Aika ei kultaa raskauden pahoinvointimuistoja

Mediassa tuli vastaan artikkeli, jossa Tuija Pehkonen kertoo raskauden ajan pahoinvoinnistaan. Hän kertoo joutuneensa tiputukseen, sillä oksensi jopa 20 kertaa päivässä. Poikkeavan runsasta pahoinvointia eli hyperemeesiä esiintyy Terveyskirjaston mukaan enintään 1 %:lla odottavista äideistä eli se on harvinaista.  

Pehkonen kommentoi, että moni raskausajan pahoinnista kärsivä kohtaa vähättelyä ja saa kuulla niin hoitohenkilökunnalta kuin muilta ympärillä olevilta ”aamupahoinvointi on normaalia” -tyyppisiä kommentteja. 

Pahoinvointi 24/7

Minimimmi täyttää kohta 4-vuotta eli omasta raskaudestani on jo reippaasti aikaa. Näin jälkikäteen ajateltuna olen onnellinen, että raskausaika on takanapäin ja selvisin siitä. Itse oksensin puhtaasti ensimmäiset 10-12 viikkoa. Tuo aika minulla oli rajua pahoinvointia koko ajan kellonympäri, ja ainoana ajatuksena oli vain selviytyä päivästä. Huono olo sai tietyllä tapaa minut myös eristäytymään kaikesta.

Olin tuolloin vielä osakkaana markkinointiviestintätoimistossa, joten haasteellisinta oli arjen pyörittäminen. Sain kaiken työn kunnialla hoidettua ja onneksi pystyin jonkin verran tehdä etänä kotoa, mutta se vaati todellista sumplimista ja hoidettavat palaverit taistelutahtoa. Noin 12 viikon jälkeen oksentaminen väheni, mutta huono olo jatkui.

Moni varmaan ajattelee, että kyllähän pahoinvoinnin nyt kestää. Ero on vaan siinä, että normaalisti, kun ihminen on kipeä, hän on sen 1-3 päivää ”heikossa hapessa” ja levon kautta alkaa saamaan voimia takaisin. Raskauden ajan pahempi pahoinvointi on läsnä joka hetkessä ja oksettaa aamusta iltaan ja illasta aamuun. Päiviä alkaa ajatella vain minuutti kerrallaan. Kun tuollainen olo jatkuu kuukausia tai jopa koko raskauden, on luonnollista, että tuohon olotilaan väsyy.

Omalla kohdallani huonon olon ”pahimpia piikkejä” helpotti jatkuvat välipalat. Kannoin mukana juomaa, pähkinää, eväsleipiä ja kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä. Talvella päivien pelastaja oli myös avantouinti, jonka huomasin hetkellisesti helpottavan huonoon oloon. (Huom! Tätä ei kuitenkaan suositella aloitettavan raskaana ollessa, jollei aiemmin ole lajia harrastanut. Kirjoittelin avantouinnista joskus blogiin

Viimeisten kuukausien aikana pahin pahointivointi siirtyi ”vain” aamuun ja aamupäivään, mutta kroppa alkoi jo olla ilmeisen väsynyt, sillä nukahtelin koko ajan busseihin ja melkein mihin tahansa, johon istahdin. Tuo olikin jollain tasolla myös koomista aikaa, sillä matkustin lähes joka kerta oman kodin pysäkin ohi, sillä olin vahingossa nukahtanut. 

Ymmärrystä ja tukea

Ymmärrän siis hyvin naisia, joilla on ollut poikkeuksellista pahoinvointia tai raskaus on ollut haasteellinen jonkin asian vuoksi. Jollainhan voi olla myös raskauden tuomia fyysisiä kipuja, jotka vaikeuttavat arkea. 

Täytyy muistaa, että pahoinvointiakin on eri asteista ja se voi painottua eri kohtiin raskautta. Tämän vuoksi toivoisin enemmän tietoisuutta ja ymmärrystä asiaan. Ihmisten kommentit: ”Aamupahoinvointi on normaalia” ei kuitenkaan kovinkaan paljon auta. Aina pelkkä reippaus ei riitä.

Joka tapauksessa, vaikka aika ei kultaa kokonaan raskauden pahoinvointimuistoja, kävisin tuon kaiken läpi mielellään uudelleen, sillä palkkiona oli maailman ihanin tyttö. ❤️

Mitä pelkoja äitiys tuo mukanaan?

Blogikirjoitus myös kuunneltavissa

Rakkauteen liittyvän huolen kanssa täytyy tulla toimeen, vaikka se voi vaatia ponnisteluja. Terve huoli ja pelko kuuluvat luonnollisina asioina elämään, mutta millaisia pelkoja itselle äitiys toi mukanaan?

Raskausajan pelot ja pelottelut

Kun olin raskaana, luin kauhutarinoita, joissa varoiteltiin, että äitiys tekee arjesta yhtä kaaosta. Seuraavaa päivää voi olla mahdotonta suunnitella, sillä aikataulu elää jatkuvasti. Valtava vastuu saattaa jonkun mukaan tuoda mukanaan kaipuun entisiin “hyviin” aikoihin.

Hyvä ystäväni sai lapsen hiukan yli puoli vuotta ennen minua. Juttelimme kerran ajankohdasta, ja molemmat totesivat, että ei tässä vaiheessa ikää (yli 35 v) oikeastaan enää jaksanut jännätä. Asioita oli myös ehtinyt tehdä ja nähdä – sekään ei painanut enää vaakakupissa – myös sellainen nuoruuden haparointi oli ollut jo kauan aikaa poissa. 

Lapsethan ovat erilaisia sekä äitiyskokemukset vaihtelevat laidasta laitaan. Omalla kohdalla en kokenut, että arki olisi mitenkään lähtenyt pikakelauksella, eikä minulla ei ollut kaipuu entisiin aikoihin – päinvastoin. Elämänhän kuuluukin mennä eteenpäin. Vaikka Sohvi syntyi todella pienenä, arki hänen kanssaan oli alusta saakka jossain määrin rutinoitunutta. Toki tuohon pieneen kanankoipeenkin meni aikansa tutustuessa – niin kuin keneen tahansa ihmiseen.

Pelko on normaali tunnetila

Viime vuosina olen päässyt vain kerran talvessa lumilautailemaan. Olenkin aiemmin sanonut puolisolleni, että nuorena en osannut pelätä mitään. Kun ikää on tullut enemmän mittariin, ”ratsaille hyppääminen” on aina jollain tapaa jännittänyt, vaikka taito tuleekin selkärangasta. Muutama vuosi sitten, kun olimme Lapissa, muistan ensimmäistä kertaa ajatelleeni: ”Vitsi, jos nyt kaadun, minuun sattuu niin lujaa”. Jotta pääsi kaukana oleville hisseille, yhdessä mäessä täytyi vauhti pitää lujana.

Pelkoni yritti kertoa minulle, että kannattaisi hidastaa vauhtia, muuten käy köpelösti. En kuitenkaan kaatunut ja pääsin hisseille, mutta huomasin, etten ole enää se nuoruuden hurjapää.

Pääsin muutama vuosi sitten laittamaan HIFK:n jääkiekkojoukkueen varusteet päälle ja Suomen naisten olympiajoukkueen treeniin Helsingin jäähalliin. Rehellisesti sanottuna olin aluksi kusi sukassa. Vanhemmiten pelkää oman kroppansa kestävyyttä, ja yhden polvileikkauksen kokeneena tiesin, etten ole teräksestä. Heti kun sain hiukan tuntumaa jäähän, olo kuitenkin helpottui.

Sanotaan, että lasten saamisen seurauksena nuoruuden kaikkivoipaisuuden tunne usein katoaa – minulla se oli onneksi kadonnut jo aiemmin. Hengästyn pelkästä ajatuksesta, että viilettäisin tuolla samalla lailla kuin 10–15 vuotta sitten. Useammassa tapauksessa pelko siis on tervettä ja se suojelee, ja jos pelkoihin ei liity liikaa ahdistusta, niistä ei tarvitse olla huolissaan.

Millaisia pelkoja äitiys aiheuttaa?

Monet pelkäävät onnettomuuksia tai vahinkoja, joita lapselle arjessa voisi tapahtua – jollain saattaa vaivata yksinkertaisesti huoli siitä, osaako hän ylipäätään hoitaa omaa lastaan tarpeeksi hyvin. Yksikin äiti kertoi, että pelkää kuollakseen, että joku jättää päiväkodin portin auki, ja hänen lapsensa juoksee pihalta auton alle. Toinen taas pelkää, että hänelle tapahtuu jotain, ja lapsi joutuu hätään.  

Monesti näistä ”hulluista” peloista ei viitsi puhua liikaa ääneen, koska joku voi vaikka luulla, että puhuja on hullu. Toisaalta pelkotiloja on miljoonia, vaikka ne eivät liittyisikään omaan lapseen. Esimerkiksi lentopelkojen vuoksi jotkut eivät voi lähteä työmatkoille varsinkaan ulkomaille, koska pelkäävät liikaa, että juuri se lentokone putoaa.

Muistan lapsuudestani videopätkän. Serkkuni haastattelee äitiäni videokameralle, ja samaan aikaan takana noin 20 metrin päässä näkyy pieni juokseva hahmo. Kävelen kaukana yksin pellon laitaa. Jossain vaiheessa tulen ”moikkaamaan” äitiäni ja lähden takaisin puuhastelemaan. Olen tuolla videolla 2-vuotias pikku seikkailija.

Ehkä vanhempamme jollain tapaa kasvattivat meidät rennommalla otteella kuin nykyvanhemmat. Toisaalta emme myöskään asu maaseudulla, jossa voisi vapaammin juosta. Olen yrittänyt pitää tämän mielessä, mutta miettiä silti Sohvin kohdalla kultaista keskitietä.

Mitä itse toivon Sohvin elämään?

Oikeastaan en ole peloissani, että Sohville tapahtuu jotain, vaan eniten toivon, että lapsestani kasvaa reilu muita kohtaan. Tämä voi kuulostaa kliseiseltä, ja sen voi varmasti tulkita monella tapaa. Kirjoitin hetki sitten runon: Toiveeni lapselleni. Jostain syystä minun oli helpompi avata tämä runon muotoon. 

Kuinka kasvattaa myötätuntoiseksi ja reiluksi, mutta sellaiseksi, että hän ei kuitenkaan salli muiden kohdella itseään tai rakkaitaan väärin. Sohvi usein lohduttaa paijaamalla, jos jollain lapsella on paha mieli. Kuinka tukea lasta, että hänen avoimuutensa ja empaattisuutensa säilyy? Nämä eivät ehkä ole varsinaisia pelkoja, mutta asioita, jotka arkisten pelkojen sijaan ponnahtavat usein mieleeni.

Kuten moni muukin vanhempi toivoo lapselleen, toivon Sohville onnellista ja hänen näköistään elämää.  Jollain tapaa rukoilen, että hän olisi levollisempi kuin minä – toisaalta nuoruuden elämän nälkä kasvatti itseäni eniten. Miten kasvattaa lapsi, joka on samaan aikaan rohkea ja peloton, mutta osaa olla varuillaan? Emme pysty suojelemaan lapsiamme jokaiselta takaiskulta – voimme kuitenkin opettaa heitä nousemaan ylös kaatumisen jälkeen ja jatkamaan eteenpäin. Monet vanhemmat eivät edes täysin ymmärrä, miten vahvasti oma asenne elämään periytyy lapselle. Jos vanhemmalle kivi kengässä on maailman isoin juttu, ja hän jaksaa asioista voivotella, lapsihan ottaa tästä mallia.

Olen sanonut tämän jo siskoni lasten kohdalla, ja ajatus palasin jälleen mieleeni. Mahtavinta on huomata lapsen persoonallisuuden ja huumorin kehittyminen. Hassua, miten taapero voi olla niin vitsiniekka, vaikka ei osaa edes kunnolla vielä puhua. 

Äitinä olen vakuuttunut, että Sohvi tulee klaaraamaan eteensä tulevat haasteet. Olemme niissä toki tukena, ja teen parhaani, että rakennan hänelle hyvän polun alun, jota hänen on helppo lähteä kulkemaan. Risteyksissä hän voi sitten myöhemmin valita, mihin suuntaan haluaa elämässään lähteä kulkemaan. Täytyy vaan itse tehdä parhaansa ja luottaa siihen, että hänen siipensä kantavat. <3