Olen aina ajatellut, että harrastus on lapselle turvallinen paikka harjoitella eri tunteiden käsittelyä – oli se sitten jännityksen tai pettymyksen tunne. Toki monia muitakin tapoja on.
Tyttäremme on nyt 6,5 -vuotias, ja tässä vuosien mittaan hänelle esimerkiksi jännittäviä asioita ovat olleet joka heidän taitoluisteluseuran keväisessä jääshow:ssa esiintyminen Nordiksella sekä puhtaallemenot. Puhtaallemenossa he pääsevät harjoittelemaan taitoluistelun ohjelman ja esittämään sen yksin yleisölle. Nuo päivät ovat olleet aina tyttäremme suosikkipäiviä, ja hän odottaa niitä kuin kuuta nousevaa. Samaan aikaan on ollut ihana huomata, kuinka hän käsittelee päivien tuomaa jännitystä. Usein juttelemme siitä yhdessä ja käymme päivää läpi. Mielestäni hän on ns. hyvä jännittäjä. Päivät tuovat perhosia vatsaan, mutta hyvällä tapaa. Jännitys ei selvästi ole mörkö hänelle.
Nuoruuden kilpaurheilun tuomat tunteet
Vaikka tyttäremme on vielä nuori, olen niin onnellinen, että hän sanoittaa jo nyt noita jännityksen tunteita niin hyvin ja saan tukea häntä näiden tunteiden käsittelyssä. Se ei tuo ainoastaan työkaluja hänelle urheilun puolelle, vaan yleisesti koko elämään. Mikä rikkaus!
Muistelin samalla omaa lapsuuttani urheilun parissa. Aloitin urheilemisen jo 2-3 -vuotiaana. Siskoni harrastivat monen moista lajia, joten painelin heidän perässään. Oman nuoruudessani tunteista ja tunteista etenkin kilpaurheilussa ajateltiin ehkä vähän eri tavalla eikä valmennuksella ei ollut työkaluja. Henkisen puolen pallo heitettiin oikeastaan suoraan urheilijalle. Näin jälkikäteen ajateltuna olin juuri se urheilija, joka olisi halunnut enemmän laittaa suoritusta halki poikki ja pinoon. Varsinainen psyykkinen valmennus taas nousi esiin vasta myöhemmin omana kokonaisuutena.
Miten säilyttää hyvät puheyhteydet lapseen?
Suurin haaveeni on, että saisimme säilytettyä hyvät puheyhteydet tyttäremme kanssa koko loppuelämän. Olen huomannut, että monet ajattelevat puheyhteyksien katoamista luonnollisena asiana ja että ne katoavat viimeistään murrosiässä. Mielestäni se ei ole vakio. Vika ei ole myöskään pelkästään huonoissa vaikutteissa tai kännyköiden käytössä.
Muutos alkaa paljon aiemmin pienissä arjen keskusteluissa jo lapsen ollessa nuori. Oletko ikinä ajatellut, miten reagoit, jos lapsesi tulee kertomaan ongelmasta. Ongelma saattaa vaikuttaa pieneltä, mutta ehkä se tuntuu lapsesta isolta. Joku on esimerkiksi nauranut hänelle tai on tapahtunut jokin muu asia, joka tuntuu epäoikeidenmukaiselta. Vanhempana tekisi mieli välillä vastata vaan perus: ”Älä heistä välitä”, mutta samaan aikaan tulee väheksyttyä tuota lapsen fiilistä.
Muutaman tällaisen kokemuksen jälkeen lapsi alkaa suodattaa sitä, mitä hän jakaa. Ajan mittaan lapsi oppii, että asioiden jakaminen ei tuo yhteyttä. Suuret tunteet luovat vaan etäisyyttä. Aivot päättävät hitaasti, että tietyt tunteet tulisi pitää yksityisinä. Lapsi puhuu edelleen turvallisista aiheista, kuten koulun aktiviteeteista tai päivittäisistä tapahtumista. Mutta syvemmät tunteet katoavat hitaasti keskusteluista. Vanhemmat saattavat uskoa, että kaikki on kunnossa, koska viestintä jatkuu edelleen. Se, mikä todellisuudessa on muuttunut, on se, kuinka syvällisiä asioita lapsi uskaltaa paljastaa.
Jotkut vanhemmat kamppailevat omien tunteiden säätelynsä kanssa ja näin ollen eivät osaa auttaa lapsen tunteiden kanssa. Ehkä kukaan ei ole opettanut sitä heille pienenä – tunteet piti tukahduttaa tai ainakin välttää vaikeita aiheita. Vanhemmalta riittäisi kuitenkin näissä tilanteissa arjessa simppeli vastaus: ”Se on varmaan tuntunut tosi epämukavalta” tai ”Kerro mitä tapahtui”. Ongelma voi todellisuudessa olla edelleen pieni, mutta lapsi tuntee itsensä nähdyksi.
Sanotaankin, että lapset, jotka tuntevat tulevansa kuulluiksi pienissä ongelmissa, ovat myöhemmin todennäköisemmin valmiita jakamaan suurempiakin ongelmia. Aivot muodostavat yksinkertaisen odotuksen: kun jokin sattuu, tämän henkilön kanssa on turvallista puhua. Tämä malli jatkuu usein murrosiässä, kun lapset kohtaavat monimutkaisempia haasteita.
Lapsen päivä hänen kertomana
Olen vauvasta saakka kertonut tyttärellemme kirjan lukemisen jälkeen tarinan hänen omasta päivästään. Nykyään hän kertookin usein minulle tarinan, kun pötköttelee sängyssään. Siinä hän seikkailee. Se on mielestäni ihanaa, sillä samalla kuulen, mitä hän on esimerkiksi tehnyt eskarissa ja millaisia tuntemuksia hänellä on ollut.
Hän saattaa myös välillä sanoa tarinansa jälkeen: ”Äiti, mä haluaisin vielä jutella sun kanssa.” Vaikka arki-iltaisin usein vahingossa iltatoimia tehdään temmolla (jotta pääsee nukkumaan ajoissa), silti se, että hän sanoo noin, tekee minut aina tavattoman onnelliseksi. Juuri sellaisen ilmapiirin toivonkin vallitsevan kotonamme, että kaikesta voi puhua ja vaikka nukkumaanmeno venyisikin, tuntemuksistaan on aikaa puhua. Itse ajattelen, että lapsi ei ala kertomaan mieltä vaivaavista asioista ihan tuosta vaan. Ehkä tuo hänen oma tarinansa tuo mieleen samalla asioita, joista olisi vielä mukava puhua yhdessä.
