Vuosi vaihtui, joululoma loppui ja arki alkoi

Kyrönjoki

Meidän joululoma päättyi virallisesti tämän viikon alussa ja arki alkoi. Vaikka olenkin ns. arkinörtti ja rehellisesti sanottuna pidän meidän arjesta, loman lopettaminen on aina haikeaa. Samanlainen fiilis minulla on ollut myös aina heinäkuun lopussa, kun päiväkoti on jälleen startannut. 

Olenkin miettinyt, mikä saa eniten sellaisen fiiliksen. Useammalla se tulee varmaan siitä, että on lomaa töistä, mutta itselläni yrittäjyyden vuoksi työt ovat aina kulkeneet rinnalla – oli lomaa tai ei. Mutta minua se ei ole varsinaisesti haitannut, jos vaan olen ennen lomia saanut suurimmat projektit valmiiksi. 

Alkuviikosta kun vein minimimmiä päikkyyn loman jälkeen, ymmärsin, että haikeus tulee siitä, että totuimme jo lomarytmiin ja minulla tulee suoraan sanottuna ikävä häntä ja yhteisiä naurujamme. Tuntuupa oudolta tuntea näin. Mitä vanhemmaksi hän on tullut, sen hauskempia meidän hengailuista on tullut – puhumattakaan lomista, jolloin jo oletuksena tehdään hiukan eri asioita, kuin normaalissa arjessa. 

Jouluaatto Helsingissä

Vietimme poikkeuksellisesti meillä kotona Helsingissä jouluaaton perheenä minimimmin, puolisoni ja hänen tyttöjen kanssa.  Yleensä olemme olleet Pohjanmaalla minun vanhempieni luona isommalla porukalla, mutta koska lapsuudenkotini myytiin vuosi sitten, sovimme vanhempieni ja siskojeni kanssa, että näemme vasta joulun jälkeen.  

Minun jouluni ovat olleet perheen kesken Pohjanmaalla lapsesta saakka samanlaisia. Oli tavallaan kiva olla kotona aatto ja joulua ennen oleva aika, sillä oli mukava alkaa luomaan omiakin jouluperinteitä. 

Junalla kohti Pohjanmaata

Hyppäsimme tapaninpäivänä jo junaan minimimmin kanssa ja matkustimme Pohjanmaan suuntaan. Olimme yhden yön vanhemmillani heidän uudessa kotitalossa ja sen jälkeen olin varannut kahdeksi yöksi Vaasan Vaakunasta huoneen. Vanhemmillani oli ihana vaan olla: syödä hyvin ja käydä potkukelkkailemassa Kyrönjoen jäällä, jonne oli tehty kiva reitti.

Olin ennen joulua tosi kipeänä ja olo aaltoili. Oli ihana huomata juuri ennen reissuun lähtöä, että saamani antibiootit alkoivat tepsiä ja olo tuntua terveeltä. Jännitinkin melkein loppuun asti sitä peruuntuuko reissu vielä sairastamisen vuoksi tai huononeeko olo reissun aikana yhtäkkiä taas. 

Vaasan Rewel Centerin kulmassa sijaitseva Vaakuna oli positiivinen yllätys. Meillä oli kiva huone ja huoneen ehdottomat bonukset olivat kylpyamme ja keinut. Hotelli oli myös mukavan rauhallinen ja minimimmin toiveesta menimme joka aamu kuntosalille. Äitini tuli kanssamme elokuviin katsomaan Pelle Hermannin ja syömään. Vaasa-aika oli oikeastaan vaan rentoa “päämäärätöntä” hengailua ja hyvin nukuttuja öitä – miten ihanaa se olikaan! Tuntui, että sairasteluni vuoksi olin melkein kuukauden käynyt puolivaloilla. Kroppa oli niin hapoilla ja olo fyysisesti väsynyt, että muistan tsempanneeni itseäni joka kerta, kun esimerkiksi lähdin kävellen päikyn suuntaan. 

Vaasasta matka jatkui yhdeksi yöksi Tampereen Ilves hotelliin, josta olin varannut yhden yön meille. Meillä alkaa jo olla sama reitti näillä meidän lomareissuilla, mutta toisaalta olen todennut, että lapsen kanssa Ilves toimii mainiosti. Sen ehdoton bonus on uima-altaat sekä lähellä olevat ravintolat ja muut palvelut. Ja kesällähän puistoja ja muita riittää lähellä. Tampere on vaan niin ihana kaiken kaikkiaan!

Viime kesänä myös tykkäsimme käydä Kalevan maauimalassa, johon pääsi ratikalla kätevästi. Ennen kuin hyppäsimme takaisin Helsingin junaan, kyläilimme vielä kaksi yötä siskoni perheen luona Kangasalla.  

Kotiviikko kirpsakassa pakkassäässä

Junamme saapui Helsinkiin uudenvuoden aattona ja menimme illalla minimimmin, puolisoni ja naapureiden kanssa viettämään iltaa ja katsomaan raketteja. Perhealueella asumisessa on se hyvä asia, että ensimmäiset raketit ammutaan lähellä olevalta kentältä yleensä jo alkuillasta, jolloin lapsetkin ehtivät nähdä ne. 

Loman toisen viikon vietimme kokonaan kotona. Vaikka pakkanen oli ennätyslukemissa, rakensimme aikaisemmin aloittamaamme lumilinnamäkeä pihaamme. Perinteeksi tuli juoda myös aina heti ulkoilun jälkeen sisällä kuumaa mehua. (Kuinka moni muistaa lapsuudesta kuuman mehun, jonka sai hiihtokilpailujen jälkeen? Parasta!)

Toisen viikon kohokohdat olivat aamupalan syönti rauhassa, Risto Räppääjä -elokuvat, lautapelien pelaaminen ja uusien luistimien ostaminen minimimmille. Hänellä alkoi jo vuoden ensimmäisellä viikolla omat luistelut ja oli kovin innoissaan seuraavaan kehitysryhmään siirtymisestä ja uusista luistimista, sillä vanhat olivat jääneet pieneksi. Kivaa oli myös päästä yhdessä yleisöjäille luistelemaan. 

“Kyll’on köppäästä” – miten pohjalaisuus voikaan vielä näkyä minussa?

Moneen maakuntaan liittyy stereotypioita. Pohjanmaasta ja pohjalaisista olemassa oleva stereotypia on eräs vahvimmista. Eteeni osui vanha Kodin kuvalehden artikkeli, jossa kerrotaan 12 syytä, miksi pohjalainen on paras puoliso. Vaikka artikkeli on kirjoitettu pilke silmäkulmassa, suuren osan kuvailuista niin hyvässä kuin pahassa tunnistan itsestäni.

Muutin ensimmäisen kerran kesällä 2007 silloisen poikaystäväni kanssa Helsinkiin kesätöihin. Lopullisesti pakkasin kimpsuni ja kampsuni kohti Helsinkiä vuonna 2009 Meksikon vaihto-opiskeluiden jälkeen. Kuitenkin edelleen tunnen olevani pohjalainen.  Tuntuu, että pohjalaiset eivät todellakaan häpeä kotiseutujaan. Päinvastoin, he kertovat äärimmäisen mielellään mistä päin ovat tulleet. Olen kuullut usein tarinoita sisukkuudesta ja tietynlaisesta hulluudesta. Sanotaan, että valtiovalta ei Kekkosen tasavallan aikana pohjanmaalle teollistamisohjelman tukirahoja hassannut. Maakunnassa väen on ollut pakko työllistää itse itsensä. Pohjanmaalta tulee puukkojunkkarien tavoin yritteliästä kansaa, jotka eivät jää asioita märehtimään vaan hammasta purren siirrytään eteenpäin.

Lapsuuteni Pohjanmaalla oli tietyllä tapaa juroa kuusihenkisessä perheessä, ja ehkä pohjanmaalla on vieläkin korski asenne päällä. Maisema oli täynnä työtä ja tekemistä. Kun näki, miten muut puurtavat, siinä oppii itsekin kantamaan tiilen kerrallaan.

Perheeseemme syntyi yhteensä neljä tyttöä. Lapsena meillä kaikilla oli rasavillipoikahiukset. ”Eipähän ainakaan tule kesällä kuuma”, sanoi isä. Yhden valokuvan nimi jopa on “veljekset” – kukaan ei nimittäin usko, että siinä on tyttöjä. Olen kiitollinen, ettei lapsuudessamme eroteltu, mitä tytöt saa tehdä ja mitkä ovat poikien juttuja. Suosikki juttuni oli puuhailla isäni kanssa ulkona kaikenlaista. Perkasin kalaa, nikkaroin ja tein majoja.

Ennen vanhaan…”

Myönteinen kilpailuhenki leimasi kotia ja perhettä. Se kyllä keljutti, jos sisko laski suksilla pidemmälle Kyrönjoen töyräältä. Vaikka tosissaan otettiin ja kovaa, jollain tapaa pohjalaisen asenteen perusta on huumori – ja ennen kaikkea itseironia. Isäni hoiti minua vauvana, sillä äitini meni äitiysloman jälkeen heti takaisin töihin. Luulen, että tietynlainen asenne tulee myös lapsuudesta, sillä isäni oli sankarini, ja ihailin häntä monessakin asiassa. Usein hiihtokilpailuissa löysin isäni, kun kuuntelin missä ovat lähimmät vitsiniekat ja naurujoukko.

Isäni sanoi minulle muutama vuosi sitten isoimman kohteliaisuuden, jonka olen ikinä kuullut: “Sulle on kaikki ollut jo pienestä pitäen niin selvää.” Kai olen ollut päättäväinen rämäpää aina. Olen aina halunnut tehdä asioita paljon itse. Tuo saattaa vielä väsyttää minut kuoliaaksi.

Sain sukset jalkaan jo ihan pienenä. Isäni kertoo edelleen tarinaa, kuinka oli valmistautunut opettamaan minulle ylämäkihiihdon tekniikkaa, kun olin ollut 2-3 -vuotias. Olin kuulemma lähtenyt ennen ylämäkeä kuin tykin suusta kohti mäkeä ja kirmannut nousuun. Isäni oli hämmästellyt, ja tiedustellut minulta enkö tarvitsekaan apua ja miten osaan jo tämän. Olin vastannut hölmistyneenä kysymykseen: ”En tarvitse apua, minä menen niin kuin muutkin ovat menneet” ja siirtänyt suksea ripeästi muiden edellä menneiden suksien jälkiin.

Minua naurattaa edelleen, jos kuulen, että ennen vanhaan saatettiin mennä talvisin hiihtämällä kouluun – voin näköjään käyttää lapsuudestani termiä ennen vanhaan, sillä itse menin välillä suksilla kouluun. Lapsuudenkotini oli ja on edelleen joen varrella, joten nopein tapa oli hiihtää jäätä pitkin kouluun ala-asteikäisenä.

Pohjalainen on rehellinen, suoraselkäinen ja ehdottomasti aina oikeassa ;D Isälläni oli ovela tapa kiertää tätä sanomalla ”Olkoon puheeni mitätön”, jos huomasi olevansa väärässä.

Huonokäytöksisyyttä toruttiin ja rankasti, sillä kansa olettaa toimivan normien mukaisesti. Kun lapsena olimme naapurien luona kylässä, käyttäydyimme nätisti, keskityimme olennaiseen suu supussa ja juhlakengät jalassa. (Kuinka moni tyttö muistaa lapsuudesta irtokaulurit juhlapaidan päällä? hehe) Kun koulun joulujuhlassa eteeni tuotiin mikrofoni lauluesitystä varten, homma hoidettiin eikä turhia löpisty. Asiat hoidetaan ennen kuin niistä ehtii edes stressata.

Pohjalainen ehdottomuus

Olen kuullut, että pohjalaiset ovat tunnettuja ehdottomuudestaan, mikä näkyy vaativuutena ja kärsimättömyytenä. Sitä minun on tarvinnut todella hioa ja itseni kehittämisen näkökulmasta pyrin olemaan päivittäin kärsivällisempi asioiden suhteen (toivottavasti puolisoni lukee tämän).

Itse huomaan luottavani liikaa, että ihmiset toimivat oikein. Pohjanmaalla suoraselkäisyyttä arvostetaan. Tehdään se, mitä luvataan ja pysytään sanojen takana. Petyn usein kuitenkin, kun huomaan, etteivät kaikki toimikaan samoin – odotan siis heiltä liikaa.

Nautin elämästäni Helsingissä, mutta kotiseutu on silti aina kovin rakas. Kuinka moni muu kokee synnyinseutunsa vaikuttaneen omaan persoonaansa ja miten?