Sanat joita käytämme kertovat yllättävän paljon meistä. Jos tietoisesti muuttaa sanavalintoja, ehkä oma suhtautuminenkin muuttuu. Sen jälkeen, kun minusta tuli äiti, olen pyrkinyt entisestään miettiä, mitä sanoja käytän ja samalla millaista asennetta välitän lapselleni eteenpäin. Alla muutama esimerkki sanonnoista ja sanoista, joita olen jäänyt miettimään.
”On pakko/ täytyy tehdä”
Niin kauan kuin muistan ihmiset ovat välillä käyttäneet kertoessaan töihin menosta lapselleen ilmaisua: ”Äidin/isin täytyy tehdä/ on pakko tehdä töitä / pakko mennä töihin.”
Tokihan se pitää paikkansa ja olen myös kertonut, että me aikuiset teemme töitä silloin kuin lapset ovat päiväkodissa, jotta saamme rahaa ja rahalla ostettua ruokaa ja muuta yms, mutta kun jokin asia on pakko tehdä, se saa aina tietynlaisen negatiivisen viban.
Eikö vanhemmat myös asennekasvata lapsiaan samalla työntekoa kohtaan? Jos kotona työnteko on aina ollut pe*****, eiköhän seuraavakin sukupolvi ajattele asiasta täsmälleen samalla tavalla.
Itse rakastan työtäni, mutta luonnollisesti jotkut hommat saattavat tuntua pakkopullalla tai välillä vain yksinkertaisesti tekisi mieli laittaa läppäri aiemmin kiinni. Mutta silti, jos iltasella avaan vielä läppärin, kerron lapselleni vain lyhyesti tekeväni yhden työjutun, ilman että alleviivaan ja puhisen pakosta.
”En pysty”
Heti kärkeen todettakoon, että inhoan, jos asioissa annetaan heti periksi. (Juontaa ehkä juurensa omista kilpaurheiluajoista hehe) Muistan kun kerran kävelimme entisen työkaverini kanssa lounaalta takaisin toimistolle ja hän sanoi jo paljon ennen liikennevaloja: ”Emme kuitenkaan ehdi vihreillä.” Teki mieli sanoa hänelle: ”Mitä sä nyt höpötät? Kyllähän me ehditään!”
Keväällä kun haravoimme pikku mimmin kanssa, kasasin kottikärryt aivan liian täyteen ja en meinannut saada niitä kaadettua pihaan tilattuun lavaan. Mieleeni meinasi tulla jossain vaiheessa: ”Ei saakeli, tämä on mahdotonta”, mutta samaan aikaan en voinut antaa periksi, sillä pikku mimmikin kannusti minua.
Sen sijaan, että olisin kuluttanut voimani ei:n hokemiseen (niinkuin tuntuu, että ihmisillä on välillä tapana), keräsin moneen kertaan itseni ja viimeisellä nostolla sain kottikärryt korkeammalle ja lavan sisälle nostettua. Kun pikku mimmi taputti ja huusi: ”Hyvä äitiiii” tunsin olevani isompikin voittaja.
”Onpa huono”
Tästä aiheesta voisi kertoa monelta eri kantilta, mutta todettakoon heti alkuun, että kaikki ovat makuasioita. Todellisuudessa toisen huono voi olla toiselle hyvä. Esimerkiksi toiset rakastaa asua maalla, toiset kaupungissa.
Jo yläasteella muistan, kun eräs poika vaahtosi minulle, kuinka en saisi juoda rasvatonta maitoa, vaan kevytmaito olisi hänen mielestään kaikin puolin parempaa. (Jestas, jos tämä kundi kuulisi, että nykyään juon vain kauramaitoa.) Samoinhan ihmiset ovat jakaantuneet limsan suhteen normi cola ja zero cola -jengeihin.
Välillä tuntuu, että ihmiset julistavat vaahdoten omaa mielipidettään, aivan kuin heille olisi maailman tärkeintä saada joku asiasta toisin ajatteleva ns. omalle puolelleen. Vaikka hän ajattelisi asioista erilailla, ei hänen mielipide välttämättä huono ole – se on vain eri.
Samoin arjessa kuulee päivittelyä: ”Onpa huono keli.” Tokihan sadesää on välillä tylsä juttu, mutta sekin on suhteellista (ja pukeutumiskysymys). Toiselle ”huono sää” ei tunnu missään.
Välillä myös kuulee, kuinka vanhemmat lastensa kuullen arvostelevat muita ihmisiä eli jaottelevat ne hyviin ja huonoihin. Se on ehkä yksi asia, jonka suhteen olen erityisen tarkkana äitinä, sillä haluan kasvattaa lapsestani hyväksyvän ja ihmisen, joka ei arvostele muita. Olenkin aiemmin jo kirjoittanut blogiini, etten siedä alkuunkaan minkäänlaista kiusaamista, sillä itseäni on kiusattu niin pahasti nuorena.
Oletteko ikinä itse miettineet näitä samoja asioita?
