Saako vanhempi tuntea epävarmuutta päiväkotiin liittyvissä asioissa? Sitähän se vanhemmuus on: asioiden pähkäilyä. Usein vain huomaan, että monien mietteet ovatkin samanlaisia kuin omani. Ehkä näistä mietteistä pitäisi siis enemmän puhua ääneen, kuin pähkäillä yksinään oman pään sisällä.
Toinen vuosi käyntiin
Päiväkoti alkoi taas, ja pikkuiset kiiruhtavat päiväkodin porteista sisään. Vuosi sitten, kun taaperomme oli 1v 1kk, hän aloitti päiväkodin. Muistan, että olin enemmän pihalla tutustumisviikolla, kun hän. Kerroin myöhemmin, että olisin kaivannut etukäteen enemmän ohjeita, miten vanhemman suositellaan käyttäytyvän tutustumisviikolla, jotta siitä on eniten apua lapselle ja hänen sopeutumiseen ja niin, ettei vanhempi ole muun ryhmän tiellä. Luultavasti siis tähän ei ole yhtä ainoaa vastausta.
Mikä siinä sitten oli niin vaikeaa? Olin ainut vanhempi tuolla tutustumisviikolla, sillä taaperomme aloitti hiukan muita myöhemmin kesän lopulla. Yritin olla näkymätön, mutta samaan aikaan en halunnut olla välinpitämätön. Ryhmän lapset myös halusivat usein kiivetä syliini ja juttelin heille normaalisti takaisin. Sain myös haukut, kun lähtiessämme vilkutimme taaperon kanssa ryhmälle. Siitäkin varhaiskasvatuksen opettaja juoksi perääni ja tylytti. Minä kun ajattelin, että me kasvatamme samaan aikaan sosiaalisia yksilöitä. Tuon jälkeen myös mieltäni jäi kaivertamaan varhaiskasvatuksen opettajan viestintätyyli vanhemmille. Kauhukseni huomasin hänen olevan tyly myös lapsille. Hajota ja hallitse -tyyli jatkui vuoden mittaan.
Hassua on, että tuossa vaiheessa kukaan vanhemmista ei myöntänyt omia epävarmuuksiaan, jos esimerkiksi juttelimme puistossa. Vasta myöhemmin sain kuulla, että monella muullakin oli ollut samanlaisia ajatuksia. Ehkä itse ajattelin, että asiat sumpliutuvat kunhan menee vaan päivä kerrallaan – ja eihän minulla ollut mitään, mihin verrata.
Lapseni onneksi pian löysi suosikkinsa kolmesta hoitajasta. Lisäksi ryhmän muut lapset olivat aivan ihania – tai heihin oikeastaan rakastuin jo tutustumisviikolla.
Viihtyykö lapsi?
Hain lapseni lähes koko vuoden hiukan aiemmin, joten usein ryhmässä oli uloslähtöaika ja täysi hässäkkä päällä. Tuossa ajassa usein sain nopeat vastaukset: ”Syöty ja nukuttu on hyvin”, jos kysyin asiasta. Toisaalta ymmärrän, että taaperoiden kanssa päivät ovat hektisiä. Vaikka varhaiskasvattajana toiminut henkilö moneen kertaa vakuutteli, että “Aina ehtivät kertoa päivästä”, niin se ei pitänyt paikkansa. Loppukeväästä sovimme, että saan soittaa perjantaisin päiväuniaikaan, ja kysellä joltain hoitajista hiukan viikon kuulumisia. Minusta oli kiva, että pystyin myötäelämään viikon hetkiä, kun lapsen oma puhetaito ei vielä riittänyt niistä kaikesta itse kertomaan. Usein kuitenkin tuntui, etteivät he edes tunne lastani. Siitä tuli tottakai surullinen olo.
Tulin kerran sattumalta tilanteeseen, jossa varhaiskasvatuksen opettaja tuhisi lapselleni siitä, että maito oli kaatunut (hän oli juuri alkanut opetella nokkamukista juontia). Lapsi istui kumarassa häpeissään.
Mietin asiaa melkein viikon ja se jäi selvästi vaivaamaan minua. Pyysin varhaiskasvatuksen opettajaa päivän päätteeksi juttelemaan. Hän ei kuitenkaan ottanut asiaa kovin hyvin. Kerroin, että tilanne särähti pahasti korvaani. Hän sanoi, ettenhän voi tietää, mitä tilanteessa tapahtui ja etten ole kuulemma koskaan tykännyt hänestä. Tuohon totesin, että toivon, että edes aikuiset eivät puhu tuolla tapaa toisilleen. Toivon, että kaikkia lapsia kannustetaan. Onhan pienillä vielä paljon opittavaa – osa asioista on helppoja ja osa vaikeita.
Tuona päivänä, kun tulimme kotiin, lapseni vain itki sylissäni. Tajusin, että oli ollut päiviä, jolloin hän oli tehnyt samoin. Koska ei osannut vielä kertoa sanoin, hän purki päivää halaamalla lujaa ja itkemällä. Jos lapseni reagoi näin, miten voin luottaa siihen, että hänestä pidetään huolta?
Sanoja hänellä alkoi tulla paljonkin kotona, mutta päiväkotitätien mukaan hän ei päiväkodissa puhunut hoitajille juurikaan. Mietin, että onpa erikoista – toisaalta jälleen ajattelin, että sehän saattaa olla yleistäkin. Tähänkin varhaiskasvatuksen opettaja huusi kaikkien kuulleen käytävällä omaan tuttuun puhetyyliinsä: “Ei se täällä mitään puhu.” Moni vanhempi on nyt myös kertonut, että kokevat, että tuo vanhemman ja lapsen nolaava puhetyyli ei ole ammattimaista käytöstä.
Koin viime vuoden todella raskaaksi, sillä tapauksia tuli lisää, vaikka muutamaan otteeseen varhaiskasvattajana toimineen henkilön kanssa keskustelinkin. Syy, miksi kukaan vanhemmista ei ole vienyt asiaa eteenpäin, on pelko, että oma lapsi joutuu silmätikuksi. Jollain tavoin, syy myöskin aina saatiin kohdistettua vanhempaan.
Vuosi lusittiin. Lapseni suosikki täti sanoi, että hän ei pienestä hätkähdä, hääräilee ahkerasti ja tykkää jumppailla. Mutta kuten muutkin vanhemmat, mietin silti välillä, miten lapseni todellisuudessa päiväkodissa viihtyy ja niin hirveältä kuin se kuulostaakaan, onhan hän turvassa.
Millainen vuosi nyt edessä?
Kun päiväkoti alkoi taas viikon alussa, mietin, millainen vuosi nyt on edessä. Tiesin, että hänellä vaihtuvat kaikki kolme hoitotätiä ja ryhmäkin menee melko uusiksi.
Loppuen lopuksihan en tiedä täysin syytä, mutta tuntuu, että taaperomme on nyt täysin eri ihminen ja on ”oma itsensä” päiväkodissa. Nauravainen höpsöttäjä.
Sanat eivät riitä kuvaamaan, miten helpottunut olen. Uudet hoitajat ottavat meidät aikuisetkin tasa-arvoisesti ja empaattisesti vastaan. Tämän myötä havahduin myös entistä enemmän viime vuoden epäkohtiin varhaiskasvattajana toimineen henkilön kohdalla. Alueen teinit jopa puhuvat hänestä nimellä ”rage” eli raivo. Nämä kaikki aikana kuulemani asiat vahvistavat jo viime vuotista käsitystäni, että hänen arvelluttava käytös ja ”hajota ja hallitse” -kasvatustyyli eivät ole enää tätä vuosikymmentä.
Muutaman päivän aikana olen kuullut hänen nykyisiltä hoitajilta tosi kivoja kommentteja, jotka kuvaavat tarkalleen lapseni luonnetta ja ennen kaikkea sitä, miten itse hänet näen. He ovat siis jo oppineet tuntemaan hänet. Se jos mikä on arvokasta.
