Elämä 4,5-vuotiaan kanssa on saanut minut miettimään ääniä – tai ehkä pikemminkin niiden puuttumista. Monelle vanhemmalle on varmaan tuttua, että lapsi ei pidä kodin kovista äänistä, kuten esimerkiksi imurista tai tehosekoittimesta. Jo pienestä pitäen myös meidän minimimmi saattoi moottoripyörän kohdalla sanoa heti minulle: ”Äiti, aika kova ääni”.
Vaikka äänten kohdalla on ainakin meillä pätenyt sanonta: ”Kaikkeen tottuu”, olen silti huomannut, että joidenkin äänien kohdalla hän on edelleen herkkä. Toisaalta noin nuoren kohdalla on haastavaa sanoa, mikä on normaalia äänen sietokykyä ja mikä ei. Faktahan on se, että yleisestikin ärsykkeiden määrä arjessa on kasvanut ja äänet kuormittavat eli tarvitseeko kaikkea edes sietää?
Samalla jäin miettimään omaa äänimaailmaa. Meillä on usein radio tai jokin musiikkilista soimassa – se on kuin taustahälynä. Toisaalta jos teen jotain ajattelua- tai keskittymistä vaativaa työtä, suljen aina heti musiikin. Olen koko elämäni tehnyt läksyjä, lukenut tenttiin tai tehnyt töitä ties missä kahvilassa, bussissa tai junassa, mutta näin jälkikäteen ajateltuna onhan niissä eroja. Ääripäätä edustaa nuoruuden baarimikkotyöt. Muistan, kun kävelin kotiin pitkän työyön jälkeen, pääni sisällä soi. Aivan kuin joku olisi lyönyt minua pesäpallomailalla päähän. Arjen kuormittavuutta ovat taas edustaneet avokonttorit.
Avokonttoreiden äänet
Luin Mona Mannevuon kolumnin: Väsynyt ei kaipaa yllätyksellisiä seikkailuja meluisassa monitoimitilassa. Kolumnissaan Mannevuo kysyy, kuinka monelle oli yllätys, että meluisassa ympäristössä niin työnteko kuin oppiminen on haastavampaa. Mannevuo ottaa esiin myös Helsingin Sanomien artikkelin, jossa uuteen ”avokonttorikouluun” aloitettiin rakentaa seiniä, sillä koulu osoittautui meluisaksi.
Elämäni varrella olen työskennellyt useampaankin otteeseen avokonttorissa, ja lähtökohtainen ideahan niissä on hyvä: yhteisöllisyys. Vaikka olen todella sopeutuvainen, en pysty olla miettimättä, miten huono ja väsyttävä kokemus avokonttori oli.
Oma työni on yleensä aina vaatinut tietyllä tapaa keskittymistä: artikkeleiden kirjoittamisessa on huono asia, jos ajatus keskeytyy. Lisäksi kampanjoiden ideoimisessa asiakkaille luovuus tuskin kukkii, jos joutuu pinnistellä melussa, jotta pystyy pitämään ajatukset kasassa.
Muistan edelleen, että yhdessä työpaikassa yrityksen myyjillä oli tapana rampata edes takaisin tehdessään kylmäsoittoja: ”Ihan yhteistyömerkeissä tässä soittelen.” He kävelivät pöytäni ohi satoja kertoja päivässä. Loppuen lopuksi sain käydä usean kuukauden taistelun esimieheni kanssa, että saisin siirrettyä työpisteeni hiukan kauemmas käytävältä. ”Mun tarvitsisi keskittyä”, ei riittänyt perusteluiksi.
Mannevuo nostaa esiin artikkelissaan teollisuustyöläisten ja tietotyöläisten erot: ”Ehkä toimistotyöläisten ajatellaan olevan vain erityisherkkiä valittajia.” Teollisuudessa työympäristössä otetaan huomioon turvallisuus, valaistus, melu ja lämpötila. Kuinka monessa toimistossa ajatellaan näitä asioita? Moneen toimistoon on toisaalta rakennettu nykyään erillisiä monitoimitiloja/ boxeja, joihin voi mennä hetkellisesti tekemään hiljaisuutta vaativaa työtä.
Kokemus häiritsevästä melusta on henkilökohtainen, mutta silti kuinka moni esimerkiksi toimiston ärsyke on todella tarpeen? Ärsykkeethän vaativat enemmän ponnisteluja keskittymiseen ja tuo kuormittaa entisestään. Ihminen on siis väsyneempi ja varmaan myös ärtyneempi. Väsyneenä sopeutuvaisuuskykykin laskee.
Nykyäänhän teen yrittäjänä suurimman osan ajasta kotona töitä – ja miten paljon energiaa jääkään illalla minimimmin kanssa puuhasteluun. Vaikka olen puolisoni mukaan ”puheliasta sorttia”, ehkä kuitenkin työnteossa olen tehokkaammillani, kun saan olla se tylsä hiljainen puurtaja.
