Kuolema pysäyttää aina. Viime viikot ovat totisesti olleet tunteiden vuoristorataa. Keväällä isäni pitkään kestänyt keuhkosairaus paheni ja tuo pahin vaihe etenikin nopealla tahdilla. Kävimme siskojen kanssa häntä kevään mittaan Vaasassa sairaalassa katsomassa. Oli aika surullista ja epätodellista nähdä noin rakas ihminen heikossa kunnossa. Onneksi kuitenkin kävimme, sillä ei ainakaan jäänyt sellainen olo, että jotain olisi jäänyt sanomatta. Juttelimme mm. lapsuuden kilpaurheiluista ja saimme kiitettyä häntä siitä, kuinka hyvä isä hän oli meille.
Kun 40-vuotisjuhlani lähestyivät, mietin miten mahdammekaan siskojen kanssa ajatukset pois huolesta ja surusta. Ajankohtiinhan ei voi ikinä vaikuttaa. Olin tehnyt varaukset jo juhlatilaan ja cateringiin talvella. Päivä meni kuitenkin hyvin, mutta heti juhlien jälkeen isämme menehtyi sairaalassa. Vaikka kuinka olimme jo itkeneet asiaa varastoon, uutinen vei hetkeksi ihan pohjalle. Silti olen onnellinen meidän erityisesti viimeisestä kohtaamisesta ja keskusteluista.
Suru-uutisen jälkeen matkustimme taas Vaasaan siskojeni kanssa äitimme tueksi ja samalla suunnittelimme hautajaisia. Kävimme jälleen läpi tunteiden äärilaitoja. Välillä jokainen meistä itki, välillä taas nauroimme isämme letkautuksille. Vaikka sairaalassa isä nukkui suurimman osa ajasta, häneltä tuli meidän käydessä monia hauskoja hänelle ominaisia lauseita ja ilmeitä.
Kuoleman käsittely on surullinen asia, ja huomaan, etten ole alkuunkaan vielä edennyt siinä. Onneksi siinä ei kuitenkaan tarvitse kiirehtiä. Edelleen epätodellisuus on vahvasti läsnä, ja huomaan, että isästä kirjoittaminen on osa surutyötä. Onneksi saamme tehdä surutyötä yhdessä siskojeni ja äitimme kanssa. Olen myös ajatellut, että itku saakin tulla niin kauan, kun on tullakseen. Nuo tunteiden äärilaidat vaan ehkä väsyttävät enemmän, mutta eihän tällaiseen ole sitä oikeaa eikä väärää tietä. Mielestäni on ihanaa, että surun ja ikävän lomassa voi muistella myös niitä yhdessä koettuja hauskojakin hetkiä.
Miten kertoa lapselle kuolemasta?
Kun sain tietää isäni poismenosta, olin juuri pian 6 vuotta täyttävän tyttäreni päivän mittaisella luisteluleirillä – siellä me sitten itkimme luisteluäitien kanssa katsomossa. En tuonut asiaa vielä leirillä esiin tytölleni, sillä halusin, että voin rauhassa jutella hänen kanssaan kotona. Vaikka tunteita saa ja pitää näyttää, halusin tarkoin miettiä, miten asiasta hänelle kerron, ettei asiasta tule yhtään surullisempi kuin se jo on. Toki tällaisiin uutisiin suhtautumiseen vaikuttavat lapsen ikä, aikaisemmat kokemukset ja luonne. Lapsethan ovat erilaiset – niinkuin me aikuisetkin olemme.
Tyttöni on tosi empaattinen, joten ajattelin, että hän varmasti kyselee asiasta enemmän. Kun hän oli pari vuotta nuorempi, lähipiiristä menehtyi henkilö onnettomuudessa. Tyttöni kyseli asiasta paljon ja jäikin miettimään tuota onnettomuutta.
Lapsi saattaa omien kokemustensa pohjalta liittää sanoihin tai tapahtumiin omat mielikuvansa. Kun puolisoni joutui jalkapallopelissä noin vuosi sitten onnettomuuteen ja hänen keuhkoihin tuli reikä, kävimme katsomassa häntä sairaalassa. Tyttöni voi fyysisesti niin pahoin, että oksensi. Ehkä hän ajatteli, että isä jää tälle tielle, kun edellisen kerran onnettomuus ja sairaala -sanat olivat tulleet esiin hiukan erilaisessa onnettomuustilanteessa.
Kävimme tyttöni kanssa rauhassa kotona hyvän keskustelun siitä, miten paapalla oli harvinainen keuhkosairaus, joka paheni nyt keväällä. Yritin olla käyttämättä kielikuvallisia asioita, kuten nukkua pois, sillä se vaan antaa lapselle väärän kuvan. Paappa eli onnellisen elämän ja meillä kaikilla on häntä ikävä. Samaan aikaan olemme tosi onnellisia yhdessä vietetyistä vuosista. Sovimme myös, että aina jos tulee paappaa ikävä, etsimme taivaalta kauneimman pilven. Sen luota paappa meille vilkuttaa.
