Keskustelemme usein pikku tyttöni kanssa anteeksipyytämisestä ja anteeksiannosta. Näitä tunnetaitojahan moni aikuinenkin vielä opettelee. Kaikki eivät kykene lukemaan toista ihmistä, kommunikoimaan tai ovat ”liian kovapäisiä” ottamaan vastuuta, jos aiheuttaa toiselle pahan mielen (tai eivät myönnä aiheuttaneensa).
Pikku tyttöni usein selittää kirjan avulla: ”Tiikeriä harmittaa. Leopardi pyysi anteeksi. Tiikeri sanoi: Saat anteeksi.”
Tarinoitahan on monia – myös siitä, miten antaa anteeksi. Luin juuri tapauksesta, jossa 73-vuotias nainen sai tietää puolisonsa vuosia jatkuneesta sivusuhteesta vasta tämän kuoleman jälkeen. “Olen tajunnut, että anteeksianto on ainoa mahdollisuuteni jatkaa elämää”, nainen sanoi. Suhde paljastui miehen kännykkään jääneistä tekstiviesteistä.
Aivan kultakalana
Olen aina ollut kultakala ja jostain syystä unohdan ikävät asiat nopeasti. Yksi parhaimmista ystävistä sanoikin kerran, että jos joku on kohdellut minua huonosti, olen antanut anteeksi melkein heti, mutta hän ei ole pystynyt unohtamaan sitä väärinkäytöstä.
Muutamissa tapauksissa, jos minua on pahasti loukattu, olen mielessäni hiljaa antanut anteeksi ja siirtänyt asian mielessäni mappi ööhön. Sen jälkeen asia ei ole enää vaivannut minua.
Muistan myös tapauksen, jossa ystäväni sisko sanoi minulle todella rumasti. Muutaman päivän päästä näin unta, jossa juttelen hänen kanssaan ja hän pyytää anteeksi. Aamulla oli heti kevyempi olo.
Nykyvuosina olen joutunut tietyissä asioissa oikein järjellä täsmentämään itselleni, että ”Tämä ei ole nyt hyvä juttu – jalat alle ja nopeasti. Tuota ei kuulu painaa viilasella.”
”Älä anna auringon laskea vihasi ylle”
Miksi sitten välillä on helpompaa antaa anteeksi isojakin asioita? Lupauduin viime viikolla kirjaprojektiin haastateltavaksi. Kirjan tavoite on taistella kiusaamista vastaan ja lupasin kertoa omat kokemukseni, joista olen jo aiemmin blogiinkin kirjoittanut. Kun asiat on käynyt läpi jo aiemmin, niistä puhuminenkaan ei ole enää raskasta. Ja itse henkilökohtaisesti olisin tekemään mitä vaan, että kiusaamista pystyttäisiin vähentämään.
Sanotaan, että patoutumat muuttuvat kyynisyydeksi. Katkeruus on sitä, että ottaa itse myrkkyä. Usein esimerkiksi työelämässä työssä jaksamisen kannalta on tärkeää pystyä antamaan anteeksi aidosti, koska töitä pitää pystyä tekemään työkavereiden kanssa jatkossakin. Jos taas työpaikalla on ns. kovat arvot, siellä tuskin anteeksi pyydellään. Työskentelin itse monia vuosia sitten tällaisessa työyhteisössä – siellä yleensä eteni se ihminen, joka paahtoi eniten ja vähät välitti muista ihmisistä. Kun huomasin tämän, päätin vaihtaa työpaikkaa, sillä koin sen helpommaksi vaihtoehdoksi kuin, että alan yksin taistella muuttaakseni tuota työkulttuuria, jota en selkeästi hyväksynyt.
Sanotaan, että, kun ihminen kokee, että häntä on kohdeltu väärin, hänen sydämen syke saattaa kiihtyä, verenpaine nousee ja elimistö siirtyy hälytystilaan. Myönnän, että taistelen välillä arkisin tuota tunnetta vastaan, jos törmään päiväkodissa hoitajaan, joka viime vuonna kohteli kaltoin omaani ja muita ryhmän lapsia. Usein kuitenkin tsemppaamalla pääsen tuosta tunteesta nopeasti eroon. Asiahan käsiteltiin niin hoitajan kuin päiväkodin johtajan kanssa, mutta silti rehellisesti sanottuna pelko nousee pintaan. Entä jos hän ei olekaan parantanut käytöstään vaan jatkaa lapsille huutamista?
Sanotaan, että motivaatio antaa anteeksi voi syntyä kahta kautta: ihmisen sisäisestä moraalista tai ulkoapäin tulevasta velvollisuudesta. Tuntuu, että tässä tapauksessa kyse on molemmista. Usein vain velvollisuuden tunne (nyt kun asia on kerta puhuttu ja hän myöntänyt virheensä) antaa anteeksi ei kuitenkaan tuo täysin vapautunutta mieltä. Kuitenkin lapsellani on kaikki nyt hyvin uusien hoitajien kanssa, joten en haluaisi velloa tuossa viime vuoden ahdistuksessa. Sen vuoksi olen tietoisesti pyrkinyt lopettaa tuon asian suhteen vellomisen, pysäyttänyt ajatukset ja suunnannut huomion muuhun tekemiseen.
Aikahan paras lääke usein on.
