäni kelpo neuvo. Samalla vaivallahan voi rohkeasti kysyä, eikä arvuutella intressejä.

Tyttönä poikien sarjassa

Tulen itse urheilullisesta perheestä ja taaperosta asti harrastimme milloin mitäkin lajia aamusta iltaan. Uuden lajin omaksuminen oli myös minulle aina helppoa, enkä ikinä lapsena ajatellut, mikä on tyttöjen ja mikä poikien laji. Ehkä tähän vaikutti isäni, joka kasvatti meidät neljä tyttöä ilman stereotypioita. Hän otti meidän mukaan päivittäin tekemään asioita, eikä ajatellut sen kummemmin onko se tyypillistä tekemistä tytölle vai pojalle. Perkasimme kalaa, kalastimme, urheilimme ja vaan puuhailimme aamusta iltaan ulkona.

Kerran noin 10-vuotiaana minut oli vahingossa ilmoitettu hiihtokilpailuissa poikien sarjaan. Ilmoittautumisten ottaja oli kuullut väärin ja hiihdin poikien sarjassa nimellä Jouni. Olin sen verran vanha, että minua jollain tasolla hävetti mennä lähtöviivalle keskelle poikia, mutta jo muutaman sekunnin jälkeen ajattelin, että ”Fuck it – hiihdetään sitten poikien sarjassa.” Lopulta hiihdin tuossa sarjassa toiseksi jättäen monia poikia taakseni ja enemmän sisuunnuin niistä: ”Voi tyttöhän jää ihan jalkoihin” -puheista lähtöviivalla.

Kilpaurheilu jatkui monia vuosia ja muistan jollain tasolla, miten tyttöjä tietyissä tilanteissa väheksyttiin. Usein esimerkiksi aluevalmennusleireillä tytöt määrättiin pienempiin mäkiin, koska he eivät muka jaksa poikien treenimäkeä. Näissä usein totesin vain heidän olevan väärässä ja liityin poikien seuraan. Kerran 20 kilometrin rullasuksilenkillä eräs vanhempi poika kulutti puolet matkasta siihen, että kertoili minulle, että voin ihan hyvin mennä hiljempaa ja ”omaa tahtia”. En alkuunkaan ymmärtänyt, mistä hän puhui ja lopulta hän jättäytyi jengistä kauemmaksi, kun oli ilmeisesti hiihtänyt itsensä piippuun. Näitä esimerkkejä on pilvin pimein, mutta itse enemmän sisuunnuin niistä. Tiesin oman kuntoni ja sen mihin pystyn, joten sen vuoksi vähättelevät puheet oli aina niin helppo laittaa toisesta korvasta ulos.

Mikä on miesten ja mikä naisten työ?

En näe erikseen miesten ja naisten töitä tai en näe syytä, miksi jokin asia pitäisi selkeästi jakaa miesten boxiin tai naisten boxiin. Oli sitten mies tai nainen, kaikkeahan lähtökohtaisesti määrittelee omat kiinnostuksen kohteet. Usein en edes arjessa kiinnitä huomiota omaan tekemiseen tai että tekisin jotain toisin kuin muut. Toki fyysiset ominaisuudet määrittelevät luonnollisesti joitain asioita. Esimerkiksi painavien huonekalujen kantaminen onnistuu helpommin henkilöltä, jolla on enemmän voimaa.

Tuntuu, että minulla on feminiinisiä sekä maskuliinisia piirteitä. Osaan heittäytyä avuttomaksi naiseksi, jos en pystykään nostamaan painavaa laatikkoa varastomme ylähyllylle, mutta muuten naisellisuus ei ole avuttomuutta. Pidän siitä, jos puolisoni avaa minulle oven, se on mielestäni vain normaalia kohteliaisuutta ja että huomioi toisen. Vastaavasti itsekin pidän ovea auki, jos huomaan, että takanani tulee ihminen.

En halua sohaista tällä kirjoituksella muurahaispesään, eikä kenenkään missään nimessä tarvitse sietää kuraa, mutta usein ne, jotka eivät ole tuhlanneet omaan energiaansa puheista loukkaantumiseen ovatkin omalla sinnikkäällä toiminnallaan muuttaneet täysin tuota miesten ja naisten erotteluun liittyvää ajattelumaailmaa. Totta kai asioiden edessä on hyvä pitää puolensa, mutta loukkaantumisen sijaan voi ajatella, että täältä pesee. Me osataan ja riitetään – kyllähän me naiset se tiedetään.

17/09/2022 Äitiys, Mietteet

Mikä on lapsen kannustamista ja mikä ylituputtamista?

Vanhemmuus on kultaisen keskitien löytämistä monenkin asian suhteen. Se saa myös tarkastelemaan itseään ja sitä ovatko ne omat näkemykset tai tavat varmasti niitä, joita haluaa sellaisenaan eteenpäin välittää.

Laimea esimerkki on se, että yritän tsempata maistamaan ruokia, vaikka olen itse ollut erittäin ruokarajoitteinen pienenä – eikä kyllä vieläkään tietyt maut uppoa. Kuitenkin huomaan tyttömme olevan paljon varauksettomampi ruokien suhteen, kun minä olin. Pyrin siis hänen vuoksi avartamaan omaakin mieltä.

Ekat harrastukset

Löysin viime talvena jumppasali liikkarin, jossa kävimme silloin 2,5 -vuotiaan mimmimme kanssa. Eihän hän tuossa iässä edes varsinaisesti kaivannut mitään ns. harrastusta, mutta kun olimme olleet kuukauden putkeen ainoat ihmiset räntäkelillä puistossa päiväkodin jälkeen, totesin, että ehkä meidänkin olisi kiva käydä jossain sisällä juoksemassa. Olen itsekin samanikäisenä aloittanut käymään Satujumpassa, jossa varmaan suurin tavoite tarjota lapsille paikka purkaa energiaa.

Liikkari osoittautuikin kivaksi ajanvietteeksi – eritoten mini mimmille. Hän on muutenkin pitänyt taaperosta asti aivan kaikesta liikuntaan liittyvästä ja niin pitää edelleen. Samantyyppinen liikkari on nyt syksyllä jatkunut palloiluliikkari nimellä 3-4 -vuotiaille. Koska ensimmäinen kevät oli ollut liikkarissa niin kiva, hän halusi ehdottomasti syksyllä jatkaa. ”Äiti sä voit nyt mennä odottamaan pukuhuoneeseen”, on usein lause, jonka hän sanoo minulle.

Mielestäni oma roolini on tarjota hänelle erilaisia kokemuksia eri lajeista ja harrastuksista ja hän saa halutessaan niitä itse myöhemmin jatkaa. Kaiken kaikkiaan koen, että liikuntaharrastuksilla on positiivinen vaikutus kasvuun ja kehitykseen. Vaikka itselläni on kilpaurheilutausta, ymmärrän, että liikunta ei ole kaikkien juttu. Toisaalta tähänhän voi verrata myös tuota ruokaesimerkkiä. Helposti liikuntaa vihaava vanhempi välittää eteenpäin omat fiiliksensä, eikä anna lapsen itse kokea ja löytää mahdollista riemua.

Onko liika kannustaminen painostamista?

Tuota toista ääripäätä lapsen ylikannustamiseen olen miettinyt harrastusten ja urheilutaitojen opettelun myötä. Kesällä kun mini mimmi opetteli polkupyöräilemään, löysimme yhteisen sävelen helposti. Hän sinnikkäästi yritti ja usein, jos jarrutus meni pitkäksi, totesimme vain yhdessä, että: ”Ei hätää, kyllä se jarru sieltä vielä joku päivä löytyy.” (Ja voi muuten sitä onnenpäivää hänelle, kun se ”joku päivä” koitti.)

Mini mimmin päiväkotihoitaja luistelee Helsingin Luistelijoissa, ja hän vinkkasi, että heidän seura tarjoaa meidän naapurihallissa syksyllä luistelukoulun 3-4 -vuotiaille. Alkujaan ajattelin, että he ovat iältään liian nuoria, mutta koska mukana olisi tuttu ope ja mini mimmi on ollut yleisesti uusien taitojen opettelussa innokkaan sinnikäs, ajattelin että ehkä menemme kokeilemaan.

Kun syyskuussa luistelut alkoivat, ensimmäinen kerta meni hieman mönkään. Päästyään ensimmäistä kertaa jäälle hän kaatui kärkeen kaksi kertaa, mutta taisteli sinnikkäästi itse pystyyn. Kolmas pahempi kaatuminen oli liikaa. Hänelle olisi varmasti jäänyt paljon parempi maku suuhun, jos hän olisi minun sylissä oltuaan mennyt vielä hetkeksi jäälle, mutta koti kutsui. Tavallaan vaan harmitti hänen puolesta, että hän koki jäällä, ettei kukaan ole hänen apunaan. (Vanhemmat ovat siis katsomossa) Kotona totta kai juttelimme vielä uudelleen, että kaikki vasta opettelevat ja kaatuminen on luonnollista. Jäällä ei ole yksin, vaan saa apuja luistelun ohjaajilta.

“Hyppääminen hevosen selkään”

Tänään kun menimme toisen kerran luistelukouluun, hän tarrautui minuun ja purskahti samantien jäähallin aulassa itkemään. Koska hän niin harvoin on aidosti mistään todella harmissaan, huomasin, että tämä häntä vaivasi.

Hän sai sanottua, että häntä jännittää. Juttelimme useaan kertaan, että ymmärrän, että häntä jännittää. Kerroin, että monia muitakin jännittää. Kyse on uudesta taidosta, johon kuuluu kaatumisia ja jota oppii vain tekemällä. Hän edelleen itki sylissäni jäähallin edessä ulkona. Olimme siis tässä välissä käyneet pukuhuoneessa ja tulleet takaisin ulos.

Tämä oli siis se hetki, kun mietin, että mitä teen. Lähdemmekö kotiin, jolloin jännityspeikko ehtii ensi kerralle kasvaa vielä suuremmaksi vai yritänkö kärsivällisesti saada häntä ”hyppäämään uudelleen hevosen selkään.” Voiko minun tsemppaaminen kääntyä liikatuputtamiseksi? Eihän ketään voi pakottaa ja varsinkin, kun mielestäni lasten harrastusten pääasia olisi löytää liikunnan riemu.

Mutta toisaalta, kun tunnen lapseni ja tiedän, että hän pystyy ja on osoittautunut aiemminkin ihan omasta tahdostaan ”kovaksi luuksi”. Ajattelin, että tämä voisi olla myös hyvä oppitunti siitä, että tuon jännityksen voi voittaa – ja miten hyvä fiilis siitä tulekaan.

Vihdoin keskusteluumme tuli käännekohta, kun sanoin, että voin tulla kaukalon laidalle seisomaan katsomon sijaan luistelukoulun ajaksi. Laitoimme luistimet ulkona jalkaan ja juoksimme sisään sivuovesta suoraan jäälle hiukan myöhästyen. Hänen päiväkotiope nosti hänet jäälle ja muutamassa sekunnissa ilme alkoi kirkastua. 45 minuutin aikana hän viiletti jo eteenpäin, kokeili rohkeasti takaperin luistelua ja muita ohjaajien antamia tehtäviä.

Luistelun jälkeen kerroin hänelle, miten ylpeä olin hänestä, kun hän voitti jännityksen tunteen ja meni rohkeasti jäälle. Eniten kuitenkin kehuin häntä siitä, ettei hän ei antanut periksi, jos kaatui, vaan nousi sinnikkäästi pystyyn. Toki taitavuudestakin kehuin, mutta mielestäni tärkeimmät onnistumiset olivat ne pään sisällä tapahtuneet asiat.

Tämä on siis ollut omalla kohdallani lähiaikojen vanhemmuuden dilemma. Toki haluan palasen omasta periksiantamattomuudesta hänelle opettaa, mutta missä menee raja. Tämä tilanne meni loppuen lopuksi hyvin: jännitys voitettiin ja uudesta lajista innostuttiin, mutta missä kohtaa kuuluu antaa periksi? Itsehän en siinä taas ole kovin hyvä, vaan lyön ihan pohjalaisena usein päätä seinään turhaankin. Onneksi olen kuitenkin lapseni myötä oppinut hieman alkanut lukea itseäni tämän suhteen paremmin.

Hyödynnä koodi SYKSY15 ja täydennä jo nyt merinoa niin omaasi kuin lapsesi vaatekaappiin. Koodi oikeuttaa -15% aleen verkkokaupassa osoitteessa www.kallaactive.com ja on voimassa 30.9.2022 asti.

13/07/2022 Mietteet, yrittäjyys

Mietitkö ikinä millaisia sanoja käytät?

Sanat joita käytämme kertovat yllättävän paljon meistä. Jos tietoisesti muuttaa sanavalintoja, ehkä oma suhtautuminenkin muuttuu. Sen jälkeen, kun minusta tuli äiti, olen pyrkinyt entisestään miettiä, mitä sanoja käytän ja samalla millaista asennetta välitän lapselleni eteenpäin. Alla muutama esimerkki sanonnoista ja sanoista, joita olen jäänyt miettimään.

”On pakko/ täytyy tehdä”

Niin kauan kuin muistan ihmiset ovat välillä käyttäneet kertoessaan töihin menosta lapselleen ilmaisua: ”Äidin/isin täytyy tehdä/ on pakko tehdä töitä / pakko mennä töihin.”

Tokihan se pitää paikkansa ja olen myös kertonut, että me aikuiset teemme töitä silloin kuin lapset ovat päiväkodissa, jotta saamme rahaa ja rahalla ostettua ruokaa ja muuta yms, mutta kun jokin asia on pakko tehdä, se saa aina tietynlaisen negatiivisen viban.

Eikö vanhemmat myös asennekasvata lapsiaan samalla työntekoa kohtaan? Jos kotona työnteko on aina ollut pe*****, eiköhän seuraavakin sukupolvi ajattele asiasta täsmälleen samalla tavalla.

Itse rakastan työtäni, mutta luonnollisesti jotkut hommat saattavat tuntua pakkopullalla tai välillä vain yksinkertaisesti tekisi mieli laittaa läppäri aiemmin kiinni. Mutta silti, jos iltasella avaan vielä läppärin, kerron lapselleni vain lyhyesti tekeväni yhden työjutun, ilman että alleviivaan ja puhisen pakosta.

”En pysty”

Heti kärkeen todettakoon, että inhoan, jos asioissa annetaan heti periksi. (Juontaa ehkä juurensa omista kilpaurheiluajoista hehe) Muistan kun kerran kävelimme entisen työkaverini kanssa lounaalta takaisin toimistolle ja hän sanoi jo paljon ennen liikennevaloja: ”Emme kuitenkaan ehdi vihreillä.” Teki mieli sanoa hänelle: ”Mitä sä nyt höpötät? Kyllähän me ehditään!”

Keväällä kun haravoimme pikku mimmin kanssa, kasasin kottikärryt aivan liian täyteen ja en meinannut saada niitä kaadettua pihaan tilattuun lavaan. Mieleeni meinasi tulla jossain vaiheessa: ”Ei saakeli, tämä on mahdotonta”, mutta samaan aikaan en voinut antaa periksi, sillä pikku mimmikin kannusti minua.

Sen sijaan, että olisin kuluttanut voimani ei:n hokemiseen (niinkuin tuntuu, että ihmisillä on välillä tapana), keräsin moneen kertaan itseni ja viimeisellä nostolla sain kottikärryt korkeammalle ja lavan sisälle nostettua. Kun pikku mimmi taputti ja huusi: ”Hyvä äitiiii” tunsin olevani isompikin voittaja.

”Onpa huono”

Tästä aiheesta voisi kertoa monelta eri kantilta, mutta todettakoon heti alkuun, että kaikki ovat makuasioita. Todellisuudessa toisen huono voi olla toiselle hyvä. Esimerkiksi toiset rakastaa asua maalla, toiset kaupungissa.

Jo yläasteella muistan, kun eräs poika vaahtosi minulle, kuinka en saisi juoda rasvatonta maitoa, vaan kevytmaito olisi hänen mielestään kaikin puolin parempaa. (Jestas, jos tämä kundi kuulisi, että nykyään juon vain kauramaitoa.) Samoinhan ihmiset ovat jakaantuneet limsan suhteen normi cola ja zero cola -jengeihin.

Välillä tuntuu, että ihmiset julistavat vaahdoten omaa mielipidettään, aivan kuin heille olisi maailman tärkeintä saada joku asiasta toisin ajatteleva ns. omalle puolelleen. Vaikka hän ajattelisi asioista erilailla, ei hänen mielipide välttämättä huono ole – se on vain eri.

Samoin arjessa kuulee päivittelyä: ”Onpa huono keli.” Tokihan sadesää on välillä tylsä juttu, mutta sekin on suhteellista (ja pukeutumiskysymys). Toiselle ”huono sää” ei tunnu missään.

Välillä myös kuulee, kuinka vanhemmat lastensa kuullen arvostelevat muita ihmisiä eli jaottelevat ne hyviin ja huonoihin. Se on ehkä yksi asia, jonka suhteen olen erityisen tarkkana äitinä, sillä haluan kasvattaa lapsestani hyväksyvän ja ihmisen, joka ei arvostele muita. Olenkin aiemmin jo kirjoittanut blogiini, etten siedä alkuunkaan minkäänlaista kiusaamista, sillä itseäni on kiusattu niin pahasti nuorena.

Oletteko ikinä itse miettineet näitä samoja asioita?

11/03/2022 Mietteet

Voiko antaa anteeksi…?

Keskustelemme usein pikku tyttöni kanssa anteeksipyytämisestä ja anteeksiannosta. Näitä tunnetaitojahan moni aikuinenkin vielä opettelee. Kaikki eivät kykene lukemaan toista ihmistä, kommunikoimaan tai ovat ”liian kovapäisiä” ottamaan vastuuta, jos aiheuttaa toiselle pahan mielen (tai eivät myönnä aiheuttaneensa).

Pikku tyttöni usein selittää kirjan avulla: ”Tiikeriä harmittaa. Leopardi pyysi anteeksi. Tiikeri sanoi: Saat anteeksi.”

Tarinoitahan on monia – myös siitä, miten antaa anteeksi. Luin juuri tapauksesta, jossa 73-vuotias nainen sai tietää puolisonsa vuosia jatkuneesta sivusuhteesta vasta tämän kuoleman jälkeen. “Olen tajunnut, että anteeksianto on ainoa mahdollisuuteni jatkaa elämää”, nainen sanoi. Suhde paljastui miehen kännykkään jääneistä tekstiviesteistä.

Aivan kultakalana

Olen aina ollut kultakala ja jostain syystä unohdan ikävät asiat nopeasti. Yksi parhaimmista ystävistä sanoikin kerran, että jos joku on kohdellut minua huonosti, olen antanut anteeksi melkein heti, mutta hän ei ole pystynyt unohtamaan sitä väärinkäytöstä.

Muutamissa tapauksissa, jos minua on pahasti loukattu, olen mielessäni hiljaa antanut anteeksi ja siirtänyt asian mielessäni mappi ööhön. Sen jälkeen asia ei ole enää vaivannut minua.

Muistan myös tapauksen, jossa ystäväni sisko sanoi minulle todella rumasti. Muutaman päivän päästä näin unta, jossa juttelen hänen kanssaan ja hän pyytää anteeksi. Aamulla oli heti kevyempi olo.

Nykyvuosina olen joutunut tietyissä asioissa oikein järjellä täsmentämään itselleni, että ”Tämä ei ole nyt hyvä juttu – jalat alle ja nopeasti. Tuota ei kuulu painaa viilasella.”

**”Älä anna auringon laskea vihasi ylle”**

Miksi sitten välillä on helpompaa antaa anteeksi isojakin asioita? Lupauduin viime viikolla kirjaprojektiin haastateltavaksi. Kirjan tavoite on taistella kiusaamista vastaan ja lupasin kertoa omat kokemukseni, joista olen jo aiemmin blogiinkin kirjoittanut. Kun asiat on käynyt läpi jo aiemmin, niistä puhuminenkaan ei ole enää raskasta. Ja itse henkilökohtaisesti olisin tekemään mitä vaan, että kiusaamista pystyttäisiin vähentämään.

Sanotaan, että patoutumat muuttuvat kyynisyydeksi. Katkeruus on sitä, että ottaa itse myrkkyä. Usein esimerkiksi työelämässä työssä jaksamisen kannalta on tärkeää pystyä antamaan anteeksi aidosti, koska töitä pitää pystyä tekemään työkavereiden kanssa jatkossakin. Jos taas työpaikalla on ns. kovat arvot, siellä tuskin anteeksi pyydellään. Työskentelin itse monia vuosia sitten tällaisessa työyhteisössä – siellä yleensä eteni se ihminen, joka paahtoi eniten ja vähät välitti muista ihmisistä. Kun huomasin tämän, päätin vaihtaa työpaikkaa, sillä koin sen helpommaksi vaihtoehdoksi kuin, että alan yksin taistella muuttaakseni tuota työkulttuuria, jota en selkeästi hyväksynyt.

Sanotaan, että, kun ihminen kokee, että häntä on kohdeltu väärin, hänen sydämen syke saattaa kiihtyä, verenpaine nousee ja elimistö siirtyy hälytystilaan. Myönnän, että taistelen välillä arkisin tuota tunnetta vastaan, jos törmään päiväkodissa hoitajaan, joka viime vuonna kohteli kaltoin omaani ja muita ryhmän lapsia. Usein kuitenkin tsemppaamalla pääsen tuosta tunteesta nopeasti eroon. Asiahan käsiteltiin niin hoitajan kuin päiväkodin johtajan kanssa, mutta silti rehellisesti sanottuna pelko nousee pintaan. Entä jos hän ei olekaan parantanut käytöstään vaan jatkaa lapsille huutamista?

Sanotaan, että motivaatio antaa anteeksi voi syntyä kahta kautta: ihmisen sisäisestä moraalista tai ulkoapäin tulevasta velvollisuudesta. Tuntuu, että tässä tapauksessa kyse on molemmista. Usein vain velvollisuuden tunne (nyt kun asia on kerta puhuttu ja hän myöntänyt virheensä) antaa anteeksi ei kuitenkaan tuo täysin vapautunutta mieltä. Kuitenkin lapsellani on kaikki nyt hyvin uusien hoitajien kanssa, joten en haluaisi velloa tuossa viime vuoden ahdistuksessa. Sen vuoksi olen tietoisesti pyrkinyt lopettaa tuon asian suhteen vellomisen, pysäyttänyt ajatukset ja suunnannut huomion muuhun tekemiseen.

Aikahan paras lääke usein on.