Olen ollut nyt heinäkuun alussa 7 vuotta äitinä. Mitä on jäänyt korvan taakse näistä vuosista ja onko jokin asia ollut aivan päinvastainen, kuin ajattelin? Mitä äitiys on opettanut ja mitä olen oppinut itsestäni näiden vuosien aikana? Toki meitä vanhempia on moneen lähtöön ja luonnollisesti kokemukset vaihtelevat laidasta laitaan.
Kärsivällisyys ja ne pienet arjen hetket
Tyttömme syntyi hiukan aikaisemmin tosi pikkuisena ja jotenkin sitä vaan hyppäsi uuteen äiti-rooliin. Kun ei ollut aikaisempaa kokemusta, ei myöskään turhaa vertaillut. Hän sai minut hidastamaan vauhtia – ihan konkreettisestikin. En esimerkiksi kävellyt enää täysillä paikasta toiseen, kuten aina ennen tein. Hidastaminen teki hyvää myös pääkopalle. Kun höllensi vauhtia, tuo turha kiireen tunnekin poistui. Kaikki tämä taas sai elämään hetkessä enemmän. Läsnä voi olla monella tapaa. Ehkä läsnäolo opettaa myös samalla lapselle, miten kohdata muita ihmisiä.
En jostain syystä ikinä kokenut, että olisin jäänyt äitiyden vuoksi jostain paitsi – päinvastoin. Tähän ehkä vaikutti se, että sain tyttäremme ”vasta” 34-vuotiaana eli olin ehtinyt tulla ja mennä enemmän kuin tarpeeksi. Elämänhän kuuluukin mennä eteenpäin. Mielestäni ihanaa on ollut myös se, mitä enemmän tyttömme kasvaa, sitä enemmän hänen kanssaan on voinut alkaa tehdä asioita yhdessä. Aivan paras reissukamu! Samoin en koe, että omat ystäväni olisivat kaikonneet – ne lähimmät ihmiset ovat edelleen elämässäni ja olen heistä kiitollinen. Äitiys ja lapsen harrastukset ovat pikemminkin tuoneet lisää arvokkaita ihmisiä elämääni.
Kun sydän pakahtuu
Asia, johon en ollut varautunut on ne äitiyteen liittyvät tunteet – tai oikeastaan niiden voimakkuus. Pakahtuva rakkaus, ylpeys ja ikävä. Ilo ja nauru. Pienet asiat muuttuvat merkityksellisiksi. Ennen äitiyttä en tiennyt, mitä on rakastaa näin paljon. On ollut vapauttavaa antaa sen kaiken rakkauden tulla ilman suojamuureja ja saada se valtava määrä rakkautta takaisin. Se on tehnyt omalle sydämelle tosi hyvää.
Näiden vuosien aikana olen saanut työstää suurinta heikkouttani eli kärsimättömyyttäni. Äitiys on tuonut mukanaan kärsivällisyyttä. Kärsivällisyys ja arjen pienet hetket. Puuhailemme paljon yhdessä ja vien tyttöämme harrastuksiin. Huomaan ajattelevani usein ihan vaan arjessa tai kun teen suunnitelmia, joihin tyttömme liittyy: ”Tämä on hänen lapsuus.” Yritän ajatella äitiyttä kunniatehtävänä. Asiat, joita teen hänen vuokseen ovat asioita, joita hän tulee kantamaan mukanaan loppuelämänsä.
Entä ne kaikki neuvot?
Olen oppinut suodattamaan ihmisten neuvoja. Välillähän ihmiset kertovat esimerkiksi kasvatukseen liittyviä asioita totuuksina. Tärkeintä on ollut löytää meille sopivin tapa. Monestihan näissä ei ole olemassa oikeaa tai väärää, mutta kaikki asiat eivät pureskelematta kaikilla toimi.
Lapsia löytyy joka lähtöön – niinhän meitä aikuisiakin on monenlaisia. Se mikä on toisen mieleen, ei välttämättä jaksa toista kiinnostaa, mutta sehän tässä siistiä onkin. Saamme olla erilaisia. Toivon tytölleni onnellista hänen näköistään elämää. Miten saada hänet vaalimaan sellaisia ystävyyssuhteita (ja myöhemmin seurustelusuhteita), joissa hän saa olla oma itsensä. Lähtökohtaisestihan jokainen meistä ansaitsee sellaiset ihmiset ympärilleen, jotka haluavat hänelle vain ja ainoastaan hyvää.
Kaikki on mahdollista
Toivon tarjoavani tasapainoisen lapsuuden riittävillä rajoilla ja turvallisuudella. Uskon, että vankka pohja luo hyvän alustan lapselle kokeilla omia siipiään myöhemmin. Haluan olla hänen elämänsä ”suurin kannustaja”. Juttelimme juuri eräs päivä ystäväni kanssa siitä, miten joistain ihmisistä huomaa, etteivät he ole saaneet kannustusta kotona. Haluan opettaa tytölleni, että kaikki on mahdollista, jos niin vaan päättää. Monen asian eteen täytyy tehdä töitä (tai harjoitella), mutta miten hyvä mieli siitä tuleekaan, kun on päättänyt jotain ja onnistuu tavoitteessaan. Ehkä tämä viittaa myös siihen, kuinka haluan tukea terveen itsetunnon kehittymistä ja uskoa itseensä.
Hassua huomata, miten 5-vuotiaan tyttäreni tietyt luonteenpiirteet tai ominaisuudet näkyivät hänessä selkeästi jo vauvana. Hän oli jo vauvana ”huumori-Heikki”, vilkas, utelias, vauhdikas, empaattinen ja liikunnallinen – näissä seitsemässä vuodessa nuo ominaisuudet ovat vain vahvistuneet. En voisi olla onnellisempi, että saan olla juuri hänen äiti. Tyttömme sanoikin yksi päivä minulle: ”Sun kanssa on niin kiva olla ja nauraa.”
ps. Tyttömme ollessa taapero kirjoitin runon: Toiveeni lapselleni
