Kun päiväkoti aiheuttaa huolta

Syksyn alussa kirjoitin blogiin siitä, miten helpottunut olin, kun pikku tyttöni tämän vuoden päiväkotihoitajat olivat niin lämpimiä ja kannustavia sekä ottivat niin lapset kuin aikuisetkin tasa-arvoisesti vastaan. Hoitajat myös ensimmäisen viikon jälkeen tuntuivat tuntevan taaperoni paremmin kuin edelliset hoitajat koko vuoden jälkeen. Hoitajien vaihtuessa viime elokuussa tajusin, että miten pielessä kaikki olikaan ollut ensimmäisenä päiväkotivuotena. 

Moni on kysellytkin edelleen, miten asia eteni ja tuliko viime vuotiselle varhaiskasvatuksen opettajalle jonkinlaisia seuraamuksia. Koko ensimmäinen vuosi päiväkodissa ja sen jälkeen viime syksyn selvittelyt olivat äärimmäisen raskaita ja aiheuttivat huolta entisestään, mutta olen ylpeä, että lähdin asiaa selvittämään. Jotenkin en jaksanut enää syksyn lopulla asiaa täällä blogissa avata, mutta toisaalta asia vaatii ehkä jonkinlaisen päätöksen täälläkin. Moni myötäeli tätä tilannetta silloin kanssani. Kiitos siis siitä! 

Mistä kaikki lähti liikkeelle?

Vaikka tiesin pikku tyttöni (silloin vielä taapero) ensimmäisenä vuotena koko ajan, että kaikki ei ole kohdillaan, asiaa oli vaikea lähteä purkamaan. Lapsenikaan ei vielä osannut tuolloin puhua. Tytölläni ei ollut vaikeuksia sopeutua, mutta suurta huolta aiheuttivat varhaiskasvattajana toimineen kasvatusmetodit. Eniten korviini osui aina hänen tapansa puhua lapsille. Parhaimmillaan hän iloisuuden perikuva, mutta skaala siihen punaisena huutavaan persoonaan oli liian laaja. 

Muutamiin konkreettisiin tilanteisiin satuin tulla vahingossa paikan päälle, kun hain lapseni joka päivä tuntia aikaisemmin. Tällöin kuulin hänen huutavan joko omalle tai toiselle ryhmän lapsista. Yksi tällainen tilanne oli aikaisemmin mainitsemani kauramaidon kaatuminen, jolloin tyttöni (silloin noin 1,5v) opetteli juomaan nokkamukista. Lapsi istui kumarassa häpeissään ja menin lohduttamaan häntä: ”Ei se rakas haittaa, harjoitellaan yhdessä.” Varhaiskasvatuksen opettaja tuhisi hänelle edelleen siivotessa maitoa: ”Kun ei taaskaan onnistunut.” Mietin asiaa melkein viikon ja se jäi selvästi vaivaamaan minua. Tilanne pitää pystyä hoitamaan kannustavasti – varsinkin kun kyseessä on pieni ihminen. On tavallista kokea epäonnistumisen tunteita välillä elämässä. Jos kuitenkin alituiseen joku muistuttaa vain epäonnistumisista, positiiviset kokemukset ja yritteliäisyys jäävät kaiken alle.

Pyysin tämän jälkeen jutella varhaiskasvatuksen opettajan kanssa muutamaankin otteeseen, mutta hänen käytöksensä ei muuttunut. Syy usein käännettiin myös vanhempaan ja tästä jäi hämmentynyt olo.

Viimein elokuun blogini myötä uskaltauduin avata suuni, ja tämän jälkeen moni vanhempi jakoi oman kokemuksensa liittyen samaan varhaiskasvatuksen opettajaan. Ikäväkseni hänen käytös oli laajalti alueella asuvien tiedossa. Vaikka en maininnut hänen nimeään enkä edes päiväkotia, moni blogini lukenut tiesi kenen kasvatusmetodeista kirjoitan. Alueen teinit jopa puhuvat hänestä edelleen nimellä ”rage” eli raivo. Nämä kaikki syksyn aikana kuulemani asiat vahvistivat jo viime vuotista käsitystäni, että hänen epätasapainoinen käytös ja ”Hajota ja hallitse” -kasvatusmetodi ei ollut enää tätä vuosikymmentä. 

Kirjoitimme seuraavan ikäluokan ryhmästä olevan äidin kanssa kirjeen niin päiväkodin johtajalle ja aluevastaavalle. Tuolla äidillä oli myös samanlaisia kokemuksia. Suurin huoli meillä molemmilla oli kaikista lapsista, sillä vastaavanlainen käytös ei voi tehdä hyvää lapsen itsetunnon rakentuminen ja minä-kuvan muodostumiselle. 

Suurin jännitys ikinä 

Toinen äiti ja hänen puoliso kävivät tahollaan juttelemassa heidän näkemyksiään varhaiskasvatuksen opettajan ja päiväkodin johtajan kanssa. Meillä puolisoni ei töiden vuoksi päässyt. Minua ei ole koskaan jännittänyt yhtä paljon, kun lähdin yksin kävelemään päiväkodille päin – kyse on kuitenkin omasta lapsesta. 

Luojalle kiitos, että olen pitänyt aikaisemmissa töissäni kriisi- ja mediaviestinnän koulutuksia, sillä olin kauhusta kankeana. Koulutuksessa neuvon usein henkilöä miettimään jännittävään tilanteeseen turvasanat, joiden avulla hän pääsee takaisin asiaan, jos eksyy asiasta tai tulee black out. 

Luin kertauksen vuoksi aamulla aikaisemmat sähköpostikeskustelut ja loin niistä itselleni mind mapin päähäni. Kävin päässäni läpi turvasanat ja aikajärjestyksessä asioita, joita halusin tuoda esiin ja harkinnalliset perustelut niiden perään. En halunnut, että annan tunteen vallata ja näin pakka hajoaa. Vaikka koin monen asian todella epäreiluna, en myöskään halunnut antaa vihan tai katkeruuden nostaa päätään. Asia oli niiiiiin tärkeä, etten halunnut, että mitään jää sanomatta.

Kun saavuin päiväkodille jäin käytävälle seisomaan päiväkodin johtajan oven luo ja kuulin varhaiskasvatuksen opettajan ja johtajan jo keskustelevan ilman minua asiasta. Jollain tavalla sain kuitenkin kerättyä itseni ja astuin sisään. Mielestäni tämä oli huonoin mahdollinen alku asialle ja ehkä hieman myös kiusallinen heille, että he selkäni takana puhuivat jo asiasta. (Hekin olivat silmin nähden noloina asiasta)

Keskustelimme lähes tunnin ja kävin läpi aikajärjestyksessä viime vuotta. Sanoin loppuun, että toivon sydämeni pohjasta, ettei asiasta tarvitse enää keskustella. Jollain tapaa minulle jäi sellainen olo, että varhaiskasvatuksen opettaja ymmärsi, että lapset eivät voi kannatella hänen tunteitaan eikä raivoaan. He ovat kuitenkin pieniä ja ansaitsevat kannustavan ilmapiirin.

Ainakin hän myönsi, ettei viime vuosi ollut ihanteellinen. Vähättelevä kasvattaja leikkaa lapselta siivet sen sijaan, että kasvattaisi niitä. Elämä koostuu arkisista onnistumisista. Pienet onnistumiset kasvavat isommiksi ajan myötä. Vahvistamme lapsessa sitä, mihin kiinnitämme hänessä huomion. Keskittymällä lapsen vahvuuksiin, vahvistetaan hänen itseluottamusta sekä onnistumisen kokemuksia. Ensimmäisen vuoden tapahtumat siis käsiteltiin hänen ja päiväkodin johtajan kanssa ja toivon, että muutos pitää. 

Tärkeintä kuitenkin on, että nykyiset hoitajat ja varhaiskasvatuksen opettaja ovat ihania ja ottavat huomioon nuo arjen pienet onnistumiset. Nykyinen varhaiskasvatuksen opettaja oli tällä viikolla sanonut 2,5-vuotiaalle tytölleni: “Oletko sinä sellainen pieni kultakimpale?“, johon hän oli vaatimattomasti vastannut: “En, olen iso kultakimpale.”