Twitterissä keskusteltiin myötätunnosta. Eräs kirjoitti: ”On kohtuutonta ja ajattelematonta laukoa mitä tahansa kommentteja sananvapauden nimissä tai sillä perusteella, että mä nyt vaan olen suorapuheinen ja sanon asiat niin kuin ne ovat.”
Tästä olin keskustelun avaajan kanssa täysin samaa mieltä, mutta purskahdin nauruun, kun näin aivan äärilaidasta kommentin: ”Hyvä niin, noita ylimääräisiä pers’kärpäsiä on muutenkin liikaa ympärillä.”
Tämä sai minut miettimään koko tätä myötätuntokonseptia. Jotkut perustelevat suorasanaisuutta avoimuudella. Suorasanaisuutta yleensä arvostetaan, mutta ei kai suorasanaisuus velvoita olemaan ilkeä kuitenkaan? Itse olen kutsunut tätä aina pelisilmän puutteeksi. Joskus se on taas vain ja ainoastaan tosi huonoa käytöstä.
Parhaimmassa tapauksessa tunneälykäs ihminen onnistuu suorapuheisuudella auttamaan toista. Mutta jos tilanne on räjähdysherkkä, aina kannattaa kahteen kertaan miettiä, miten tilanteesta tai asiasta sanoo vai sanooko ollenkaan. Miksi pitäisi tarkoituksella olla kusipää ja pahoittaa toisen mielen?
Eräs vanhempi rouva kerran totesi: ”Olen minäkin suorapuheinen, mutta ihan pidetty ihminen silti.”
Mielestäni myötätunto on yksi ihmisen kauneimpia ominaisuuksia. Ja arvostan ihmisiä, joilta löytyy sosiaalista pelisilmää erilaisiin tilanteisiin.
Oletko ankeuttaja?
Mielestäni samaan kastiin kuuluu ankeuttaja. Tunnetteko hänet? Se on se tyyppi, joka negistelee aina. Jos sanon: ”Voi onpa kiva auringonpaiste”, hän vastaa: ”No mutta huomenna sitten sataa.”
Välillä tuntuu, että ankeuttajien toteamukset ovat stand upia parhaimmillaan – vahinko vain etteivät he itse näe mitään hauskaa älyttömimmissäkään katastrofiskenaarioissaan.
Nuorempana yhdessä aikaisemmassa työpaikassani oli ankeuttaja, joka negisteli aamusta iltaan. Huomasin, että aloin jollain tasolla karttaa häntä. Kun kerroin lounastunnilla meneväni Finlandia-hiihtoon, hän luetteli litanian, mitkä asiat tulevat pilaamaan hiihtokokemukseni. Toisessa työpaikassa taas pakoilin toista ankeuttajaa, sillä jokainen törmääminen käytävällä sai aikaan sen, että päässäni alkoi soida Paula Vesalan Älä droppaa mun tunnelmaa.
Usein sanotaankin, että pessimisti ei pety – no eipä tapahdu paljon muutakaan mukavaa hänen elämässään, sillä hän vaeltaa jo valmiiksi pohjamudissa. Eihän mikään yltiöoptimisti tarvitse ollakaan, mutta ei toista tarvitse latistaa. Senkun pitää itsellään ne pohjamudat.
Itse olen ainakin huomannut, että kielteisyys kaventaa ihmisillä ajattelua ja vie heiltä mahdollisuuksia vai mitä mieltä olette?
