Palasimme tällä viikolla Pohjanmaalta vanhempieni luota takaisin Helsinkiin, ja isäni moneen kertaan totesi viikon aikana Sohvista: ”Kylläpä hän on jo 2-vuotiaana kohtelias, kun osaa noin nätisti kiittää.”
Kesken päivätohinan, kun taapero nukahti päiväunille ja sain läppärillä tehtyä muutaman artikkelin, minulle tuli mieleeni, kuinka hyvältä kiittäminen tosiaan tuntuu ja ennen kaikkea kiitoksen saaminen.
Always be giving
Omalla kohdallani vihaan sanaa verkostoitua, sillä jostain syystä siitä tulee mieleen vaan kaiken maailman seminaarikäärmeily, jolloin mietitään vain laskelmoidusti, miten toisesta voisi hyötyä, eikä anneta mitään itse takaisin.
Tuttuni Isotalon Inka osallistui edelliseen Diili-kauteen, ja hän sanoi osuvasti: ”Jos olisin jo etukäteen pakkasella palveluksia pyytäessä, tuskin niitä saisin. Kavereiden ja kontaktien kanssa ei synnytä ja ikävää tyyppiä ei auta kukaan.”
Tässä olen täysin Inkan kanssa samaa mieltä. Maine kiirii edellä, ja ”Always be giving” toimii usein lähtökohtana kaikelle saamiselle.
Minua on joskus tylytetty: ”Kiva, että leikkipuistossa on tullut ammatit puheeksi, mutta ei se auta oikeassa busineksessä.” Tämän sanoja ei voisi olla yhtään enempää väärässä. Uskon edelleen, että aidoimmat ihmiset tulevat myös saamaan eniten apua ja suosituksia. Todellisuudessahan ”kaikki puhuu”, oli kyseessä työ- tai vapaa-aika. Ei ole ihan tuulesta temmattu sanonta, että maine kiirii edellä. Ei kukaan auta paskaa tyyppiä.
Huomaan nyt varsinkin, kun hyppäsin tutusta ja turvallisesta markkinointiviestinnästä vaatealan puolelle, olen miettinyt, miten onkaan ollut onni matkassa, että olen elämäni aikana tutustunut niin mukaviin ihmisiin. Nyt heidän jeesi niin pienissä kuin isoissakin asioissa liittyen Kalla Activeen on ollut kultaakin kalliimpaa.
Mitä sitten vaikka epäonnistuukin?
Arvostan myös monien mielipiteitä, joita olen saanut liittyen käytännön asioihin, kuten tuotemalleihin. Lisäksi erilaiset suositukset eri alojen toimijoista ja tuottajista ovat olleet tarpeen. Usein ostot menevät suositusten kautta – tai ainakin itse huomaan tekeväni näin. On tuntunut hyvältä myös sparrailla jonkun kanssa, eikä vain pähkäillä kaikkea yksin oman pääni sisällä. Useinhan me suomalaiset olemme hiukan sellaisia yksinpuurtajia, emmekä uskalla sanoa asioista ennen kuin kaikki 100% varmaa.
Opiskeluaikoina muistan erään tapauksen. Silloisen poikaystäväni kaveri kertoi törmänneensä tuttuun tyttöön junassa. Tyttö ei ollut kertonut pojalle menevänsä työhaastatteluun, vaan kuulimme jälkeen päin vasta tästä. Tyttö koki kertomisen olevan liian noloa, jos ei saakaan työtä.
Sinänsä harmi, että tämä ei ollut tullut ilmi, sillä työhaastattelija oli sattumalta tuon pojan kaveri. Poika kertoi, että olisi voinut suositella tyttöä, ja lisäksi tyttö olisi voinut mainita haastattelussa, että heillä on yhteinen tuttu. Tuollahan jäämuuri olisi hetkessä sulatettu haastattelussa.
Ehkä omia aikomuksia ja haluja pitäisi rohkeasti sanoa enemmän ääneen, eikä miettiä mahdollista häpeää, jos asiat menevätkin penkin alle. Ja mitä sitten, vaikka epäonnistuukin. Kaikesta oppii ja parhaimmassa tapauksessa asioissa onnistuu paremmin kuin hyvin ja tuon matkan varrelta jää jälleen omaan elämään kourallinen hyviä tyyppejä.
PS. Jos pystyn jotenkin auttamaan tulevaisuudessa niin anytime!
