Tekstin affiliate-linkit merkitty *-merkillä
Blogikirjoitus myös kuunneltavissa
Elän edelleen menneitä vuosikymmeniä – en henkisesti, vaan teetän nimittäin valokuvia ja liimailen niitä valokuva-albumeihin. Tekeekö tätä kukaan muu enää? Näen nimittäin välillä puolisoni ilmeestä, kun tilaan valokuvia ja aloitan sen iän ikuisen teippaamisen, että onkohan nyt kaikki kotona.
Minulla lipastoni kaapissa on kokonaiset 14 albumia – käytännössä koko elämäni ajalta. Niissä on kuvia niin matkoilta, arjesta kuin juhlista. Matkakuvia välillä tuntuu olevan eniten, sillä matkoilla kuvia vaan luonnollisesti tulee otettua enemmän.
Valokuvien määrä ja aiheet myös omalla tapaa kuvaavat niiden kyseistä aikaa. Kun Sohvi syntyi, suurin osa kuvista oli luonnollisesti tästä pienestä kanankoivesta. Koronan puhjettua albumit taas täyttyivät kodin hääräilykuvista.
Ystäväni kerran kysyi minulta, mitkä ovat minun lempi reissukuvani. En osannut silloin tähän vastata. Suoraan sanoen, kun selailin kuvia, en tiennyt mitä etsiä – oli kuvia kauniista maisemista, hienoja yksityiskohtia, hymyileviä ihmisiä ja kaikkea niiden väliltä. Aloin heti miettiä tätä jotenkin syvemmin. Pelkkä hieno maisema ei siis riittänyt kriteeriksi.
Kun selasin kuvia, huomasin automaattisesti pitäväni sellaisista kuvista, jonka ottamisen aikaan oma elämäni oli ns. enemmän tasapainossa – jollain tapaa tuo levollisuus myös näkyi kuvissa. Jos elämässä on läpikäynyt jotain ristiriitaa, tuskinpa olen reissustakaan täysillä nauttinut – voihan toisaalta olla, että reissu on tuonut hyvää kaivattua etäisyyttä myös asioihin.
Mitä elämä tuokaan tullessaan?
Niin kuin monella muullakin, takataskussa on monenmoisia reissuja.
18-vuotiaana lähdin Kosille yksin viikoksi. Sain tietooni, että minulle on kertynyt extra vapaapäiviä tarjoilijan töistä, ja ne olisi pidettävä mahdollisimman pian. Sen kummenpaa kyselemättä varasin itselleni lennon Kreikkaan. Ilmeisesti aurinkoon oli päästävä. Noin kiireellisellä aikataululla en edes ehtinyt kysellä ystäviä mukaan. Tapasin siellä silloisen poikaystäväni, ja sen jälkeen kaikki ylimääräinen aika menikin hänen luokseen Tukholmaan matkustamiseen. Noina aikoina olin varma, että muutan vielä myöhemmin kokonaan Tukholmaan.
Asuin myös aikoinaan parikymppisenä kaksi talvea Gran Canarialla ja yhden kesän Kyproksella. Noiden aikojen jälkeen olin jälleen varma, että tulen muuttamaan myöhemmin kokonaan ulkomaille. Matkan varrella tuli toki käytyä minilomilla ympäri Eurooppaan, mutta kun lähdimme vuonna 2008 ystäväni kanssa 7 kuukaudeksi Meksikoon vaihtoon, viimeistään tässä vaiheessa ajattelin, että minuapa ei enää tulla Suomessa näkemään. Kuinka väärässä jälleen olinkaan. Nyt taas minulla ei ole mitään haluja enää muuttaa ulkomaille.
Minulle aina suuri osa onnea on ollut levollisuus, ja tämänhetkinen elämä antaa siihen mahdollisuuden. Kun korona tästä helpottaa, en ole kuitenkaan lyhyemmistä reissuista kieltäytymässä – ja innokkaana haluaisin Sohvinkin ottaa mukaan reissukamuksi. Taapero olisi varmasti huuli pyöreänä kaikesta.
Kuvat vievät takaisin kuvanottohetkeen
Osassa kuvista muistan eletyn ajan kuin eilisen. Hassua on, että joistain valokuvista muistan asioita, joita kuvanottamishetkellä aistin tai tunsin. Löysin ihanan aamiaiskuvan hotellilta, mutta muistan jostain syystä myös, kuinka kylmissäni olin tuolloin. Yksi ravintolakuva tuo myös mieleen ihanan ruuan tuoksun, toinen terassipuutarhakuva linnunlaulun. Yhdestä Krakovan kuvasta muistan elävästi äitini tumman oluen tuoksun, jonka hän vaalean oluen ystävänä vahingossa tilasi. Tälle tapaukselle myös jaksoimme nauraa kauan tuon jälkeenkin. Tuo muisto tuo myös mieleen monia muita perheeni kanssa tehtyjä reissuja.
Yhden niistä perhereissuista teimme Venetsiaan vuonna 2012. Tiedättekö sen tunteen, kun saavutte johonkin vieraaseen paikkaan tai eri kulttuuriin, kuinka kaukaiselta paikan pukeutumistapa tai muu trendi saattaa aluksi vaikuttaa? Itselleni on käynyt näin monta kertaa. Ibitzalla näin kaikilla naisilla tietynlaisen mekon, ja kauhusta kankeana katselin mekkoa ja mietin päässäni, kuinka se ei ikimaailmassa sopisi minun päälleni. Eipä mennyt kuin muutama päivä, kun mieleni oli jo muuttunut ja viipotin menemään vesirajahameessa 30 asteen kuumuudessa.
Näin kävi myös perheelleni Venetsiassa. Katselimme ensimmäiset päivät hiukan huvittuneena, kun jokainen turisti osti itselleen paikallisen matkamuistonaamarin. Kas kummaa muutaman päivän päästä olimme jo niiden lumoissa, ja koko perhe oli hankkinut itselleen nämä “monikäyttöiset” maskit!
Yksi lempi kuvistani on otettu Meksikon Yucatánilla Tulumissa. Vaihtoaikoina Meksikossa reissasimme paljon rinkat selässä, ja kiersimme Meksikon lisäksi Texasin, Guatemalan ja Belizen. Kun selasin kuvia, olisin voinut valita miljoona kuvaa suosikikseni, sillä maisemat ovat luonnollisesti niin erilaiset verrattuna Suomen maisemiin. Luulen kuitenkin, että suurin syy, miksi olen mieltynyt näihin kuviin on se, että ne edustavat niin vahvasti tiettyä aikaa elämästäni – mukavaa aikaa nuoruudesta, johon ei kuitenkaan haluaisi enää palata, mutta sitä muistelee mielellään.
Millainen reissaaja olen nykyään?
Kuvien selaaminen ja korona-aika ovat saaneet minut myös miettimään, millainen matkustaja olen ja millaisesta matkasta nykyään nauttisin eniten. Vanheneminen on jopa saanut minut jopa haaveilemaan loma-asunnosta, joka ei olisi voinut tulla kysymykseenkään nuorempana – suorastaan kummastelin ihmisiä, jotka kerrasta toiseen matkustivat samaan paikkaan.
Nyt sen sijaan olisi ihana, jos voisin ottaa Sohvin toiseen ja laukun toiseen kainaloon ja suunnata lomalle paikkaan, jossa kaikki olisi valmiina. Nykyään, varsinkin Sohvin ollessa pieni, kaipaa vain tasapainoista aikaa ilman mitään ylimääräisiä paikanvaihtoja. Toisin kuin rinkkareissuaikoina – silloin paikanvaihtopäätös saattoi tapahtua ihan sekunnissa ja seuraavaa bussia saattoi helposti odottaa Texasin perukoilla yli 10 tuntia.
Valokuvat ja kotihyggeily
Katselemme Sohvin kanssa päivittäin valokuva-albumeita suvustani. Täytyy kyllä myöntää, että korona-aika on tehnyt minullekin tepposet, ja usein sulkeudun sohvalle selailemaan albumeita.
Vaikka Sohvi on nähnyt elämänsä aikana vain kolme kertaa kasvokkain äitini ja isäni, hän silti osaa sanoa mummu ja paappa. Tämän vuoksi valokuvat ovat siis olleet tärkeässä roolissa nyt korona-aikanakin – niiden avulla olen saanut pidettyä Sohvin muistissa läheisiä ihmisiä, vaikka hän ei niitä nyt korona-aikana ole kovinkaan paljon päässyt näkemään. Nyt toivoisin, että isäni ja äitini saisivat mahdollisimman pian rokotteet, jotta pääsisimme käymään Pohjanmaalla.
