”Helppoahan se on – oothan sä nyt ennenkin hiihtänyt!”

Jos on nuorempana kilpaurheillut, onko teillä ollut vanhemmiten ristiriitoja kyseisen lajin kanssa?

Asumme monen urheilumahdollisuuden vieressä, joten esimerkiksi hiihtämään meno ei vaadi kovinkaan suurta ponnistusta – ei ainakaan fyysisesti ladulle pääseminen. Lähivuosina kuitenkin aina, kun olen ollut hiihtämässä, olen miettinyt tismalleen samaa asiaa: minulle on vaikeaa myöntää, etten jaksa enää samalla lailla hiihtää, kun jaksoin nuorempana. Vaikka nautin hiihtämisestä, koen ajoittain suurtakin ristiriitaa.

Nuorempana pidin enemmän vapaasta hiihtotyylistä, ja siitä sainkin useamman PM-mitalin. Hiihdin toki perinteistäkin ja kisasin sillä tyylillä, mutta jotenkin se tuntui minusta aina tylsemmältä, sillä vapaalla pääsi sähisten eteenpäin niin paljon lujempaa.

Tuossa ristiriita siis piilee. Hiihdon tekniikka pysyy samalla lailla selkärangassa kuin esimerkiksi pyörällä ajaminen ja sen avulla pääsee lujempaa, mutta oma kuntoni ei enää ole samalla tasolla. Minulle hiihtäminen on aina ollut hiihtämistä tietyllä vauhdilla ja edelleenkin nautin sellaisesta hiihdosta eniten. 

Kaikki on kotiinpäin!

Hassua sillä muuten urheilun ja treenaamisen suhteen olen oppinut vanhemmiten arvostamaan kaikenlaista liikkumista. Treeni ei ole enää ollut pilkun tarkkaa, vaan olen löytänyt myös kaikki liikkuminen on kotiinpäin -ajattelun. Lyhyempikin puntti tai kävely tekee hyvää. Jotenkin silti aina hiihtämässä tämä sama asia putkahtaa mieleeni (älytöntä).

Muiden lajien, joita harrastin nuorempana, en koe niin suurta ristiriitaa. Hiihdon suhteen pääkoppanihan tarvitsisi vain hyväksyä tosi asia ja laskea rimaa hiukan. Toisaalta ehkä yhtä epärealistisella kuvalla menin aikoinaan hiihtämään Finlandia-hiihdon – ja selvisin maaliin saakka.

Tätä pähkäillessäni on helppo myös ymmärtää heitä, joilta liikkuminen on jäänyt retuperälle, ja he heittävät muutaman kerran jälkeen kokonaan hanskat tiskiin. Ehkä omat odotukset eivät kohtaa sen olotilan kanssa. 

Muistan aikoinaan, kun aloitin käymään cyclingissä. Miten monet jaksoivatkaan minulle vatvoa, kuinka pitkävetistä sisäpyöräily on. Tosiasiassa sitähän se saattaa aluksi olla (ja myös raskasta), mutta kun saa kunnon kohoamaan saa puolet enemmän pelimerkkejä: voi kikkailla vastusten kanssa enemmän, ottaa spurtteja ja kokeilla itsevarmemmin omaa jaksamista. Kun oma lihastuntemus kasvaa, tietää myös millä tehdä työtä. Ehkä tämä on sitä samaa ”sähisemistä”, jota eniten myös hiihdossa tykkäsin ja tykkään edelleen. Ja se, että jalat palautuvat liikkeessä spurtin jälkeen maitohapoista, antaa itselleni jonkinlaisen merkin siitä, että ei tässä ihan retuperällä vielä olla. 

Ja jos nyt kuitenkin palataan kokonaan realismiin, ehkä pitäisi olla tämän pähkäilyn sijaan vaan onnellinen, että polvet toimivat kaikkien niiden leikkausten jälkeen 🤭😄