Blogikirjoitus myös kuunneltavissa
Vuosi 2020 paketissa! Tuttuni, joka sai vauvan kuluneen vuoden aikana, kirjoitti Facebookissa joulun aikaan: ”Monille kulunut vuosi on ollut hämmentävän haasteellinen, mutta jollekin se on ollut ensimmäinen ja ihmeellinen.”
Jollain tapaa samaistuin tähän, sillä Sohvi kehittyi vauvasta taaperoksi hurjaa tahtia, ja se ilon määrä, mikä tuosta häärääjästä lähti, oli käsin kosketeltava – vastaan tuli paljon uusia ihmeellisiä juttuja. Parasta oli, että näistä osasta tuli Sohvin ”omia juttuja”, ja ne jäivät osaksi hänen arkeansa. Ja miten paljon eri vuodenajat tekivätkään häneen vaikutuksen – puhumattakaan lähitalojen jouluvaloista! Nyt joulun alla Sohvista kuoriutui myös talvifiilistelijä. Hän haluaa pukea aina kun mahdollista välihaalarin, kaulurin, pipon ja hanskat ja pitää niitä sisällä illasta toiseen. Ja ei, meillä ei ole kylmä sisällä.
Vietin myös itse ensimmäistä äitienpäivää äitinä, ja tämäkin tuntui hyvällä tapaa ihmeelliseltä.
Tyhjiä lupauksia
Kirjoittelin vuosi sitten vuoden vaihteessa:
“Nyt kun vuosi on jo pyörähtänyt hyvin käyntiin, en ole taaskaan tässä parin päivän aikana keksinyt mitään uudenvuodenlupauksia. Seurailin kuitenkin Sohvin meininkiä tänään, ja mun uudenvuodenlupaus on ottaa siitä mallia!
- Elää enemmän hetkessä ja riemunkiljahdella, jos siltä tuntuu.
- Elää kultakalana. Antaa harmitusten mennä sekunnissa ohi.
- Laittaa välillä himassakin jotain ”kivempia kuteita” päälle.”
Skarppasin toden teolla näiden lupausten kanssa – tai ainakin yritin. Kun “maailma pysähtyi” koronan iskiessä ja elinpiiri kutistui, arkea piti alkaa katsoa hiukan eri tavalla. Kaikessa yksinkertaisuudessaan tämä oli ihana vuosi juuri tämän takia. Niinhän sitä sanotaan, että asenne ratkaisee niin monessa asiassa.
Yritin muuttua harmitusten osalta kultakalaksi, ja täytyy myöntää, että tämä oli edelleen liian haastavaa minulle. Jos minulle ollaan ilkeitä tai minua loukataan, jään usein miettimään sitä liiaksi. Vaikka yleensä ajattelen heti: ”höpö höpö – eteenpäin nyt vaan”, asiat saattavat silti putkahtaa uudelleen mieleeni seuraavana päivänä. Otan siis tämän kultakalahomman uudelleen agendalle tänä vuonna.
Kun kirjoitin vuosi sitten nuo lupaukset, ihailin samaan aikaan Sohvin vauvanvaatteita. Normi bodyissakin oli hauskoja röyhelöitä, ja ne voittivat 6-0 omat himakalsarini. Samaan hengen vetoon täytyy todeta, että en tainnut himassa vaatteilla kovinkaan paljon vuoden aikana koreilla. Ei sillä, että tarvitsisikaan – normaalia arkea varmasti vain saattaisi joskus piristää jokin mekko niiden normi himakalsareiden sijaan. Laskeskelin, että käytin vuoden aikana yhteensä seitsemät urheilutrikoot puhki.
Sohvin vuosikatsaus
Olen kirjoittanut Sohville koko hänen elämänsä ajan (1,5 vuoden) ”kirjeitä” lahjaksi saamaani mustaan kirjaan. Sinne on myös kirjoittanut perheeni sekä ystäväni. Tuosta kirjasta on myös helppo kurkkailla menneen vuoden tapahtumia.
Kun vuosi 2020 vaihtui, olin vielä äitiyslomalla. Tammikuussa minun 6 kuukautinen vauva kasvoi ”isoksi”, sillä hän muutti omaan huoneeseen ja alkoi istua ilman tukea. Miten paljon maailma avartui, kun ei tarvinnut enää pötkötellä matolla. Ryöminen ja konttaaminen eivät häntä jaksaneet kauaa kiinnostaa. Alkutalvi oli minulle ja puolisolleni ns. kipeän selän aikaa, sillä Sohvi pomppasi pystyyn ja halusi, että häntä kävelytetään ympäri taloa.
Huhtikuussa, kun Sohvi oli 9 kuukauden ikäinen, olin siinä ja siinä, että menin hakemaan varastolta minun vanhat lenttispolvisuojani. Koin usein olevani surkea futismaalivahti, joka syöksyi liikkuvan maalitaulun perässä ja koitti viimeiseen asti ”pitää pallon pelissä.”Sohvi sen sijaan purskutti kovalla itseluottamuksella eteenpäin. Onneksi tämäkin aika oli muutamassa viikossa ohi ja ei ole väärin sanoa, että harjoitus tekee mestarin. Olimme kevään aikana niin paljon puistossa, että Sohvi moikkaili siellä jo kuin vanha tekijä puistokamuja.
Sohvi täytti kesällä vuoden, ja siihen mennessä hänestä oli kuoriutunut palloja rakastava empaattinen hassuttelija ja meidän perheen halinalle. Viimeiset kuukaudet hän oli ollut höyryjuna, joka juoksi heti herättyään huoneesta toiseen tuhatta ja sataa (kiire elää.) Luulen hänen ajatelleen jo silloin: ”Miksi kävellä, kun juokseminen on niin paljon siistimpää.” Nämä teemat ovat säilyneet tähänkin asti.
Menikö jotain asioita pakkasen puolelle?
Mitä asioita ei tule ikävä? Muistan nuoruudessani, kun ihmiset toivoivat elämältä terveyttä. Koska pidin itseäni nuorena ja jaksavana, en oikein ymmärtänyt, mikä voisi mennä vikaan.
Tänä vuonna unettomuuteni vei fyysisiäkin voimia ja niveleni nostivat metelin. Kun imetin Sohvia, sain kipeytettyä aikalailla ranteeni. Polveni alkoivat myös paukkua. Ranteiden kipu on onneksi hävinnyt jo aika päiviä sitten, mutta polvieni varaan en vieläkään pysty täysillä luottamaan. Jos teen loikkia ylämäkeen, pitkänkin alkulämmön jälkeen joudun vielä testailla uskaltaako polven päälle varata painoa – välillä uskaltaa ja välillä ei.
Olen kuitenkin kuullut, että hormonien vuoksi raskauden ja synnytyksen jälkeen on kuulemma yleistä polvien ja ranteiden kipeytyminen, joten vielä en suostu hyvästelemään hyppytreenejä, vaikka polvet saattavat karsia välillä tiettyjä liikkeitä kokonaan pois.
Vuosi sitten jouduin myös todeta, ettei sen hetkinen yrittäjyys sovi omalla kohdallani vauva-arkeen ja etten voi palata samalla roolilla aikaisempaa työpaikkaani. Myin siis juuri ennen koronaa osakkuuteni markkinointiviestintätoimistosta. Vaikka ajoitushan oli mitä loistavin, sillä korona toi moneen yritystoimintaan haasteita, irtautuminen yrityksestä jätti monia asioita auki.
Alun perin minulla oli tarkoitus aloittaa uudet työt syksyllä, mutta aloitus viivästyi, joten menneinä kuukausina olen jonkin verran tehnyt eri tahojen viestinnän ja markkinoinnin juttuja. Ensi vuosi tuo siis uutta tälläkin saralla, kunhan pyörät alkaa ensin kunnolla pyöriä.
Ensimmäistä kertaa elämässä minulla on myös aikaa kirjoittaa muutakin kuin työjuttuja. Ja miten paljon olen nauttinut luovempien tekstien, kuten runojen kirjoittamisesta. Salainen haaveenihan on aina ollut kirjoittaa laulun sanoituksia.
Pieniä irtiottoja ja arjen juhlaa
Moni varmaan oppi arvostamaan kuluneen vuoden aikana kotimaan- sekä lähimatkailua. Vietimme heinäkuussa viikon lapsuudenkodissani. Suomi on niin kaunis, ja jokin avasi myös silmäni kotimaisemissa. Puhumattakaan, miten paljon arvostaakaan nykyään hyviä keskusteluita ja puistodeittejä.
Hotel Rantapuisto oli myös täydellinen viikonloppu get away -kohde. Eniten kuitenkin ehkä nautin siitä, että ei tarvinnut tehdä ruokaa ja sai istua rauhassa ilman, että spurttaa juoksevan palosammuttimen perässä. Hotelli oli lähestulkoon tyhjä, joten uskaltauduimme käyttämään saamamme lahjakortin.
Kun koronan vuoksi suurimmaksi osaksi kyläilyt jäivät, aloimme viettämään enemmän naapuriperheiden kanssa pihallamme aikaa. Skoolasimme vappua, sadonkorjuujuhlia, Halloweenia ja itsenäisyyspäivää meidän taloyhtiömme pihalla. Piristävää ajanvietettä kaikille, kun lapset saavat leikkiseuraa ja aikuiset höpötellä. Olenkin kiitollinen tästä yhteisöllisyydestä, ja uskon Sohvin saaneen itselleen myös elämän mittaisia kavereita naapureiden lapsista.
Kiitos ja kumarrus vuosi 2020 – olen valmis uuteen vuoteen! <3
