Avainsana: vanhemmuus

09/02/2023 Äitiys, Mietteet, Vanhemmuus

“Curling-vanhemmuuden” kirous

Lapsen tietä tasoittavasta ”curling-vanhemmuudesta” on puhuttu jo pitkään. Selaillessani somea vastaan tuli vanha artikkeli aiheesta, jossa haastateltiin lastenpsykiatri Jari Sinkkosta erilaista kasvatustavoista.

Sanotaan, että “curling-vanhemmat” suojelevat pettymyksiltä eivätkä aseta selkeitä rajoja. Eräs terveydenhoitaja kertoi muutamasta hämmentävästä tapauksesta. Kyse ei siis ollut erityislapsista, joiden kanssa luonnollisesti täytyy huomioida hiukan eri asioita. 

Terveydenhoitaja oli ensimmäisessä tapauksessa pyytänyt lasta ovelta rokotettavaksi. Tähän äiti oli vastannut: ”Se tulee rokotukselle vain, jos saat sen kiinni.” Lapsi oli lähtenyt juoksemaan pitkin käytäviä ja äidin käsityksen mukaan siis lapsi tulee vasta, kun itse haluaa ja oletti, että terveydenhoitaja lähtee hänen peräänsä juosten. 

Toinen esimerkki oli leikki-ikäisestä lapsesta ja vanhemmasta. Lasta luonnollisesti hiukan jännitti rokotustilanne ja vanhempi ei saanut pidettyä lasta pidettyä turvallisesti sylissä. Lapsi alkoi purra vanhempaansa käsivarsiin. Tähän vanhempi reagoi sanomalla: ”Älä tässä pure, saat autossa sitten purra, ei tässä”.

”Ei se hiekka sieltä lopu”

Tokihan lasten kasvatukseen ei ole oikeaa eikä väärää ja kaikki tekevät päätöksensä omat lapsensa tuntien ja voimavaransa huomioon ottaen, mutta silti omiin korviin nuo terveydenhoitajan kertomat tapaukset kuulostavat todella hämmentäviltä.  

Itselläni ei onneksi ole noin radikaaleja esimerkkejä tullut vastaan, mutta muistan erään kerran puistossa, kun eräs lapsi siirsi käsillä ohjattavalla kaivurilla hiekkaa pois hiekkalaatikolta. Tuohon aikaan me lähellä asuvat vanhemmat kävimme usein omien harjojen kanssa harjaamassa irtokivet ja muut moskat asfaltilta, sillä olimme huomanneet, että noin 1-vuotiaat lapsemme aina kaatuilivat irtohiekkaan. (Teemme tätä itseasiassa vieläkin pyörärampissa, ettei irtikiviä jää pyörien alle ja lapsilla mene tasapaino)

Ehdotin lapselle, että siirtäisi hiukkaa hiekkalaatikon sisällä ja kun hän ei uskonut, sanoin ystävällisesti tuon myös hänen äidilleen. Äiti ei halunnut lastaan ohjeistaa ja vastasi vaan minulle: ”Ei se hiekka sieltä lopu.”

Vaikka synti oli pieni, silti toivoisin, että lapsen oma vanhempi ottaisi vastuun tämän kaltaisissa tilanteissa ja ohjeistaisi toimimaan. Huomaan, että itselle epämukavin tilanne on se, että usein meidän minimimmi näkee myös tilanteissa, että toinen lapsi toimii hassusti ja kysyy sitä sitten minulta: ”Miksi tuo tekee noin?” Jos lapsen vanhempi ei yhtään puutu tilanteeseen, tuntuu epämukavalta todeta omalle tytölle, että: ”Jaa-a, hän toimii vääriin.” Jos en toteaisi tätä, tuntuu, että omat opetukset lapselle valuisivat kankkulan kaivoon. 

Toki itsellänikin on ymmärrystä lasten pikkuperseilyyn. Omalla 3,5 -vuotiaalla tytölläni karkaa kuulemma välillä päiväkodissa kavereiden kanssa hommat liiankin laukalle. Tästä sitten juttelemme aina myöhemmin illalla ja sanon: ”Kavereiden kanssa nauraminen ja hömpöttäminen on ihanaa, ymmärrän sen hyvin, mutta silti täytyy kuunnella ja uskoa päiväkodissa aikuisia.”

Karhunpalveluksia jakamassa

Jos lasta suojellaan epämukavilta asioilta, eikä kielletä ikinä, hän ei opi välttämättä käsittelemään ikäviä asioita. Ehkä aikuisena ero tai työpaikan menetys saattavat kolahtaa myös hiukan kovemmin, jos ei ole elämänsä varrella oppinut selviytymään pettymyksistä.

Sanotaan myös, että ”curling-vanhemmat” petaavat liiaksi lapselleen tietä ja näin vievät lapselta onnistumisen kokemukset. 

Huomaan, että omalle luonteelle oli aluksi vaikeaa se, että elämää piti hidastaa ja samalla antaa myös lapselle aikaa opetella itse asioita. Niin hyvässä kuin pahassa suihkin yleensä menemään ja jo konkreettinen nopea kävelyvauhtini on ollut yleinen naurunaihe yläasteelta asti. Lapsen myötä piti osata hidastaa kaikessa suhteessa ja nykyään jo nautin hitaammasta elämästä. En ehkä liiaksi neuvottele lapseni kanssa asioista, mutta annan hänelle rutkasti tilaa ajatella.

Lisäksi kannatan positiivista kyttäämistä ja arjen kehuja. Yksikään ihminen ei vahingoitu siitä, että häntä sanotaan ihanaksi. 

05/08/2021 Äitiys, Mietteet, Perhearki

Saako äiti tuntea päiväkoti epävarmuutta?

Saako vanhempi tuntea epävarmuutta päiväkotiin liittyvissä asioissa? Sitähän se vanhemmuus on: asioiden pähkäilyä. Usein vain huomaan, että monien mietteet ovatkin samanlaisia kuin omani. Ehkä näistä mietteistä pitäisi siis enemmän puhua ääneen, kuin pähkäillä yksinään oman pään sisällä.

Toinen vuosi käyntiin

Päiväkoti alkoi taas, ja pikkuiset kiiruhtavat päiväkodin porteista sisään. Vuosi sitten, kun taaperomme oli 1v 1kk, hän aloitti päiväkodin. Muistan, että olin enemmän pihalla tutustumisviikolla, kun hän. Kerroin myöhemmin, että olisin kaivannut etukäteen enemmän ohjeita, miten vanhemman suositellaan käyttäytyvän tutustumisviikolla, jotta siitä on eniten apua lapselle ja hänen sopeutumiseen ja niin, ettei vanhempi ole muun ryhmän tiellä. Luultavasti siis tähän ei ole yhtä ainoaa vastausta. 

Mikä siinä sitten oli niin vaikeaa? Olin ainut vanhempi tuolla tutustumisviikolla, sillä taaperomme aloitti hiukan muita myöhemmin kesän lopulla. Yritin olla näkymätön, mutta samaan aikaan en halunnut olla välinpitämätön. Ryhmän lapset myös halusivat usein kiivetä syliini ja juttelin heille normaalisti takaisin. Sain myös haukut, kun lähtiessämme vilkutimme taaperon kanssa ryhmälle. Siitäkin varhaiskasvatuksen opettaja juoksi perääni ja tylytti. Minä kun ajattelin, että me kasvatamme samaan aikaan sosiaalisia yksilöitä. Tuon jälkeen myös mieltäni jäi kaivertamaan varhaiskasvatuksen opettajan viestintätyyli vanhemmille. Kauhukseni huomasin hänen olevan tyly myös lapsille. Hajota ja hallitse -tyyli jatkui vuoden mittaan.

Hassua on, että tuossa vaiheessa kukaan vanhemmista ei myöntänyt omia epävarmuuksiaan, jos esimerkiksi juttelimme puistossa.  Vasta myöhemmin sain kuulla, että monella muullakin oli ollut samanlaisia ajatuksia. Ehkä itse ajattelin, että asiat sumpliutuvat kunhan menee vaan päivä kerrallaan – ja eihän minulla ollut mitään, mihin verrata. 

Lapseni onneksi pian löysi suosikkinsa kolmesta hoitajasta. Lisäksi ryhmän muut lapset olivat aivan ihania – tai heihin oikeastaan rakastuin jo tutustumisviikolla. 

Viihtyykö lapsi?

Hain lapseni lähes koko vuoden hiukan aiemmin, joten usein ryhmässä oli uloslähtöaika ja täysi hässäkkä päällä. Tuossa ajassa usein sain nopeat vastaukset: ”Syöty ja nukuttu on hyvin”, jos kysyin asiasta. Toisaalta ymmärrän, että taaperoiden kanssa päivät ovat hektisiä. Vaikka varhaiskasvattajana toiminut henkilö moneen kertaa vakuutteli, että “Aina ehtivät kertoa päivästä”, niin se ei pitänyt paikkansa. Loppukeväästä sovimme, että saan soittaa perjantaisin päiväuniaikaan, ja kysellä joltain hoitajista hiukan viikon kuulumisia. Minusta oli kiva, että pystyin myötäelämään viikon hetkiä, kun lapsen oma puhetaito ei vielä riittänyt niistä kaikesta itse kertomaan. Usein kuitenkin tuntui, etteivät he edes tunne lastani. Siitä tuli tottakai surullinen olo.

Tulin kerran sattumalta tilanteeseen, jossa varhaiskasvatuksen opettaja tuhisi lapselleni siitä, että maito oli kaatunut (hän oli juuri alkanut opetella nokkamukista juontia). Lapsi istui kumarassa häpeissään. 

Mietin asiaa melkein viikon ja se jäi selvästi vaivaamaan minua. Pyysin varhaiskasvatuksen opettajaa päivän päätteeksi juttelemaan. Hän ei kuitenkaan ottanut asiaa kovin hyvin. Kerroin, että tilanne särähti pahasti korvaani. Hän sanoi, ettenhän voi tietää, mitä tilanteessa tapahtui ja etten ole kuulemma koskaan tykännyt hänestä. Tuohon totesin, että toivon, että edes aikuiset eivät puhu tuolla tapaa toisilleen. Toivon, että kaikkia lapsia kannustetaan. Onhan pienillä vielä paljon opittavaa – osa asioista on helppoja ja osa vaikeita. 

Tuona päivänä, kun tulimme kotiin, lapseni vain itki sylissäni. Tajusin, että oli ollut päiviä, jolloin hän oli tehnyt samoin. Koska ei osannut vielä kertoa sanoin, hän purki päivää halaamalla lujaa ja itkemällä. Jos lapseni reagoi näin, miten voin luottaa siihen, että hänestä pidetään huolta?

Sanoja hänellä alkoi tulla paljonkin kotona, mutta päiväkotitätien mukaan hän ei päiväkodissa puhunut hoitajille juurikaan. Mietin, että onpa erikoista – toisaalta jälleen ajattelin, että sehän saattaa olla yleistäkin. Tähänkin varhaiskasvatuksen opettaja huusi kaikkien kuulleen käytävällä omaan tuttuun puhetyyliinsä: “Ei se täällä mitään puhu.” Moni vanhempi on nyt myös kertonut, että kokevat, että tuo vanhemman ja lapsen nolaava puhetyyli ei ole ammattimaista käytöstä.

Koin viime vuoden todella raskaaksi, sillä tapauksia tuli lisää, vaikka muutamaan otteeseen varhaiskasvattajana toimineen henkilön kanssa keskustelinkin. Syy, miksi kukaan vanhemmista ei ole vienyt asiaa eteenpäin, on pelko, että oma lapsi joutuu silmätikuksi. Jollain tavoin, syy myöskin aina saatiin kohdistettua vanhempaan.

Vuosi lusittiin. Lapseni suosikki täti sanoi, että hän ei pienestä hätkähdä, hääräilee ahkerasti ja tykkää jumppailla. Mutta kuten muutkin vanhemmat, mietin silti välillä, miten lapseni todellisuudessa päiväkodissa viihtyy ja niin hirveältä kuin se kuulostaakaan, onhan hän turvassa.

Millainen vuosi nyt edessä?

Kun päiväkoti alkoi taas viikon alussa, mietin, millainen vuosi nyt on edessä. Tiesin, että hänellä vaihtuvat kaikki kolme hoitotätiä ja ryhmäkin menee melko uusiksi. 

Loppuen lopuksihan en tiedä täysin syytä, mutta tuntuu, että taaperomme on nyt täysin eri ihminen ja on ”oma itsensä” päiväkodissa. Nauravainen höpsöttäjä. 

Sanat eivät riitä kuvaamaan, miten helpottunut olen. Uudet hoitajat ottavat meidät aikuisetkin tasa-arvoisesti ja empaattisesti vastaan. Tämän myötä havahduin myös entistä enemmän viime vuoden epäkohtiin varhaiskasvattajana toimineen henkilön kohdalla. Alueen teinit jopa puhuvat hänestä nimellä ”rage” eli raivo. Nämä kaikki aikana kuulemani asiat vahvistavat jo viime vuotista käsitystäni, että hänen arvelluttava käytös ja ”hajota ja hallitse” -kasvatustyyli eivät ole enää tätä vuosikymmentä. 

Muutaman päivän aikana olen kuullut hänen nykyisiltä hoitajilta tosi kivoja kommentteja, jotka kuvaavat tarkalleen lapseni luonnetta ja ennen kaikkea sitä, miten itse hänet näen. He ovat siis jo oppineet tuntemaan hänet. Se jos mikä on arvokasta.