Tyttöni taitoluisteluryhmällä on ennen joulua syksyn ensimmäinen puhtaallemeno. Ryhmä on harjoitellut syksyn aikana samaa ohjelmaa, jonka he esittävät joko yksitellen ja parin kanssa yleisölle. Tyttömme mielestä päivä on ihana. Saa pukea kilpailumekon, hiukset laitetaan ja pääsee esiintymään. Hän ilmoitti jo syksyn alussa, että haluaa esiintyä yksin, ja on kertonut, kuinka ihanaa on, kun yleisö taputtaa. Tajusin juuri, että hoen yleensä esiintymispäivinä eniten hänelle yhtä lausetta. Toki sanon, että hienosti se menee ja että nauttii joka hetkestä, mutta tuo eniten käyttämäni lause on: Hymy on kaunein korusi. Maailman ihaninta on ollutkin, että hän saisin erään puhtaallemenon jälkeen kommentin eräältä äidiltä, että hymy näkyi katsomoon saakka ja huomasi hänen nauttivan jäällä olosta.
Maailman kaunein asia on tosiaankin hymy. Oletteko törmänneet toiseen hymyyn liittyvään lauseeseen? Se on ”Hymy on ikkuna, josta näkee, että sydän on kotona.” Hymyä ei oikein voi feikata. Tai voi hetkellisesti, mutta ei kauaa. Lisäksi hymy tarttuu. Hymyilevän ihmisen katseleminen alkaa hymyilyttää itseäkin. Ehkä omalla hymyllä saa aikaan hyvän kierteen, ja vastaantuleva henkilö vastaa hymyllä takaisin. Tiedättekö myös sen tunteen, kun puhutte puhelimessa ja teistä tuntuu, että luurin toisessa päässä oleva henkilö hymyilee? Hänen äänestään tulee lempeämpi ja pehmeämpi.
Muistan ihastuneeni alunperin puolisoni hymyyn. Hän on hyvä esimerkki ihmisestä, joka hymyilee samalla myös silmillään. Joku on myös jatkanut tuota aforismia: “…ja nauru on ääni, joka syntyy, kun sielu tanssii.” Ehkä hymyileminen ja nauraminen on myös perhelähtöisiä asioita. Eräs poika sanoi kerran: “Ei meillä kotona oikein mukaan ikinä nauranut.” Jos ei ole omassa lapsuudenkodissaan tottunut nauramaan tai ilmapiiri on ollut kolea, voi olla vaikeaa opettaa nauramisen kulttuuria eteenpäin omille lapsilleen. Itse muistan, kuinka saatoin lapsena aamulla herätä siihen, kun vanhempani nauroivat. Isälläni oli tapana vitsailla kaikesta, ja äitini nauroi hänen jutuilleen.
Joulukuun kuumeilut
Meidän perheessä on nyt joulukuussa kiertänyt ne kaikki perus flunssat. Viime viikolla puolisoni oli kipeä, ja tällä viikolla minä ja tyttäremme. Eilinen ja tämä päivä onkin nyt vietetty neljän seinän sisällä ja kalenteri tyhjätty kokonaan näiltä päiviltä. Meille iskee tämä flunssailu joka vuosi lähes samaan aikaan. Se alkaakin olla jo ironisesti merkki joulusta. Niinhän sitä sanotaan, että kun loma lähestyy, oma keho alkaa antamaan periksi myös taudeille. Tytöllämme nousi eilen kuume yli 38, mutta tänään hän ollut jo normi lämpötiloissa. Kuumeen nousuhan flunssassa on yksilöllistä. Joillakin se nousee herkästi, itselläni ei juuri koskaan. Kuumeen nouseminen ei kuitenkaan tarkoita, että tauti olisi vaikeampi kuin kuumeettomalla.
Vaikka oma olo on jo tänään ollut parempi, juuri eilen mietiskelin, kuinka kipeänä ei kyllä pitäisi tehdä yhtään mitään ylimääräistä. Lepoa ja riittävästi nestettä. Omalla kohdallani vaan yleensä on, etten oikein osaa sairastaa. Sairastamme usein myös yhtä aikaa tyttömme kanssa, joten senkin vuoksi välillä tuntuu vaikealta myöntää, ettei itsekään jaksa. Kipeänä huomaan, kuinka on oma fiilis on täysin kytköksissä fyysiseen jaksamiseen. Jos omat voimat heikkenevät, olen myös alakuloisempi. Vaikka tuo on varmaan monelle tuttu juttu, se on ehkä vielä enemmän tekevän ihmisen dilemma.
Millaisista merkeistä muuten itse huomaatte, että olette tulossa kipeäksi? Toki nenän vuotaminen, päänsärky, aivastelu, vetämätön olo ja ruokahaluttomuus voivat olla merkkejä jostakin tuloillaan olevasta taudista, jota vastaan elimistö yrittää taistella. Itselläni ja tyttärellämme on harvoin kylmä, joten yleensä tiedän sen olevan menoa, jos vilunväreet ja palelu iskevät.
