Kun täytin 40 viime keväänä, ja minulta kysyttiin onko minulla 40-kympin kriisiä, vastasin, etten oikein edelleenkään tiedä, mitä se tarkoittaa. Elämänvaiheita tulee ja menee, ja se kuuluu elämään. Tyttäremme on 6,5 vuotta, ja elämä menee omalla painollaan arjessa ja harrastuksissa. Totesin jo silloin, että tämä elämänvaihe on tosi ihanaa, sillä saan viettää hänen kanssaan paljon aikaa. Vaikka vuosia on tullut lisää, en tunne tai koe itseäni vanhaksi.
Toki viime vuonna oli isojakin muutoksia isän menehtymisen myötä, joten on tullut automaattisesti enemmän muisteltuja lapsuutta, ja silloin ehkä tajuaa, että joistain asioista on oikeasti aikaa. Muutama näistä ei mielestäni edes liity ikävuosiin, vaan ehkä enemmän siihen, että oma lapsuuteni Pohjanmaalla maalla oli hiukan erilaista kuin nykyään. Ja olihan maailma kaikinpuolin toisenlainen. Tästä hyvänä esimerkkinä on lause: ”Ennen vanhaan isovanhemmat hiihtivät kouluun”. Voisin olla elävä meemi, sillä olen itse hiihtänyt lapsena jäätä pitkin talvisin ala-asteelle. Asuimme Kyrönjoen varrella ja joen jäätä pitkin oli nopein reitti. Vaihdoin rannassa yleensä vaan kengät jalkaan ja jätin sukset ja sauvat lumeen pystyyn. Välillä taas luistelin tai menin potkukelkalla jäätä pitkin kouluun, kun tuuli oli puhaltanut lumia pois. Entä kuinka moni muistaa napakiikun? Joinain talvina kylän miehet rakensivat sen jäälle.
”Filmirulla täynnä mustaa”
Aikaa ennen digikameroita oli filmikamerat. Lukioaikoina asuin jo yksin, ja muistan miten paljon (omaa) rahaa meni aina hukkaan, kun kuvia kehittäessä puolet kuvista oli joko sumuisia, epätarkkoja tai ylivalottuneita. Klassikko oli, kun sormi näkyi kuvassa. Kehitän edelleen valokuvia ja liimaan niitä valokuva-albumiin, mutta nykyään onneksi valinnan kuvista saa tehdä itse.
Muistan lapsena, kun lähdimme siskoni ja vanhempieni kanssa Lappiin. Minulla oli keväisin siellä usein hiihtokisoja, ja samalla aina lomailimme. Äitini näpsi kuvia koko reissun. Pysähdyimme jopa ottamaan poroista kuvia tienvarteen. Kun pääsimme kotiin, äitini huomasi, että kamera oli tyhjä eli hän oli unohtanut laittaa sinne tyhjän filmirullan.
Kartta navigaattorina
En osaisi ajaa ilman navigaatiota. Laitan osoitteen usein navigaattoriin jopa Helsingissä ajaessani jäähalleille. Pidemmillä ajoilla joudun navigaattorin kanssa olla oikeasti tarkkana, että käännyn oikeista liittymistä. Lapsena kuitenkin käytössä olivat isot paperiset kartat. Kun olimme lähdössä autolla reissuun, isäni kaivoi kartan esiin, taitteli siitä oikean kohdan valmiiksi ja kävi läpi teitä. Äitini usein sitten toimi kartturina.
Kahden lankapuhelimen show
Meillä oli lapsena kaksi lankapuhelinta. Toinen alakerrassa ja toinen yläkerrassa. Kun puhelin soi, siihen vastasi se kuka ehti. Jos isosiskoni puhui yläkerrassa, alakerran puhelimesta pystyi ärsyttää ja yrittää salakuunnella. Toki tuota ei ikinä pystynyt tehdä salassa, sillä ääni luurin nostamisesta kuului linjoja pitkin. Kun oli pieni, minulle opetettiin yhtenä perustaitona, miten puhelimeen vastataan kohteliaasti. Jos taas itse soitti vahingossa väärään numeroon, kuului sanoa: “Anteeksi väärä puhelinnumero”. Alle kouluikäisenä muistan vastanneeni ylpeänä puhelimeemme sukunimellämme, mutta soittaja kysyikin: “Onko Esaa kotona?” Muistan miettineeni kuka ihme Esa, joten vastasin hänelle “Anteeksi väärä puhelinnumero”, vaikka hän oli soittaja.
Myönnettäköön, että nyky älypuhelimet ovat tehneet elämästä monin verroin helpompaa. Silloin kaverin kanssa sovittiin tapaamispaikka ja -aika, eikä kotoa lähdön jälkeen ollut keinoa kommunikoida, jos tuli mutkia matkaan. Muistan myös lapsena, että saatoin polkea polkupyörällä viisi kilometriä / suunta ihan vain todetakseni, ettei ystäväni ole kotona. Vanhemmat myös ihailtavan paljon luottivat lapsiinsa ja siihen, että he saapuvat sovittuun aikaan kotiin tai, että heidän teineillään menee hyvin karkeloissa.
Entä ne kirjekaverit?
Minulla oli lapsena monta kirjekaveria. Jokaiselta urheiluleiriltä sai aina uusia kavereita, joiden kanssa kommunikaatiota jatkoi kirjeitä kirjoittamalla. Kirjoittelin usein myös sukulaisilleni kirjeitä ympäri Suomea. Ala-asteikäisenä jokainen kirje alkoi klassisella: “Moi! Mitä kuuluu? Mulle kuuluu hyvää.” Luokkakavereiden kanssa oli tapana kirjoitella kirjeitä kirjevihkoon, joka reissasi edes takas oman kodin ja kaverin kodin välillä.
Nykyään jopa ulkomailla asuvat rakkaat ovat vain aikaeron ja nopean viestin, sometervehdyksen tai videopuhelun päässä.
TV-sarjat ja VHS-kasetit
Muistan lapsena, että koulun jälkeen televisiosta tuli noin kahden aikaan lempisarjani “My so called life“ eli “Niin sanottu elämäni”. Nykyään moni tv:n katsoja voi valita suoratoistopalvelujen valtavista valikoimista juuri sen sarjan tai leffan, jota haluaa kulloinkin töllöttää. Sen vuoksi onkin aina niin hassua muistella aikaa, jolloin television äärellä piti olla juuri sinä tiettynä hetkenä. Perheessämme oli kaksi televisiota. Yksi oli alakerran olohuoneessa ja toinen isosiskoni huoneessa.
Videoilla usein äänitimme tai ajastimme televisiosta tulleita elokuvia VHS-kaseteille. Ajastuksissa mainiointa olivat juuri nuo alkujen mainokset. Äänitimme kaseteille paljon musiikkia myös radiosta. Moni muistaakin edelleen sen, miten raivostuttavaa oli, kun radiojuontaja alkoi puhua laulun päälle. Noilta ajoilta on myös pompsahdellut paljon mieleen vanhoja lauluja. Yksi näistä on esimerkiksi Madonnan Live to Tell, jota olen popittanut autossa, kun olemme ajelleet jäähalleille.
Matkatoimistot ja Internetin tulo
Lapsena kotiimme tuli eri matkatoimistojen esitteitä. Niissä oli kattavat esittelyt eri kohteiden hotelleista ja tarjonnasta. Varaus hoidettiin matkatoimiston kautta – samoin keikkaliput ja pankkiasiat hoidettiin kasvotusten konttorilla. Muistan, kun lähdimme lukioikäisenä Rodokselle viikoksi ystäväni kanssa. Miten jännittävää oli kävellä matkatoimistoon ja hoitaa varaus sieltä. Missäköhän vaiheessa nuo fyysiset konttorit katosivat maisemista?
Kun olin lapsi, Internet oli harvinaisuus, eikä meillä ollut kotona tietokonetta. Kuudennella luokalla muistan, että saatoin välillä varata nettiajan kirjastolta ennen treenejä. Silloin oli Kiss FM:n chat, jossa höpöteltiin tuntemattomien kanssa outojen nimimerkkien takaa. Chatissä oli ”huoneita”, joihin mentiin juttelemaan. Suosituimmat huoneet olivat usein täynnä.
Se hirveä röökin savu
Olin parikymppisenä töissä baarimikkona. Tuntuu edelleen hurjalta, että vuosikausia sai tupakoida sisällä esimerkiksi ravintoloissa. En ole itse ikinä polttanut ja sen vuoksi muistan varmaan liiankin selkeästi, miten pahalta vaatteet ja hiukset haisivat aina työpäivän jälkeen.
Millaisia asioita sinulla tulee mieleen lapsuudesta ja nuoruudesta?
