Moni kokee luopumisen tuskaa vaatteista tai astioista. Itselleni tavaroiden karsiminen ja kierrättäminen on aina ollut ennemmin puhdistavaa kuin ahdistavaa. Uskon, että luopuminen tuo myös omalla tavallaan aina jotain uutta tilalle.
Nyt äskettäin olen saanut kuitenkin pienen maistiaisen millaista luopumisen tuska voisi olla. Tuskaksi en sitä kuitenkaan kutsuisi, kaihoksi ennemminkin. Tuossa kaihossa ei kuitenkaan ole sielun murtavaa surua vaan ehkä uuden jännitystä.
Vanhempani ovat muuttamassa pienempään asuntoon, joten sanoimme nyt jouluna lapsuudenkodillemme hyvästit. Joku voisi ajatella, että tuotahan tapahtuu koko ajan – ja olen täysin samaa mieltä, mutta taloomme liittyy poikkeuksellisen paljon tarinoita ja muistoja.
Olen enemmän kuin onnellinen vanhempieni puolesta, sillä faktahan on se, että talo on jo kauan ollut liian suuri heille kahdelle. Yläkerta on usein kokonaan ollut tyhjillään ja lämmitetty kunnolla vasta, kun olemme siskojeni ja omien lapsiemme kanssa sinne tulleet. Nyt vanhempani saavat siis heidän nykyiseen elämäänsä sopivamman ja helppohoitoisemman kodin.
Talon pitkä tarina
Talossa asui alkujaan isäni isän vanhemmat Aino Elisabet ja Wäinö Wiljami. He rakensivat talon vuonna 1924. Kun vanhimmat siskoni oli pieniä, talossa oli ns. kaksi kotia. Äitini, isäni ja siskojeni koti oli yläkerrassa ja Ainon ja Wäinön koti oli alakerrassa. Myöhemmin yläkertaan menevät portaat rakennettiin talon sisälle, eivätkä ne enää olleet ns. kylmä eteisessä ”verannalla.” Sellaisena itse talon muistan.
Lapsen silmin kotimme oli valtava, ja jokaisella meistä neljästä tyttärestä oli oma huone. Me tyttäret nukuimme yläkerrassa. Hassua, että muistan kuinka pyysin aina iltapalaseuraa, sillä minusta oli kivempi syödä yhdessä kuin yksin isossa keittiössä. Sekä alakerrassa että yläkerrassa oli lankapuhelin ja aina niin suurta hupia oli jäädä salakuuntelemaan toiseen luuriin. (Yleensä se ei kuitenkaan onnistunut, sillä toinen kuuli, jos luuri oli auki)
Perheemme söi aina yhdessä iltapäivällä saman pöydän ääressä. Yleensä ruuan jälkeen alkoi treenirumba, ja kukin lähti urheiluharjoituksiinsa suoraan pöydästä.
Leikin paljon ulkona lapsena – oli sää mikä tahansa. Piilosta oli myös mahtava leikkiä sisällä ja ulkona, sillä piiloja oli paljon. Samoin ulkoleikit, kuten kymmenen tikkua laudalla oli paras, sillä piharakennusten takaa pystyi helposti kiertää ympäri. Saatoin viettää tuntikausia ojien majoissa, lasketella pulkalla puutarhasta joen töyrää alas ja luistella isäni kolaamalla alueella joen jäällä. Muistankin, kun äiti usein pimeän tultua huusi meitä parvekkeelta sisään. Kesällä kävimme aina puusaunassa ulkona. Parasta oli kävellä kesäillan hämärässä paljain jaloin ulkosaunalle.
Uusi aikakausi
Jollain tapaa mietin aina, että olisin onnellinen, jos ehtisin omalle lapselleni esitellä lapsuuden puuhani, ennen kuin hyvästelemme talon – ja niin tapahtui. Minimimmi on ollut samanlainen häärääjä kuin minäkin talossa ja sen piha-alueella ja toivon hänen muistavan edes jotain siellä tapahtuneita asioita ja vietettyjä lomia.
Koska muutin tuosta talosta jo alle 16-vuotiaana ja muuttoja on ollut miljoona sen jälkeen, talossa ei ole mitään konkreettisesta esineistöä, mitä jäisin kaipaamaan. (Monilla saattaa olla muistoesineitä elämän varrelta). Omat urheilupalkintonikin olen nyt kutakuinkin kaikki luovuttanut eteenpäin urheiluseuroille. Noin neljä laatikkoa on vielä hakematta.
Tajusin, että isoin asia, jota jään varmasti kaipaamaan on taloon liittyvät rutiinit, joihin on vuosien mittaan juurtunut. Esimerkiksi meidän joulu, pääsiäinen ja kesäloma perheen kesken ovat aina menneet samalla kaavalla – enkä ole edes kaivannut muuta.
Toki tässäkin meidän koko perheellä alkaa uusi aikakausi. Nyt on aika luoda niitä uusia rutiineja. Luopuminen on kaihoisaa, mutta samaan aikaan jännää – ennen kaikkea vanhemmilleni.
