Miten tukea lapsen itsetuntoa?

Blogikirjoitus myös kuunneltavissa

Liitän kuulluksi tulemisen vahvasti lapsen itsetunnon rakentumiseen. Jos lapsi kokee, että esimerkiksi kotona, päiväkodissa, koulussa tai harrastuksissa hänet otetaan huomioon ja hänet hyväksytään, se on apuna myös matkalla itsensä hyväksymiseen ja siihen, miten hän määrittelee jatkossakin itsensä. Luonnollisesti pohja tuohon luodaan jo vauvaiässä. Lähtökohtaisesti vanhemmat omalla hoivallaan pyrkivät luomaan lapselle luottavaisen ja turvallisen olon.

Itsetunto on monimutkainen käsite, sillä ihmiset ymmärtävät usein sen eri lailla. Mannerheimin Lastensuojeluliitto määrittelee lapsen hyvän itsetunnon hänen myönteiseksi ja totuudenmukaiseksi käsitykseksi itsestään, omista ominaisuuksistaan ja taidoistaan. Itsetunto on siis itsensä tuntemista ja itsensä hyväksymistä. Itsetuntohan rakentuu vielä aikuisenakin. 

Miten te määrittelisitte itsetunnon? Omassa pääkopassa pohjana on aina ollut lause: ”Kaikki on mahdollista. Jos jotain haluaa, sen saa, jos vaan tekee sen eteen töitä.” Omalla kohdallanikin itsetunto määrittyy siis vahvasti itseluottamukseen ja uskoon itseensä ja kykyihinsä. Vahvana esikuvana lapselle ovat toki hänen vanhempansa – jos he ovat tyytyväisiä itseensä, he antavat näin myös lapselle esimerkin. 

Palaute ja itsetunnon rakentuminen

Uskon, että erilaiset ihmiset lapsen elämässä rikastuttavat hänen maailmaa, ja sanotaankin, että erilaisissa tilanteissa ja eri henkilöiden kanssa lapselle kehittyy joustavia taitoja ja hänestä tulee entistä aktiivisemmin ympäristöön vaikuttava yksilö. 

Lapselle esimerkiksi ympärillä olevien ihmisten palaute on iso osa itsetunnon rakentumista. Arjessahan on paljon tilanteita, joissa lapsi ansaitsee kehun. Etenkin pienemmät lapset vielä harjoittelevat niin monia asioita – mikä olisikaan parempi motivaattori tekemiselle!

Sanotaan, että varttuessaan lapsi ei tarvitsekaan enää jatkuvaa palautetta toiminnastaan, vaan hän kykenee kehittämään välillä palautteen itse: ”Laitoin itse haalarin – hyvä minä!” Sohvi usein esimerkiksi potkiessaan jalkapalloa taputtaa hyvän potkun jälkeen myös itselleen. 

Nykyään juttelemme varsinkin pottailun, pukemisen, pyöräilyn ja syömisen yhteydessä, miten ylpeä olen asioista, jotka hän on oppinut, ja kuinka iso tyttö hän on jo. Ylpeänä ja päättäväisesti Sohvi usein vastaa minulle vain takaisin: ”Joo” ja nyökyttää päätään.

Mutta niinhän sitä sanotaan aikuistenkin kohdalla. Parhaimmassa tapauksessa ihminen alkaa elämään kehujen mukaisesti: ”Give people a fine reputation to live up to.” Jul­ki­nen kehu­mi­nen ja kiittäminen voi­vat par­haim­mil­laan saada hen­kilön tekemään töitä entistä enemmän ja kun­nia­hi­moisem­min ylläpitääkseen tuon mai­neen – samalla lailla lapsi saa luultavasti tuosta buustia. 

Miksi kehuminen on välillä vaikeaa?

Olen joskus miettinyt, että kehujen ja palautteen vastaanoton suhteen elämme noidankehässä. Välillä tuntuu, että emme ole tot­tu­neet kehu­maan, ja kun joku taas kehuu, emme osaa rea­goida sii­hen, vaan vähättelemme vain itseämme ja tekoamme. 

Muistan edelleen, kun yläasteella vieraileva opettaja sanoi minulle: ”Olen kuullut, että olet hyvä liikunnassa.” Vastasin tähän: ”No en mä nyt oikein tiedä.” Opettaja sanoi minulle perään: ”Ei kaikessa tarvitse olla niin vaatimaton.” Tämän jälkeen ymmärsin, että opettaja oli täysin oikeassa. 

Jokai­sen meistä olisi ope­tel­tava kehu­maan ympärillä olevia niin lapsia kuin aikuisia. Miten paljon se lämmittäisikään, jos saisi enemmän spontaania kehumista? Ehkä saisimme näin lumi­pal­loe­fek­tin liik­keelle, ja jat­kossa niin kehu­mi­nen kuin sen vas­taa­not­ta­mi­nen­kin voisi olla hel­pom­paa.

Ensi ker­ralla, kun sinua kehu­taan, pysähdy het­keksi, ennen kuin vas­taat saa­maasi kehuun mitään. Kiitä, nyökkää päätä ja vastaa Sohvimaisen päättäväisesti: ”Joo.”