Aikuisena on ollut hauska huomata, miten erilainen suhde ihmisillä on veteen. Joillain on mökki järven- tai merenrannalla, ja he ovat yksinkertaisesti tottuneet viettämään aikaa veden äärellä. Toiset taas eivät koe vettä elementtinä millään tavalla edelleenkään läheiseksi. Itse asuin lapsena Kyrönjoen varrella Pohjanmaalla, joten vesi oli ympäri vuoden osa elämäämme. Talvella luistelimme jäällä ja kesällä räpelsimme vedessä: uimme ja soutelimme ympäriinsä.
Nyt aikuisena unelmoin jokapäiväisestä avantouinnista. Olen aikuisiällä käynyt avannossa yli 10 vuotta. Ennen tyttöni syntymää asuin Kalliossa. Sieltä oli huomattavasti lyhyempi matka avantoreissuille. Olen edelleen saman uintiseuran eli Herttoniemen Hylkeiden jäsen, mutta huomaan, etten lähde nykyisestä asuinpaikastamme läheskään yhtä usein, kuin Kallio-aikoina, ja se harmittaa välillä.
Mikä siinä avantouinnissa voi olla ihanaa?
Siitä nauttimiseen on monia reseptejä – eikä mikään siihen liittyvä ole oikein tai väärin. Tärkeintä on se, mikä itselle sopii parhaiten. Itse tykkään avannosta ilman saunaa. Vaihdamme vaatteet avantouintiseuramme lämmitetyssä pukuhuoneessa. Usein otan extra merinopaidan mukaan lämmikkeeksi uinnin jälkeen. Urheiluvälineliikkeistä löytyy myös talviuintiin tarkoitettuja neopreenitossuja ja -hansikkaita, joihin suosittelen panostamaan. Ne tekevät ehdottomasti pulahtamisesta paljon miellyttävämpää, sillä pienemmät raajat kokevat kylmän erilailla.
Mielestäni kylmän veden vaikutukset ovat yksilökohtaiset ja monen tekijän summa – joka tapauksessa uinnin jälkeen on itselläni aina hyvä olo. Eräs mummo sanoi kerran: ”Se on ihanaa, kunhan muistaa hengittää.” Eniten kyllä uskon sen mielialaa parantavaan vaikutukseen. Sanotaan, että kylmä vesi vapauttaa aivolisäkkeen endorfiineja ja tämä taas lisää mielihyvän tunnetta ja laskee kipukynnystä. Kun olin raskaana, sain suurta helpotusta kylmässä vedessä pulahtamisesta. Se oli ainakin itselleni pelastus raskauden ajan pahoinvointiin, joka minulla oli aika extreme. Toki yleinen suositus on, että avantouintia ei tule aloittaa raskausaikana, jollei aiemmin ole lajia harrastanut. Ongelmaa ei kuulemma ole, jos on harrastanut aiemmin talviuintia. Totta kai tämäkin on yksilöllistä.
Puhumme usein, että jätämme avantoon huolemme ja hartiakipumme, ja säälittelemme samalla, että saakohan seuraava uimari ne mukaansa. Itselläni avanto nollaa päivän ja tyhjää pään.
Lapsuusmuistot joenrannalta
Lapsuudessa elämä joenvarrella oli lapsennäkökulmasta unelma. Meillä oli rannassa kaksi laituria. Toista isäni käytti soutuveneelle ja toisesta pidemmästä menimme uimaan. Perheemme käytti sisäsaunaa talvella ja ulkosaunaa kesällä. Kesäisin uikkarit olivat aina ulkosaunalla valmiina odottamassa. Jos moottorivene ajoi talomme ohi, juoksimme äkkiä vaihtamaan uikkarit. Aallot tuntuivat aina yhtä hauskoilta, vaikkakin ne loppuivat sekunnissa.
Näin jälkikäteen ajateltuja jokeen liittyvät asiat olivat perinteisiä ”small talk” -aiheita kylillä. Koska se jäätyi, koska tulvi tai kuinka lämmintä vesi oli. Äidillä oli myös tapana ottaa eri vuodenaikoina joesta kuvia. Yllä olevat kuvat on otettu puutarhasta. (Niin kauniita!)
Keväisin muistan, että keräsimme luokkaretkikassaan rahaa myymällä jääveikkausarpoja. Jäälle oli laitettu kyltti ja koko kylä arvuutteli, koska kyltti alittaa kirkonkylän sillan. Se kuka arvasi lähimmäksi (joskus jopa minuutilleen), voitti palkinnon. Ala-asteikäisenä minulla saattoi mennä noin 1,5 kilometrin koulumatkalla kävellen monta tuntia, sillä jäin aina juttelemaan urheilusta ja juomaan limsaa, kun myin näitä jääveikkausarpoja. Varsinkin kylän vanhemmat ihmiset seurailivat minun kilpaurheilutuloksia aina lehdestä.
Joki tulvi myös melkein joka kevät, joten veden nousua ja laskua seurailtiin. Muistan lapsena nähneeni unta, että sänkyni kellui keskellä jokea. Tuon unen jälkeen aloin iltaisin aina laittaa sänkyni jalkapäähän extra vaatteita sekä kaikki nalleni, jotta olisin paremmin varautunut, jos tulva veisi sänkyni yöllä, kun nukun.
Talvisin luistelimme ja puuhailimme jäällä. Isä kävi alkutalvesta naskaleiden kanssa tarkistamassa, onko jää riittävän paksua, jotta voimme rantatöyräältä huoletta laskea jäälle saakka pulkalla. Mielestäni on hassua, kun nykyään näkee hauskuttelu meemikuvia, kuinka vanhempamme ovat hiihtäneet kouluun. Itsekin nimittäin hiihdin aina talvisin kouluun. Ala-aste, jossa kävin luokat 1-5 oli myös Kyrönjoen varrella noin 1 – 1,5 km päässä kodistamme. Minulla oli kengät koulurepussani ja vaihdoin ne aina rannassa. Sukset ja sauvat jätin rantaan pystyyn odottamaan, että pääsen koulusta. Jos tuuli oli tehnyt jäälle hyviä lumettomia reittejä, menin kouluun myös luistimilla tai potkukelkalla. Lapsuus oli aika hauskaa aikaa. Kuinka moni teistä on asunut veden äärellä lapsuudessa?
