PMMP:n dokkari palautti mieleen muistot vinksahtaneesta 90-luvusta

Uusi PMMP-dokumentti julkaistiin äskettäin. Yle kertoo sivuillaan: ”Uusi PMMP keikalla: Ei enää ikinä -dokumentti piirtää pysäyttävän kuvan siitä, millaisessa myrkyllisessä ilmapiirissä Paula Vesala ja Mira Luoti nousivat julkisuuteen nuorina aikuisina.”

Dokumentti oli mielestäni tosi hyvä, mutta samaan aikaan ihan järkyttävä. Ajan henki oli kaikin puolin härskimpi 1990-luvulla ja 2000-luvun taitteessa. Vesala kertoo dokumentissa: ”Seksualisointia oli paljon, ja jos ei sitä, niin vähättelyä ja nimittelyä.” Dokumentissa näytetään myös tv-esiintymisiä, jotka näin vuosien jälkeen tuntuvat hämmentäviltä. On selkeää, että haastattelut ja kirjoitukset, joita julkaistiin tuohon aikaan, eivät menisi tänä päivänä enää läpi – ainakaan toivottavasti.

Luin juuri yhden kommentin koskien dokkaria: ”PMMP oli mulle yksi vapauttavimmista asioista nuorena aikuisena. Iso keskisormi kouriville sedille ja koko ällöttävälle kulttuurille.” Muistan joskus teininä ajatelleeni, et Vesala vaikutti usein haastatteluissa kyllästyneeltä, ja nyt aikuisen silmin katsottuna ihmettelen, miten artisteilla ei mennyt sen näkyvämmin hermo tuohon käytökseen.

Omaan tilaan änkeämistä

Moni meistä on kasvanut juuri tuollaisten ”vitsien” ympäröimänä. Olenkin aiemmin kertonut sietäneeni koko yläasteen huutelua ja muuta suunsoittamista. Kuuntelin avoimia analyyseja mm. ”Valtarin perseestä”. Yhden pojan mielestä se oli super, toisen mielestä se oli viime vuonna parempi ja kolmas koki sen liian isoksi, läskiksi suorastaan. Niin tai näin kilpaurheilu kasvatti lihaksiani ja peppuani siinä samassa, ja itse olin sinut asian kanssa. En ymmärrä, miten jotkut kokivat, että heillä oli jonkinlainen oikeus ruotia asiaa. Muistan edelleen, että otin etäisyyttä erääseen lentopallopoikaan. Poika oli silloin todella ihailtu tyttöjen keskuudessa. Hän toki varmaan tiesi tämän. Olimme aluejoukkueturnauksessa ja iltahengailuissa pojan johtamana järjestettiin tyttöjenvertailukilpailu. Kisaan osallistuvilta tytöiltä ei tietenkään kysytty mitään, vaan ilman heidän suostumustaan heidän kehoistaan puhuttiin kaikkien kuullen karkeaan sävyyn. Miten hirveää oli, että jotkut ruotivat jokaista kehonosaasi ja ehkä heittävät vielä härskiä vitsiä päälle. Moni pukeutui koko yläasteen löysiin paitoihin ja housuihin, sillä ei kestänyt sitä jatkuvaa kommentointia. Lentopallossa kuitenkaan tähän ei ollut mahdollisuutta. Moni tyttö ns. pienensi itseään ja pyrki olemaan näkymättömämpi, ettei joutuisi kokovartaloskannaukseen. Eihän kenenkään mielenterveys kestä loputtomiin.

Katsottuani PMMP-dokumentin mieleeni palasi monia kymmeniä tytöttelyletkautuksia, vähättelyjä ja kehonkommentointia, joita olen kuullut elämäni aikana. Ajan henki salli tulla myös iholle. Kouriminen esimerkiksi discoissa oli hyväksyttävää. Pohjanmaalla 90-luvun keikkapaikoissa tytöt kiersivät ympyrää discolattialla ja vastaantulevat pojat kuorivat ja kävivät heihin käsiksi. Iholle tuleminen ja kommentit saivat nuorena tosi hämmentyneen olon, ja vaikka asioita ei osannut kyseenalaistaa, tiesi, että jokin oli vialla. Ulkopuolinen änki sinun omaan henkilökohtaiseen tilaan – tilaan, jonne ei ollut saanut edes kutsua. 

Setien härskit vitsit 

Vaikka itsekin vanhenen ja tänä vuonna tuli 40 vuotta täyteen, tietylle ikäpolvelle olen edelleen ”tyttönen”. Hyvä esimerkki on muutaman vuoden takainen freelancer-toimittajakeikka. Olin saanut toimeksiannon haastatella kahta vanhempaa miestä advertoriaaliin. He olivat korkealla johtoasemassa rahastoyhtiössä, ja yritys oli ostanut paikan tunnetun lehden välissä jaettavasta mainoslehtisestä. 

Olimme sopineet teams-haastattelun, jossa heti kättelyssä tuli epämukava ja kiusaantunut olo. (Onneksi en tavannut heitä livenä) Alkutervehdysten jälkeen tämä ”tyttönen” sai nimen ”typy” ja jouduin ensimmäisen vartin kuunnella vanhojen setien virkistysjuhlasta röhötysten kera. Sen jälkeen tuli aika nopeasti selväksi, etteivät he olleet varsinaisesta A4:n lehtisen sisällöstä keskustelleet yhtään etukäteen, vaan lähinnä kumosivat toistensa vastauksia. Toki haastattelut, ovat ne sitten kasvokkain tai etäyhteydellä, saattavat aina jännittää, mutta tässä tapauksessa heidän kanssaan kuluttamani 1,5 h oli oikeastaan ajantuhlausta. Itse ajattelen myös, että toisen ajantuhlaus ei myöskään osoita tippaakaan kunnioitusta toista kohtaan. 

Maailma onneksi muuttuu. Onneksi nyky-yhteiskunnassa uusi sukupolvi ei ole jatkanut setien vitsejä – ainakaan toivottavasti.