Niin kuin monet lapset, 6,5 -vuotias tyttäremme on utelias ja loppumattoman kiinnostunut oppimaan jatkuvasti asioita. Hän keksii jopa viikottain jonkun uuden asian: ”Äiti, haluan oppia lautailemaan/ paremmin englantia/ lukemaan/ viheltämään/ taitoluistelun axel-hypyn jne”. Kun mietin tätä yksi päivä, se sai minut myös oivaltamaan erään tähän liittyvän asian. Tämä saa minut vanhempana välillä tuntemaan riittämättömyyden tunnetta tiettyjen asioiden kohdalla. Vaikka otan haasteen innolla vastaan, olen välillä pihalla kuin lumiukko. Mietitte varmaan, että mistä ihmeestä puhun. Riittämättömyyden tunteitahan saattaa olla miljoonia. Oletteko huomanneet, miten monia asioita arjessa me osaamme, mutta emme kuitenkaan välttämättä osaa kertoa, mitä niissä todellisuudessa tapahtuu. Asiat tulevat niin vahvasti selkärangasta, että olemme jo unohtaneet mitä niissä tapahtuu – puhumattakaan siitä, kuinka vaikeaa näissä tilanteissa taito on pilkkoa osiin ja selittää nuo pilkotut osat henkilölle, jolle taito on täysin uusi. Taidon oppimisesta on myös niin kauan aikaa, ettei muista, miten asia on itselle opetettu.
Tiedän, että tämä saattaa kuulostaa monen korvaan oudolta, mutta olen tyttäremme myötä ns. ”opetellut opettamaan”. Olen nuorin neljästä lapsesta, joten en perheessämme ikinä ollut ”opettaja-asemassa”. Olin nuorempana kyllä paljon eri urheiluleireillä ohjaajana, mutta niissäkin roolini oli ns. ohjata enemmän valmiissa taidoissa, kun alkaa opettamaan jotain täysin uutta.
Kaikki aikanaan
Kaikki lapsethan oppivat ajallaan omassa tahdissa asioita, ja niin ajattelen itsekin. Eihän kaikkea tarvitsemaan osata, mutta mitä jos toive tulee lapselta? Ensimmäisen kerran muistan miettineeni asiaa, kun opetin tytärtämme hänen ollessa 3,5-vuotias laskettelemaan Hyvinkään Sveitsissä. Hän halusi kovasti oppia laskettelemaan ja vaikka olin itse lapsesta saakka laskenut, mietin pääni puhki, mitä lasketellessa oikeasti tapahtuu ja missä paino on missäkin kohtaa. Koska oikea ja vasen olivat myös käsitteinä lapselle hiukan sumuisia, päädyin ohjeistamaan kurvailujen suuntaa sanoilla ”kahvilan pulla” ja ”mattohissi”. Niihin suuntiin siis kurvailla. Tyttäremme oli aloittanut puoli vuotta aiemmin luistelukoulussa, joten jarruttaminen oli helppo tuoda taitona luistelusta suoraan mäkiin.
Näitä samoja ”Mistä lähteä liikkeelle -ajatuksia” muistan läpikäyneeni, kun opetin tytärtämme uimaan. Taito muiden joukossa, mutta mikä altaassa on eniten avuksi opeteltaessa. Googlaamalla onneksi löytyi paljon vinkkejä, jos vaan jaksoi paneutua asiaan. Tokihan aina uusiin taitoihin on mahdollisuus palkata ulkopuolinen opettaja, mutta itse halusin, että laskettelu ja uiminen ovat samalla meidän yhteistä ajanvietettä ja yhteistä aikaa.
Viime talvena mietinkin, kun laskettelimme Messilässä päivän, että onpa ihanaa, että tästä tuli meidän yhteinen juttu ja saamme edelleen viettää aikaa näin. Hänestä on tullut ykkös laskukamuni. Hän myös silminnähden nauttii vaihdikkuusta ja siitä, että nykyään pääsee laskemaan monipuolisesti eri mäkiä.
Kärsivällisyys kunniaan
Kerroin myös viime syksynä blogissa meidän R-kirjain matkastamme. Saimme aikoinaan neuvolan kautta 60-sivuisen prujun, jota kävimme tyttäremme kanssa kotona. Tyttäremme eskarissa heidän ryhmänsä kävi viime syksyn aikana läpi yksitellen eri kirjaimia, ja tuon myötä tyttäremme havahtui pelkoon sanoa R-kirjain ääneen. Niinpä hän päätti oppia R-kirjaimen ennen kuin ryhmä käsittelee kyseistä kirjainta. Vaikka tahtotila tuli häneltä itseltään, itsestäni välillä tuntui, että omat työkalut edistyä prosessissa eivät ole riittävät. Vaikka olimme harjoitelleet päivittäin niin kärsivällisesti prujun eri tehtäviä, tuntui, että oikean ammattilaisen tarvitsimme apua, että pääsisimme eteenpäin. Julkisella puolella apua ei kuitenkaan resurssipulan vuoksi ollut tarjolla.
Usein mietin, että moni vanhempi olisi varmaan jo luovuttanut koko prosessissa ja sitä miten tärkeää lasten (ja vanhempienkin) motivaation kannalta olisi päästä ajoittain ammattilaisen eli puheterapeutin kanssa yhdessä harjoittelemaan näitä asioita. Niin ”seinä tuli vastaan-fiilis” ja tunne omasta riittämättömyydestä eivät ehkä olisi niin vahvoja. Niin kuin kerroin aiemmin R-tarina sai onnellinen lopun, kun sattumalta törmäsin TikTokissa puheterapeutti Andreaksen tremulaattori-vinkkiin. Vinkissä sähkähammasharjaan kiinnitetään lisäosa, jonka avulla lapselle opetetaan tärinä. Jo ensimmäisellä harjoituskerralla niin oma kuin tyttäremme ilme vääntyivät hämmästykseen. “Mä osaan tämän”, hän sanoi. R-tärinä taitona tuli tremulaattorin avulla, ja pikku hiljaa siirsimme tärinän myös muihinkin R-sanoihin. Taidon oppimisen lisäksi sanoin myös tyttärellemme, miten ylpeä olin siitä, että hän harjoitteli asiaa niin kärsivällisesti.
Halu oppia lukemaan
Tyttäremme eskarissa on kuluvan vuoden aikaan aina ollut lepohetken aikaan lukuhetki, ja syksyn lopulla lukeminen siirtyi aikuisilta lapsille. Muutamat lapset osasivat jo ennestään lukea, mutta meidän tyttäremme ei. Lapset ottivat siis vuorotellen lukuvuoroja – jopa ne ketkä eivät vielä osanneet lukea.
Samaan aikaan varhaiskasvatuksen opettajat painottivat, että he eivät eskarissa opeta lukemaan, vaan itse opetus tapahtuu vasta ensimmäisellä luokalla. Kun tyttäremme vuoro tuli ”lukea” hän oli innolla luetellut kirjaimia, mutta ilmoitti marssiessaan kotiin: ”Äiti, mä haluan oppia lukemaan.” Jälleen kerran googlailin ja pähkäilin parasta tapaa opettaa uusi taito. Kun aiheeseen tarpeeksi tutustui, löytyi myös tyttärellemme sopiva tapa ja hän oppi päivittäisten pienten harjoitusten avulla lukemaan.
Samaan aikaan, kun uusien taitojen oppimiset opettavat hänelle kärsivällisyyttä, prosessi koulii minua ja kasvattaa omaa kärsivällisyyspankkia. Välillä oppimisprosessit ovat pitkiä, mutta se ei ole onneksi tyttäremme intoa laskenut. Tuo hänen into on varmaan juuri se, jonka vuoksi sietää sen alun oman riittämättömyyden tunteen ja alkaa vieraampiakin asioita prosessoida ja ennen kaikkea miettiä, miten taidon pystyisi pilkkoa osiin ja ottaa haltuun.
