Kategoria: Vanhemmuus

12/03/2024 Äitiys, Perhearki, Vanhemmuus

Miksi onnellisuudesta on niin vaikeaa puhua?

Vaikka meidän arki rullaa ja tietyillä hetkillä jopa ajattelen ääneen: ”Olenpa minä onnellinen”, miksi onnellisuudesta on niin vaikea puhua tai kirjoittaa?

Yksi selkeä syy ainakin itselläni on, että välillä nukun kerta kaikkiaan liian vähän. Ironista on se, että oma lapseni on nukkunut vauvavaiheen jälkeen hyvin eli hän ei ole pitänyt minua hereillä. Omien liian vähäisten unien takana ovat omat fyysiset vaivani, ja näiden öiden jälkeen usein aivot jäävät selviytymis-moodiin. Hoidan tunnollisena päivän hommat, mutta pingon päivissä eteenpäin niin sumussa ja lujaa, ettei energiaa ja aikaa omien fiilisten analysointiin jää aikaa.  

Tosiasiassa nyt viimeisten kuukausienkin aikana on ollut monia hetkiä, joihin olisi voinut jäädä kauemmaksi aikaa fiilistelemään hyvää oloa. Ja tuollaisina hetkinä sitä tunnetta ja hyvää oloa pitäisi jakaa muillekin. Olimme esimerkiksi viikonloppuna tyttöni luistelukaverin kesäasunnolla Tammisaaressa. Vaikka pienikin loma nyt aina on kaikille mieleinen, itselläni se tuntui erityisen hyvältä, sillä tuntui, että oikeasti pysähdyin hetkeksi. 

Pienillä eleillä ja sanoilla

Miten muistaisi sanoa lähimmäisille, että olen heidän kanssaan tosi onnellinen tai että kiitos, että he ovat elämässä. Kun muistaa, miten pienistä sanoista on itse ilahtunut, täytyisi muistaa myös, ettei muille sanottavien asioiden tarvitsisi olla niin mittavia. 

Valmentajani sanoi minulle alkutalvesta: ”Nyt oli hieno valssihyppy.” Tulin tuosta lauseesta tosi hyvälle tuulelle. Vaikka hyppy ei ole vaikea, ehkä lause kaikessaan edusti sitä, miten paljon olen vuodessa mennyt taitoluistelussa eteenpäin ja ennen kaikkea uskaltanut kokeilla. Ehkä muutkin asiat elämässä kaipaavat välillä ns. ”re-checkiä” eli pientä väliaikatilannetta.

Huomaan, kun välillä hoidan asiakkaiden kiireellisempiä viestinnän ja markkinoinnin töitä tai viimeistelen projekteja loppuun, saatan mennä Kalla Activen suhteen sellaiseen olotilaan, että Kalla pyörii koko ajan samalla painolla, mutta en aktiivisesti ajattele sitä. (Usein teen kuukauden someajastukset ja muut kampanjasisällöt jo etupainotteisesti valmiiksi juuri tämän vuoksi, että minulla on aikaa keskittyä työtehtäviin, kuten lehtijuttujen deadline-päiviin) Tuo olotila vaan aika usein johtaa siihen, että saatan unohtaa pitkäksikin ajaksi sen innostuneisuuden, jota tunnen Kallaa kohtaan, vaikka oikeasti olen tosi ylpeä, että olen oman brändin alusta saakka rakentanut.   

Hauskaa, miten viime viikolla alkanut Kalla Activen brändilähettiläshaku omalla tavallaan muistutti minua, mikä Kallassa on parasta ja siitä, että on oikeasti siistiä, että olen tällaista saanut aikaan. Hakijoita on jälleen tosi paljon ja ihanaa on ollut lukea heidän hakemuksiaan ja perusteluita, miksi he olisivat hyviä brändilähettiläitä. 

Ehkä kaiken oleellisen lisäksi, kampanja on minun se ”työrintaman valssihyppy” – muistuttamassa minua siitä, että voin hyvin antaa itselleni olalle taputuksen. Ehkä siis onnellisuutta ja ennen kaikkea tyytyväisyyttä lisää myös se, että muistaa tehdä niitä väliaikatilannekartoituksia ja antaa niitä kehuja myös itselleen. 

Äitiys ja hetkessä eläminen

Äitiys on onneksi yksi niistä asioista, jotka herättävät ja muistuttavat elämään hetkessä. Olenkin useaan kertaan todennut, että mielestäni äitinä lastaan ei voi myöskään kehua liikaa. Toki kehun aina asioista, mutta viimeistään illalla ennen nukkumaan menoa kerron yleensä minimimmille esimerkiksi, miten ylpeä olen hänestä. Tähän usein liitän asioita, jotka ovat ajankohtaisia sen viikon juttuja esimerkiksi olen ylpeä, miten hienosti hän on jaksanut harjoitella jotain asiaa ja oppinut sen / rohkeasti kokeillut uutta juttua / miten hyvä ystävä hän on tai huomioonottava hän on ollut. 

Hän on aina ollut innokas oppimaan uutta ja helposti omaksunut esimerkiksi uuden urheilulajin. Toki huomioin nämä, mutta yritän aina liittää samaan tilanteeseen yleensä muutakin kuin fyysistä taitoa. Esimerkiksi kun olimme Granibackenilla laskettelemassa toki kehuin, miten rohkeasti ja taitavasti meni hissillä ja laski, mutta korostin myös tilannetta, jossa hän oli huomioonottava. (Hän kiersi hitaammin laskevat laskettelukoululaiset mäessä turvallisesti)

Eräs ilta hän kysyi minulta: ”Äiti, mitä on olla ylpeä?” Ja kun kerroin esimerkkejä, hänen suunsa kääntyi tavattoman isoon hymyyn. Ehkä samaan aikaan hän kävi myös niitä lauseita läpi, joita olin hänelle iltaisin sanonut. Sen jälkeen hän totesi: ”Sä oot paras äiti, jonka mä tunnen.” Vanhemmuudesta ei palkintoja jaella, mutta tyttöni kanssa usein tunnen, että olen voittanut isommankin kilpailun.

27/02/2024 Äitiys, Perhearki, Vanhemmuus

Ideoita päiväkodin vanhempaintoimikunnan toimintaan ja varainkeruuseen

Saan aika ajoin kysymyksiä vanhempaintoimikunnan toiminnasta ja miten tyttöni päiväkodissa se toimii. Ajattelin, että voisin vastailla tänne blogiin niin muutkin voivat poimia sieltä ideoita lähinnä varainkeruuseen ja lasten kevätriehaan, jonka me eli vanhempaintoimikunta järjestää nyt toukokuussa jo kolmatta kertaa päiväkodin lapsille.

Vanhempaintoimikuntaamme kuuluu pieni joukko vanhempia, jotka pyrkivät aktivoimaan muitakin vanhempia mukaan aina erilaisiin tempauksiin. Toiminta on matalan kynnyksen hommaa ja itse ajattelen, että kaiken ”vapaaehtoistyön” pitäisi pohjautua siihen, että se on kivaa. Itselleni se suurin motivaattori on juuri se ilo ja kokemukset, joita lapset saavat kokea kevätriehan esiintyjien myötä. 

Urheiluseuroissa ja lätkän MM-kisojen mediapuolella vapaaehtoisena auttaneena ero vanhempaintoimikuntaan on oikeastaan se, että seuroissa on yleensä muutama palkallinen, jotka ”pitävät homman pyörimässä” ja koordinoivat. Vapaaehtoiset tulevat taas auttamaan parhaansa mukaan silloin kuin ehtivät. Samoin meilläkin: kaikki apu on tarpeen ja matalalla kynnyksellä kaikki ovat enemmän kuin tervetulleita, mutta erona on, että vanhempaintoimikunnasta puuttuu tuo ”palkallinen”, joten välillä vanhempien sitouttaminen tuntuu haasteelliselta. Onneksi monista vanhemmista on tullut jo vuosien mittaan minun hyviäkin ystäviä, joten heitä on voinut suoraan pyytää auttamaan jutuissa. 

Olemme kokeilleet muutamia eri keinoja vuoden aikana, joilla olemme pyrkineet saamaan kevätriehan budjetin kasaan. Kerään tänne alle muutamia asioita, joita olemme tehneet. Rahat ollaan aina siis saatu kevätriehaa varten kasaan ja siitä tulleiden kiitosten jälkeen (muutama vanhempi ja päikkytäti tuli jopa halaamaan) on ollut aina pakko todeta, että kannatti taas sykähtää.

Ideoita vanhempaintoimikunnan varainkeruuseen

  1. Jouluarpajaiset

Yksi toimiva on ollut vanhempaintoiminnan järjestämät jouluarpajaiset. Keräämme syksyn aikana perheiltä arpajaispalkintoja, jotka voivat olla joko tavaroita tai jouluherkuilla täytettyjä lasipurkkeja. Yleensä olemme myyneet paikallisilla joulumarkkinoilla 100 arpaa / 3€kpl. Jokaisella arvalla on voittanut palkinnon (Ne ovat olleet yllättävän suosittuja ja pöytä on tyhjentynyt alle tunnissa)

2. Vanhempaintoimikunnan joulukahvila

Vanhempaintoimikunta järjesti päiväkodin perheille järjestetyn joulupolun yhteydessä joulukahvilan, jossa myytiin simppeleitä juttuja, kuten kahvia ja mokkapaloja yms. 

3. Vappupallojen myynti

Yhtenä keväänä myimme etukäteen vappupalloja, tilasimme ne ilmapallo.fi kautta ja vanhemmat saivat lunastaa pallot päiväkodin jumppasalista ennen vappua. Fun fact: täytin yhteensä 100 heliumpalloa parin tunnin aikana. 

4. Vanhempaintoimikunnan pikkujoulu disco päiväkodin lapsille

Tämä oli varmasti lasten mielestä kivoin järjestämämme varainkeruu, mutta se vaati ehkä eniten myös koordinointia. Vuokrasimme tilan tätä varten, vanhemmat leipoivat yhteisesti kahvilan tuomiset ja vastasimme tilan järjestelyistä. Discossa oli myös eko-onginta, johon sai tuoda vanhoja hyväkuntoisia leluja.  

Esiintyjäehdotuksia päiväkodin lasten kevätriehaan

Olemme menneet kaikki vuodet samalla hyväksi havaitulla ohjelmarungolla. Alla olevat esiintyjävaihtoehdot eivät ole yhteistöitä, vaan yhdessä kerätyillä varoilla palkattuja esiintyjiä. Tuon ne esiin enemmänkin vinkeiksi. Kevätrieha on aina ollut päiväkodin sisäinen tapahtuma, eivätkä vanhemmat tai sisarukset eivät ole olleet osana päivää.

OHJELMA:

klo 9.15-9.45 bändi
klo 9.45-10.15 eväshetki (kotoa pakatut eväät)
klo 10.15-11.00 laululeikki & taikashow

Jo kolmatta vuotta peräkkäin tilasimme bändin Konserttikeskuksen kautta. Heidän verkkosivuilla on hyvin eriteltynä päiväkotitarjonta ja esiintyjäehdotukset esimerkiksi kouluihin ja muihin tilaisuuksiin. Vuonna 1963 perustettu Konserttikeskus ry toteuttaa vuosittain 1200–1500 konserttia ja musiikkityöpajaa eri puolilla Suomea yhteistyössä paikallisten järjestäjien kanssa. Heidän sivuillaan kerrotaan, että heidän toiminnan tarkoituksena on tuoda korkeatasoista elävää musiikkia mahdollisimman monen lapsen ja nuoren kuultavaksi täydentäen samalla koulujen musiikinopetusta. Tänä vuonna esiintymään tulee Mimmit. Aikaisempina vuosina esiintymässä on ollut Pikku Papun orkesteri ja kitaransoittaja Ville Karttunen. 

Olemme pitäneet eväshetken osana kevätriehaa, sillä vaikka se vaikuttaa yksinkertaiselta ohjelmannumerolta, lapset ovat silti tykänneet siitä. 

Viime vuonna Maddaleenalla oli laululeikki ja taikashow. Koska se oli niin pidetty ohjelmanumero sekä lasten että päiväkodintyöntekijöiden keskuudessa, päätimme tilata sen tänäkin vuonna. Hän myös pyörittelee show:n jälkeen lapsille ilmapalloja. Fun fact: Bongasin alkujaan tämän esiintyjän paikallisen supermarketin avajaisista ja kävin pyytämässä häneltä yhteystiedot.

Yhtenä vuonna esiintymässä oli saippuakuplaesiintyjä, pihassa vierailemassa paloauto sekä tilasimme ennen kesänalkua vielä jäätelöauton päiväkodin pihaan. 

16/02/2024 Äitiys, Kalla Active, Vanhemmuus, yrittäjyys

Verkkosivu-uudistus ja ohi kiitäneet vuodet

Minulla on kolme isosiskoa, ja joskus kun olen kysynyt äidiltäni, että millainen olin pienenä, hän on usein vain vastannut epämääräisesti: ”No sä menit muiden mukana.”

Ymmärrän nyt paremmin äitini vastausta. Äitinä en nyt varsinaisesti koe eläväni missään sumussa, mutta jotenkin viimeiset viisi vuotta ovat menneet nopeammin, kuin koskaan aikaisemmin. Meidän minimimmi täyttää kesällä 5 vuotta, eikä hän kyllä enää mikään mini ole, vaan varttunut elämäniloinen luistelijaneiti. Muistan, kun joskus aikaa ennen häntä totesin, että rakastin seurailla siskojeni lapsissa, kun heidän huumoritaju kehittyi ja mietin, mitenköhän mukavaa se on, jos saa joskus oman lapsen. Nyt kun tuota prosessia on saanut seurailla kohta 5 vuotta, voin todeta, että se on ollut juuri niin ihanaa, kuin ajattelinkin. Nauramme päivittäin neidin kanssa asioille ja jatkamme toistemme juttuja.  Toki neiti edelleen on rakastaa kaikkea liikuntaa, on kiinnostunut eri kielistä ja kaiken kaikkiaan menevä tapaus, mutta vuodet ovat silti menneet silmissä. 

Vuodet kuluneet myös yrittäjänä

Entä sitten työpuolella? Samalla lailla aika on viilettänyt senkin puolella. Jäin vuonna 2019 äitiyslomalle markkinointiviestintätoimistosta, jossa olin osakkaana ja viestintäpäällikkönä. Aloitin äitiyslomalla kirjoittamaan Ninniohia-blogia, sillä minulla oli ikävä kirjoittamista. Kun myin osakkeeni ennen koronaa, en varsinaisesti vielä tiennyt, mikä on se konkreettinen asia, jota aloitan tekemään. Päässäni muhi ideat liittyen Kalla Active -merinobrändin perustamiseen ja minua pyydettiin muutamiin projekteihin, kuten Digitaalinen työllistyminen -hanke, mukaan viestinnän ja markkinoinnin ulkoistetuksi resurssiksi.

Avasin Kalla Activen verkkokaupan vuoden 2021 lopulla, ja sen ohella olen koko ajan tehnyt viestintää ja markkinointia eri yrityksille ja hankkeille. Koska aloitin Kallan aivan alkutekijöistä, olen koko ajan kokenut olevani yhden markkinointi- ja viestintätoimisto – mutta sitä kai yrittäjyys on. Handlata monta asiaa ja jos ei osaa, niin opettelee. Olen kiitollinen, miten monia haasteita olen onnistunut ratkomaan.

Vuodet kuluivat, tein hommia ja nyt kun pysähdyin, tuli sellainen fiilis, että pitäisiköhän näistä kaikista tehdyistä asioista kertoa enemmän? Suutarin lapsella ei ole kenkiä -ilmiö lävähti kasvoille oikein huolella. Uudistin ja päivitin asiakkaitteni verkkosivuja, kirjoitin heille sisältöjä ja tein markkinointikuvia, mutta omani eivät olleet pysyneet ajan tasalla. 

Vaikka blogiani olenkin päivittänyt ja vuosien aikana sen pariin ovat löytäneet jo hämmästyttävän monet lukijat, ns. työpuolen sivustoni viestinnän ja markkinoinnin freelancerina olivat jäänyt menneille vuosikymmenille. Aikaisemmin siellä oli asiaa, mutta ei tarpeeksi kattavasti osaamisestani. Vaikka sieltä löytyneestä CV:stähän sai jonkinlaisen kuvan työ- ja opiskelutaustani, monikaan ei sinne saakka eksynyt. Niinpä otin viime viikolla asiaksi päivittää verkkosivujani. Edelleen sieltä puuttuu esimerkiksi konkreettisia referenssitarinoita, joissa caseja avaisi enemmän, mutta näillä mennään taas hetken. Mitä mieltä olette? 

17/01/2024 Äitiys, Perhearki, Taitoluistelu, Vanhemmuus

Aivosumua ja arjen aherrusta

Mulla on ollut jotenkin vaikea nyt alkuvuodesta kirjoitella blogeja, ja olenkin miettinyt syytä tälle. Osaksi tuntuu, että olen edelleen puhki joulukuun sairastelukierteestä. Koska olo heittelehti ennen joulua laidasta laitaan, en ole uskaltanut vieläkään tuuletella tästä nykyhetken hyvästä olosta, joka on siis yleensä se aivan normaali olotila. 

Eksyn aina välillä blogini päivitysversioon – samaan aikaan yritän löytää inspiraatiota. Alkujaanhan aloitin kirjoittamaan blogiani, koska halusin äitiysloman aikana ja sen jälkeen jäsennellä ajatuksiani jonnekin – ja minulla oli yksinkertaisesti ikävä kirjoittamista. Mutta tiedättekö sen tunteen, kun nyt ei oikein ole ajatuksia, joita jäsennellä? Sitä äidit varmaan kutsuvat jonkinlaiseksi aivosumuksi. 

Miten arki on sitten sujunut?

Mihin tämä alkuvuosi on sitten mennyt? Työrintamalla on ollut sopivasti hommaa. Tammikuussa kirjoittelen Liikunnan Ammattilainen -lehteen ja erään huhtikuun tapahtuman tiedotteen sekä KIRA-kasvuohjelman tapahtumista artikkeleita. Näiden lisäksi olen ottanut työnalle Kalla Activen seuraavan kuukauden somen ja helmikuun kamppiksen. 

Työn ulkopuolella kuukausi on ollut aika luistelupainotteinen. Oma maanantain aikuistuntini muuttui vuoden alussa 1h -> 1,5h, mikä on ollut aivan ihanaa. Lisäksi olen edelleen käynyt torstaisin jäillä. Nuo kerrat ovat parasta terapiaa, sillä jo halliin mentäessä muut ajatukset jäävät ulkopuolelle. 

Kotona minimimmin suosikki ajanviete on tällä hetkellä etupihan lumilinnan ja -mäen rakentaminen, lautapelit (Muuttuva Labyrintti, Arvaa kuka), barbie- ja koululeikit. Risto Räppääjä -elokuvien tahdissa taas lauletaan ja tanssitaan joka päivä. Tänään vietimme minimimmin toiveesta hänen rakkaan Paddington-nallensa “2-vuotissynttäreitä”, johon kaikki nallekamut oli kutsuttu. Yhtenä ohjelmanumerona oli piirtäminen ja maalaus, jossa minimimmi toimi omien sanojensa mukaan kuvataiteen opettajana. Aika perus arkea siis!

Harrastusyhteisö lapselle rikkaus

Minimimmi vaihtoi alkuvuodesta luistelussa kehitysryhmään, ja hänellä nykyään kolmesti viikossa treenit ja oheiset. Huomaan, että seuraavaan ryhmään siirtyminen oli hänelle suuri steppi ja voi kuinka onnellinen hän onkaan ollut tuosta. Olen aina ajatellut, että jos treenikerrat lisääntyvät, urheiluinnon täytyy kasvaa myös samassa tahdissa. Minimimmi alkoi syksyllä kysellä aina alkuviikosta: ”Onko tänään luistelua?” Ja kertasi viikonpäiviä, jotta hän sai laskettua montako päivää on seuraavaan luistelukertaan. Hän totesi jo usein tuolloin, kuinka kiva harrastus hänellä on. 

Kuulen edelleen muutamilta vanhemmilta ihmettelyitä: ”Tarvitseeko noin nuorella lapsella edes vielä ns. vakkari harrastusta olla?” Eräs lisäsi vielä perään: ”Meidän lapsi haluaa tehdä niin paljon muutakin vielä.” Nämä ihmettelyt ovat mielestäni aina hassuja, sillä en vieläkään tiedä, mistä tuulee (tai miksi he haluavat näitä ajatuksia mulle jakaa heh). Toki kaikki on lapsikohtaista, kuten millaisesta tekemisestä lapsi tykkää. Samallalailla kaikki vanhemmat eivät pidä liikkumisesta, joten luonnollisesti heidän suhtautuminen oman lapsensa mahdolliseen harrastukseenkin on eri. Mietinkin aina, että minimimmi saa luisteluharrastuksen myötä nauttia monesta eri liikuntamuodosta, kuten jumppailusta ja tanssista, ja muina aikoina ehdimme ihan hyvin tehdä kaikkea muutakin – tai vaan maleksia ja hengailla, jos on sellainen fiilis. 

Minimimmin ryhmässä on monta tyttöä, jotka ovat luistelleet hänen kanssaan jo vuoden. Suurin anti lasten harrastuksissa onkin tuo lajin tarjoama yhteisö. Huomaan, että hänelle ovat nuo luistelukaverit tulleet tosi tärkeiksi. Minusta olikin kiva katsoa, kun heidän jouluesityksen jälkeen tytöt menivät Nordiksen katsomoon seuraamaan vanhempien luistelijoiden esityksiä. Istuin itse toisella puolella hallia, mutta näin hänet ja muut ryhmät tytöt hallin toisessa päässä – ja miten kivaa heillä näytti olevan. Tuo jos mikä lämmittää eniten äidin sydäntä.

04/10/2023 Äitiys, Mietteet, Vanhemmuus

Mitä muistat omasta lapsuudestasi?

Sanotaan, että isoin virhe, jonka vanhempi voi tehdä on olla muistamatta omaa lapsuuttaan. Olen miettinyt omaa lapsuuttani erityisesti nyt viime vuosina ja pyrkinyt menemään siihen ajatusmaailmaan takaisin – ehkä jopa poimimaan sieltä niitä parhaimpia paloja meidän nykyelämään ja osaksi minimimmin kasvua. 

Takaisin tunnelmiin

Muistan lapsuudestani paljon asioita. Ennen kouluaikaa isäni hoiti minua kotona ja vaikka silloin jo liikuimme siskojeni kanssa paljon, leikin silti päivittäin oikeastaan aika usein yksin heidän ollessa koulussa, sillä pienellä paikkakunnalla ei ollut kovinkaan paljon lähipiirissä ikäistäni seuraa. Noilta ajoilta minulla ei ole kotimme sisältä kovinkaan paljon muistikuvia, mutta muistan ison pihamme kaikki ojat ja nurkat, joissa olen leikkinyt. Tuolla ajalla on varmasti ollut iso merkitys mielikuvituksen rakentumiseen, sillä enhän olisi saanut aikaani noin hyvin kulutettua ellen olisi rakentanut ”taikamaailmaa” ympärilleni. 

Leikimme paljon myös siskoni kanssa talvisin iltamyöhään ulkona. Laskimme pulkkamäkeä, teimme hyppyreitä, hiki valui ja lapaset olivat märät. Nauroimme paljon ja juoksimme salamannopeasti mäen ylös. Isäni usein toi meille vielä traktorilla lisää lunta, jotta saimme nostettua hyppyreitä korkeammaksi.

Hiihtokilpailuissa kuuma mehu maistoi kisan jälkeen hyvälle ja lentopallotreeneissä huippua oli, jos koko joukkueeseen iski nauruhepuli. Oli mahdoton yrittää tehdä mitään, sillä lihakset olivat aivan velttoja. Ehkä näistä muistoista pyrin eniten muistuttamaan itseäni siitä, miten vahva “lääke” huumori on ja sen, miten lapsella pitää olla oikeus iloon.

Jännittäminen ja esiintyminen

Muistan elävästi, miten vaivaantunut tunnelma koulun valokuvauksissa yleensä oli tai miten vielä yliopistossakin luokan edessä pidetty esitelmä jännitti. Itse opin vasta aikuisena olemaan rennosti valokuvissa ja totuin eri projektien myötä esiintymiseen – tai ehkä pikemminkin totuin siihen jännityksen tunteeseen.  

Juttelimme minimimmin vasussa luonteenpiirre-eroista päiväkodin ja kodin välillä. Mielestäni monet asiat kuulostivat aika loogisilta. Vaikka hän on kotona mielellään huomion keskipisteenä ja hauskuttaa koomikkona, hän ei kuulemma ”vedä samanlaista show:ta” päiväkodissa, vaikka tunnistettavissa onkin päikyssä oma iloinen itsensä. Onhan meillä aikuisillakin erilaisia ”minä-muotoja” eri paikkojen välillä: työ-, harrastus- ja kotipersoona. 

Valokuvaus ja esiintyminen tuntuvat hänestä edelleen jännittäviltä, mutta niin ne tuntuvat monesta aikuisestakin. Kun juttelimme tästä, hän hienosti itse totesi, että: ”Ei jännitä sitten enää, kun siihen tottuu.”

Ne pahat fiilikset

Olen aina ollut tunneihminen ja tehnyt paljon päätöksiäkin sen varassa. Jotenkin olen ollut myös onnellinen siitä, että olen pystynyt tuntemaan asioita ja purkamaan sellaisia fiiliksiä, jotka painavat mieltä. Elokuviin reagointi ja eläytyminen ovat tästä naurettava esimerkki. Muistan ala-asteikäisenä, kuinka itkin, kun katsoin ensimmäisen kerran Tyttöni mun -elokuvan. Elokuvassa tytön paras ystävä on allerginen ampiaisten pistoille ja hän menettää henkensä niiden pistoihin. Lukiossa muistan, kun ystäväni ihmetteli leffassa, kun repesin nauramaan hauskalle kohdalle, vaikka poskiani pitkin valuivat vielä edellisen surullisen kohdan aiheuttamat kyyneleet. 

Luonnollisesti tapahtumia, urheilumuistoja ja reissuja on jäänyt lapsuudesta ja nuoruudesta mieleen, mutta muistan myös tosi paljon omiani ajatuksiani ja tunnetiloja. Vaikka urheilu toi minulle vakaan elämän ja paljon kavereita, kasvaminen pienessä kylässä oli vaikeaa. Suurin osa urheilun tuomasta elämästä vei kotiseudulta pois, mutta kiusaajia riitti koulussa. Ala-asteella kiusaaminen oli ehkä enemmän rivien välistä. Muistan jo tuolloin, että joidenkin ihmisten seura ei tuntunut hyvältä. Lapsi aistii yllättävän helposti asioita ympäriltään. Muistan jopa miettineeni, että: ”Tämänlaiseenko käytökseen ja elämään pitäisi muka tottua?”

Ylä-asteella ymmärsin verrata koulussa olevien ja urheilupiireissä olevien ihmisten käytöstä – ja tajusin, ettei sellaiseen tarvitse tottua. Tuon oivalluksen ansiosta pystyin elämään sen ajan ohi. Mutta tavallaan hirveää on ajatella, että entä jos en olisi tehnyt tuota oivallusta tai entä jos minulla ei olisi ollut sellaisia ihmisiä urheilusta, jotka toivat sen hyvän olon? Jollain tavalla haluaisin uskoa, että jokaisella meistä on mahdollisuus kukoistaa, jos vaan saa ympäristön tuen ja oikeanlaiset ihmiset ympärilleen.

Meille oli ohjeistettu lapsena: ”Kaikkien paras kaveri ei tarvitse olla, mutta kaikkien kanssa on tultava toimeen.” Allekirjoitan tämän edelleen, mutta samalla haluan opettaa minimimmille myös, että rajansa on näissäkin. Minimimmi tutustuu helposti uusiin lapsiin ja hänellä on paljon kavereita niin päiväkodin kuin luistelunkin puolelta, mutta ehkä arvokkainta olisi, että hän oppisi vuosien saatossa tulkitsemaan, millaiset ihmiset hänelle tuovat hyvän olon ja ketkä aidosti haluavat hänelle hyvää.  

Ps. Hyödynnä -20% alekoodi SYKSY20. Koodi voimassa Kalla Activen verkkokaupassa 8.10.2023 asti.

30/08/2023 Äitiys, Kalla Active, Vanhemmuus, yrittäjyys

Miksi sä kirjoitat sun blogia?

Vuosien mittaan olen saanut useita kysymyksiä, miksi kirjoitan tätä Ninniohia-blogia. Alkujaanhan aloin kirjoittamaan blogia äitiyslomalla, koska kaipasin kirjoittamista. Olin tuolloin vielä osakkaana eräässä markkinointiviestintätoimistossa, ja uskoin todella, että olen sinne vielä äitiysloman jälkeen palaamassa. (Elämähän ei mennyt niin, vaan päädyin myymään osuuteni ja lopulta perustin Kalla Active -merinobrändin) Kirjoittelinkin tästä aikoinaan blogiini: Hups, ajauduin taas yrittäjäksi!

Yksi elämäni rakkaus on kuitenkin aina ollut kirjoittaminen, ja edelleen virallisestikin teen sitä työkseni. Kirjoitan kaikki Kalla Activen sisällöt ja muutamalle lehdelle artikkeleita sekä yrityksille haastatteluita, mutta miksi sitten vielä näiden lisäksi kirjoittelen blogia? 

Vuosien mittaan blogi on ollut yksi kanava jäsennellä omia ajatuksia. Hassua onkin ollut huomata, miten moni lukija on pähkäillyt samoja asioita, vaikka luonnollisesti kaikkia ei kaikki asiat kiinnostakaan – eikä onneksi tarvitsekaan.

Huomaan, että blogini toistuvimmat aiheet linkittyvät usein äitiyden tai yrittäjyyden ympärille. Toki näiden lisäksi kirjoittelen muustakin esimerkiksi oman pihan myötä syntyneestä puutarhahulluudestani tai urheilusta ja ulkoilusta, jotka ovat olleet vakio asioita elämässäni lapsesta saakka. 

Äitiys ja arki

Moni äiti varmasti on yhtä mieltä siitä, että äitiydessä on monia eri puolia. Lapsethan ovat erilaisia sekä äitiyskokemukset vaihtelevat laidasta laitaan. Ja jos jotain rakastaa, terve huoli ja pelko kuuluvat luonnollisina asioina elämään.

Ihmisten käyttäytyminen on minusta joskus kovin epäreilua. Rakkauteen liittyvän huolen kanssa täytyy vain tulla toimeen, vaikka se vaatii ponnisteluja. Olenkin aikaisemmin todennut, että oikeastaan en ole peloissani, että minimimmille tapahtuu jotain, vaan eniten toivon lapseni elämään arjen hyvyyttä. Kuinka kasvattaa myötätuntoiseksi ja reiluksi, mutta sellaiseksi, että hän ei kuitenkaan salli muiden kohdella itseään tai rakkaitaan väärin. Sen olen jo hyväksynyt, etten pysty suojelemaan häntä jokaiselta takaiskulta – voin kuitenkin opettaa heitä nousemaan ylös kaatumisen jälkeen ja jatkamaan eteenpäin.

Ehkä näitä ajatuksia olen purkanutkin blogiin, ja moni vanhempi on myös paininut samojen ajatusten kanssa. 

Yrittäjyyden haasteet

Yrittäjyyden nurja puoli on se, että ympärillä on aina tietty joukko arvostelijoita. Olenkin harjoitellut karsimaan näitä neuvoja ja pyrkinyt laittamaan osan suoraan toisesta korvasta ulos, mutta silti jotkut kommentit lannistavat. Vaikka mun ympärillä on ns. vakio freelancer-tiimi, silti täytyy välillä myöntää tosi asia, että teen asioita aika yksin. Näistäkin asioista pystyisi nopeammin puhumaan, jos vieressä olisi koko ajan joku henkilö, jota nämä asiat myös koskettavat. Onneksi kuitenkin pystyn sparrailla muiden yrittäjien kanssa aika monesta asiasta – ja oma mottoni onkin: ”Auta niin sinuakin autetaan.”

Moni lukija on myös kertonut, että seuraillut mun yrittäjyys matkaa Kalla Activen myötä alusta asti, ja he sanovat, että on mukava lukea yrittäjän arjesta. Huomaan, että itsellenikin on ihanaa jäsennellä päiviäni blogiin. Vaikka välillä tuntuu, että kirjoittelen tänne blogiin hölyn pölyä niin parasta on ollut jälkeenpäin kuulla, että olen onnistunut jollain tapaa myös inspiroimaan lukijaa omalle yrittäjyyden tielle tai muuten vain elämässä. 

11/08/2023 Äitiys, Mietteet, Vanhemmuus

Ollako ennemmin hyväuskoinen höntti vai välinpitämätön?

Miten löytää kultainen keskitie hyväuskoisen höntin ja välinpitämättömän välillä? Kumpaan te kallistutte?

Oma “supervoimani” on aina ollut se, että luotan ihmisiin. Ystäväni ovatkin sanoneet, että ihmettelevät sitä, että ajattelen aina lähtökohtaisesti kaikista hyvää. Tuo taito on niin antanut kuin ottanutkin – ja taivas, miten väsynyt olen välillä sen vuoksi.

Luottavainen kultakala

Rehellisesti sanottuna ilman luottoa ihmisiin minulla olisi suurimmat mahdollisuudet jääneet käyttämättä niin urheilun, uran, yrittämisen ja ihmissuhteidenkin puolella. Jos on luottavainen, pystyy mielestäni myös tehdä rohkeasti asioita. Rohkea myös huomaa enemmän mahdollisuuksia ympärillään.

Olen aina ollut myös kultakala. Jos asia on käsitelty, minulla ei ole ikinä ollut ongelmaa jatkaa. Kerran opiskeluaikoina näin jopa unta, jossa ilkeä tyttö pyysi anteeksi sanojaan. Aamulla tuntui taas kevyeltä, enkä ollut enää asian puolesta surullinen. Silti parhaimmat ystäväni olivat puolestani tuolle haukkujalle vihaisia, eivätkä he enää luottaneet häneen. Itse taas olin jo unohtanut kaiken ja annoin hänelle uuden mahdollisuuden. 

Tuo on taito, jonka toivon myös minimimmillä pysyvän. Usko ihmisiin. Puolisoni sukulainen totesi viikonloppuna, että minimimmi on ihanan varaukseton. Kun minimimmi oli vuoden vanha kirjoitin runon, jonka nimi on ”Toiveeni lapselleni”.  Muutamat siinä olevat kohdat ovat mielessäni vieläkin. Esimerkiksi:

Toivon, että maailman pahuutta kartat,
mutta mahdollisuuksia menettää saatat,
jos pahinta oletat
ja sydämesi kovetat.

Mikä on kolikon kääntöpuoli?

Kolikon kääntöpuoli on ollut, että luottavaisuutta on myös käytetty hyväksi – olen uskonut ihmisiin, jotka eivät ole sitä ansainneet. Turpaan on tullut ja lujaa. Huomaan, että saatan pettyä ihmisten käytökseen, sillä oletusarvo heitä kohtaan oli suurempi. 

Nykyään olen huomannut, etten palaudukaan asioista enää yhtä nopeasti, ja välillä pelkään, että menetän “supervoimani”. Sen pahin vihollinen on välinpitämättömyys, jollaiseksi en haluaisi ikinä muuttua. Itse henkilökohtaisesti en haluaisi elää puoliteholla, sillä mielestäni elämään kuuluvat kaikki tunteiden kirjot.

Huomaan vain, jos minulta viedään mahdollisuus käsitellä jokin asia tai jokin asia menee liiaksi ymmärryksen ulkopuolelle, minulla on vaikea suhtautua siihen. Ehkä se linkittyy myös jotenkin kasvatukseen. Hyvät tavat kaunistavat – niinhän ennen vanhaan tavattiin sanoa. Lapsuudessani Pohjanmaalla meiltä lapsilta odotettiin hyvää käytöstä. 

Tämän vuoden aikana on tullut vastaan arjen ympärille sulautuvia asioita, joissa olen odottanut ihmisiltä normaalia käytöstä. Normaalilla tarkoitan lapsena opittuja asioita: kiitos ja anteeksi. Jostain syystä näin ei ole kuitenkaan tapahtunut. Kun mietin, miksi olen niin pettynyt tällaiseen käytökseen, tajusin, että ehkä ihmisten arvaamaton käytös tuntuu vaan niin pelottavalta. 

Ehkä tietynlainen ”antaa olla -mentaliteetti” säästäisi hiukan voimia, eikä se välttämättä muuttaisi liian välinpitämättömäksi.

Ja edelleenkin haluan uskoa, että luottavaisuus antaa enemmän kuin ottaa – ja siinä haluan myös minimimmiä tukea. 

30/05/2023 Äitiys, Vanhemmuus

Aika ei kultaa raskauden pahoinvointimuistoja

Mediassa tuli vastaan artikkeli, jossa Tuija Pehkonen kertoo raskauden ajan pahoinvoinnistaan. Hän kertoo joutuneensa tiputukseen, sillä oksensi jopa 20 kertaa päivässä. Poikkeavan runsasta pahoinvointia eli hyperemeesiä esiintyy Terveyskirjaston mukaan enintään 1 %:lla odottavista äideistä eli se on harvinaista.  

Pehkonen kommentoi, että moni raskausajan pahoinnista kärsivä kohtaa vähättelyä ja saa kuulla niin hoitohenkilökunnalta kuin muilta ympärillä olevilta ”aamupahoinvointi on normaalia” -tyyppisiä kommentteja. 

Pahoinvointi 24/7

Minimimmi täyttää kohta 4-vuotta eli omasta raskaudestani on jo reippaasti aikaa. Näin jälkikäteen ajateltuna olen onnellinen, että raskausaika on takanapäin ja selvisin siitä. Itse oksensin puhtaasti ensimmäiset 10-12 viikkoa. Tuo aika minulla oli rajua pahoinvointia koko ajan kellonympäri, ja ainoana ajatuksena oli vain selviytyä päivästä. Huono olo sai tietyllä tapaa minut myös eristäytymään kaikesta.

Olin tuolloin vielä osakkaana markkinointiviestintätoimistossa, joten haasteellisinta oli arjen pyörittäminen. Sain kaiken työn kunnialla hoidettua ja onneksi pystyin jonkin verran tehdä etänä kotoa, mutta se vaati todellista sumplimista ja hoidettavat palaverit taistelutahtoa. Noin 12 viikon jälkeen oksentaminen väheni, mutta huono olo jatkui.

Moni varmaan ajattelee, että kyllähän pahoinvoinnin nyt kestää. Ero on vaan siinä, että normaalisti, kun ihminen on kipeä, hän on sen 1-3 päivää ”heikossa hapessa” ja levon kautta alkaa saamaan voimia takaisin. Raskauden ajan pahempi pahoinvointi on läsnä joka hetkessä ja oksettaa aamusta iltaan ja illasta aamuun. Päiviä alkaa ajatella vain minuutti kerrallaan. Kun tuollainen olo jatkuu kuukausia tai jopa koko raskauden, on luonnollista, että tuohon olotilaan väsyy.

Omalla kohdallani huonon olon ”pahimpia piikkejä” helpotti jatkuvat välipalat. Kannoin mukana juomaa, pähkinää, eväsleipiä ja kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä. Talvella päivien pelastaja oli myös avantouinti, jonka huomasin hetkellisesti helpottavan huonoon oloon. (Huom! Tätä ei kuitenkaan suositella aloitettavan raskaana ollessa, jollei aiemmin ole lajia harrastanut. Kirjoittelin avantouinnista joskus blogiin) 

Viimeisten kuukausien aikana pahin pahointivointi siirtyi ”vain” aamuun ja aamupäivään, mutta kroppa alkoi jo olla ilmeisen väsynyt, sillä nukahtelin koko ajan busseihin ja melkein mihin tahansa, johon istahdin. Tuo olikin jollain tasolla myös koomista aikaa, sillä matkustin lähes joka kerta oman kodin pysäkin ohi, sillä olin vahingossa nukahtanut. 

Ymmärrystä ja tukea

Ymmärrän siis hyvin naisia, joilla on ollut poikkeuksellista pahoinvointia tai raskaus on ollut haasteellinen jonkin asian vuoksi. Jollainhan voi olla myös raskauden tuomia fyysisiä kipuja, jotka vaikeuttavat arkea. 

Täytyy muistaa, että pahoinvointiakin on eri asteista ja se voi painottua eri kohtiin raskautta. Tämän vuoksi toivoisin enemmän tietoisuutta ja ymmärrystä asiaan. Ihmisten kommentit: ”Aamupahoinvointi on normaalia” ei kuitenkaan kovinkaan paljon auta. Aina pelkkä reippaus ei riitä.

Joka tapauksessa, vaikka aika ei kultaa kokonaan raskauden pahoinvointimuistoja, kävisin tuon kaiken läpi mielellään uudelleen, sillä palkkiona oli maailman ihanin tyttö. ❤️

24/05/2023 Äitiys, Perhearki, Vanhemmuus

Uusperheen aikataulusumplimista ja kesäloman suunnittelua

Meidän perheen kesälomat menivät jälleen ristiin. Nämä ovat siis näitä perinteisiä uusperheen aikatauluasioita, joihin vaikuttavat niin omat, tyttäreni, mieheni, hänen lastensa äidin sekä tyttöjen kesälomavapaat. 

Puolisollani on töistä haasteellista pitää vapaita heinäkuussa, ja usein hänen lomansa määrittyvät yleensä hänen lastensa vapaista (tämä riippuen toki siis hänen lastensa äidin kesälomasta myös). Itse taas yritän lomailla minimimmin aikataulun mukaisesti eli silloin, kun hänen oma päiväkoti on kiinni. Tämä on usein juhannuksesta elokuun alkuun. Toki yrittäjänä koko viisi viikkoa ei ole pelkkää lomailua, mutta pyrin tekemään kaiken suuremman valmiiksi ennen juhannusta, jotta heinäkuu lähtökohtaisesti olisi aikaa reissuille ja kesähääräilyille minimimmin kanssa. 

Meidän kaikkien aikataulut harvoin osuvat yks yhteen, ja huomaan, että jos odottelen liian kauan aikaa kesän aikataulun määrittymistä, reissujen suunnittelu menee hankalammaksi – lähinnä siis junaliput ja hotellien hinnat kallistuvat. Tälle kesälle suunnittelinkin suoraan minulle ja minimimmille kesälomareissun ja ajattelin, että puolisoni voi liittyä sitten seuraan muutamaksi päiväksi, jos ehtii. Ennemmin yllätyn positiivisesti, kun odottelen ja huomaan, että juna meni jo.

Viime kesän Suomi-loma

Viime kesänä lomailimme minimimmin kanssa ensin viikon Pohjanmaalla vanhempieni luona, jossa puolisoni ja hänen tyttönsä tulivat myös pariksi päivää. Siitä jatkoimme junalla Tampereelle kylpylälomalle. 

Helsingissä jatkoimme samaa turistiteemaa ”turisteina kotikaupungissa” ja teimme myös minilomareissun Hotelli Sveitsiin Hyvinkäälle. Eräänä päivänä kävimme isosiskoni kanssa Hakaniemen Storyssa syömässä, puistoilemassa ja Hilton Strandin aularavintolassa juomalla. En tiedä kuka muukin harrastaa tätä, mutta meillä on tapana käydä välillä hengailemassa kivojen hotellien aularavintoloissa. Yleensä joko syömme jotain pientä tai otamme välilimsat. Niissä on niin kiva tunnelma – varsinkin jos itsekin on lomailufiiliksellä. Hakaniemen Hilton Strandissa on niin mukava henkilökunta ja akvaario, jota minimimmi tykkää tuijotella. 

Kesäreissu edessä 

Tämän kesän kesälomareissu starttaa Tampereelta, jossa vietämme siskoni tyttären rippijuhlia. Tampereelta jatkamme junalla Pohjanmaalle, josta olemme vuokranneet siskojeni perheiden kanssa kesämökit viideksi päiväksi. 

Nyt kun vanhempani myivät lapsuudenkotimme alkutalvesta ja he muuttivat pienempään taloon, emme mahdu enää koko jengi saman katon alle lomailemaan, joten kokeilemme tätä mökkiratkaisua. Mukavaa olisi silti vielä viettää aikaa porukalla ja nähdä samalla vanhempiamme. 

Tuon jälkeen jäämme vielä viikonloppulomalle minimimmin ja isosiskoni kanssa Vaasan keskustaan, josta olemme vuokranneet airbnb-asunnon. Katsotaan mitä tuon jälkeen, mitä keksimme. 

Millaisia suunnitelmia teillä on kesäksi?

09/02/2023 Äitiys, Mietteet, Vanhemmuus

“Curling-vanhemmuuden” kirous

Lapsen tietä tasoittavasta ”curling-vanhemmuudesta” on puhuttu jo pitkään. Selaillessani somea vastaan tuli vanha artikkeli aiheesta, jossa haastateltiin lastenpsykiatri Jari Sinkkosta erilaista kasvatustavoista.

Sanotaan, että “curling-vanhemmat” suojelevat pettymyksiltä eivätkä aseta selkeitä rajoja. Eräs terveydenhoitaja kertoi muutamasta hämmentävästä tapauksesta. Kyse ei siis ollut erityislapsista, joiden kanssa luonnollisesti täytyy huomioida hiukan eri asioita. 

Terveydenhoitaja oli ensimmäisessä tapauksessa pyytänyt lasta ovelta rokotettavaksi. Tähän äiti oli vastannut: ”Se tulee rokotukselle vain, jos saat sen kiinni.” Lapsi oli lähtenyt juoksemaan pitkin käytäviä ja äidin käsityksen mukaan siis lapsi tulee vasta, kun itse haluaa ja oletti, että terveydenhoitaja lähtee hänen peräänsä juosten. 

Toinen esimerkki oli leikki-ikäisestä lapsesta ja vanhemmasta. Lasta luonnollisesti hiukan jännitti rokotustilanne ja vanhempi ei saanut pidettyä lasta pidettyä turvallisesti sylissä. Lapsi alkoi purra vanhempaansa käsivarsiin. Tähän vanhempi reagoi sanomalla: ”Älä tässä pure, saat autossa sitten purra, ei tässä”.

”Ei se hiekka sieltä lopu”

Tokihan lasten kasvatukseen ei ole oikeaa eikä väärää ja kaikki tekevät päätöksensä omat lapsensa tuntien ja voimavaransa huomioon ottaen, mutta silti omiin korviin nuo terveydenhoitajan kertomat tapaukset kuulostavat todella hämmentäviltä.  

Itselläni ei onneksi ole noin radikaaleja esimerkkejä tullut vastaan, mutta muistan erään kerran puistossa, kun eräs lapsi siirsi käsillä ohjattavalla kaivurilla hiekkaa pois hiekkalaatikolta. Tuohon aikaan me lähellä asuvat vanhemmat kävimme usein omien harjojen kanssa harjaamassa irtokivet ja muut moskat asfaltilta, sillä olimme huomanneet, että noin 1-vuotiaat lapsemme aina kaatuilivat irtohiekkaan. (Teemme tätä itseasiassa vieläkin pyörärampissa, ettei irtikiviä jää pyörien alle ja lapsilla mene tasapaino)

Ehdotin lapselle, että siirtäisi hiukkaa hiekkalaatikon sisällä ja kun hän ei uskonut, sanoin ystävällisesti tuon myös hänen äidilleen. Äiti ei halunnut lastaan ohjeistaa ja vastasi vaan minulle: ”Ei se hiekka sieltä lopu.”

Vaikka synti oli pieni, silti toivoisin, että lapsen oma vanhempi ottaisi vastuun tämän kaltaisissa tilanteissa ja ohjeistaisi toimimaan. Huomaan, että itselle epämukavin tilanne on se, että usein meidän minimimmi näkee myös tilanteissa, että toinen lapsi toimii hassusti ja kysyy sitä sitten minulta: ”Miksi tuo tekee noin?” Jos lapsen vanhempi ei yhtään puutu tilanteeseen, tuntuu epämukavalta todeta omalle tytölle, että: ”Jaa-a, hän toimii vääriin.” Jos en toteaisi tätä, tuntuu, että omat opetukset lapselle valuisivat kankkulan kaivoon. 

Toki itsellänikin on ymmärrystä lasten pikkuperseilyyn. Omalla 3,5 -vuotiaalla tytölläni karkaa kuulemma välillä päiväkodissa kavereiden kanssa hommat liiankin laukalle. Tästä sitten juttelemme aina myöhemmin illalla ja sanon: ”Kavereiden kanssa nauraminen ja hömpöttäminen on ihanaa, ymmärrän sen hyvin, mutta silti täytyy kuunnella ja uskoa päiväkodissa aikuisia.”

Karhunpalveluksia jakamassa

Jos lasta suojellaan epämukavilta asioilta, eikä kielletä ikinä, hän ei opi välttämättä käsittelemään ikäviä asioita. Ehkä aikuisena ero tai työpaikan menetys saattavat kolahtaa myös hiukan kovemmin, jos ei ole elämänsä varrella oppinut selviytymään pettymyksistä.

Sanotaan myös, että ”curling-vanhemmat” petaavat liiaksi lapselleen tietä ja näin vievät lapselta onnistumisen kokemukset. 

Huomaan, että omalle luonteelle oli aluksi vaikeaa se, että elämää piti hidastaa ja samalla antaa myös lapselle aikaa opetella itse asioita. Niin hyvässä kuin pahassa suihkin yleensä menemään ja jo konkreettinen nopea kävelyvauhtini on ollut yleinen naurunaihe yläasteelta asti. Lapsen myötä piti osata hidastaa kaikessa suhteessa ja nykyään jo nautin hitaammasta elämästä. En ehkä liiaksi neuvottele lapseni kanssa asioista, mutta annan hänelle rutkasti tilaa ajatella.

Lisäksi kannatan positiivista kyttäämistä ja arjen kehuja. Yksikään ihminen ei vahingoitu siitä, että häntä sanotaan ihanaksi.