Kliseinen sanonta, mutta aika on kulunut siivillä. Minulla on ollut jo kauan aikaa iso tyttö. Hassua huomata, miten 5-vuotiaan tyttäreni tietyt luonteenpiirteet tai ominaisuudet näkyivät hänessä selkeästi jo vauvana. Hän oli jo vauvana ”huumori-Heikki”, vilkas, utelias, vauhdikas, empaattinen ja liikunnallinen – näissä viidessä vuodessa nuo ominaisuudet ovat vain vahvistuneet. En voisi olla onnellisempi, että saan olla juuri hänen äiti.
Mitä äitiys on opettanut?
Mitä olen oppinut itsestäni näiden vuosien aikana? Kerroinkin jo vuosia takaperin, että tyttömme sai minut hidastamaan vauhtia – ihan konkreettisestikin. En esimerkiksi kävellyt enää täysillä paikasta toiseen, kuten aina ennen tein. Hidastaminen teki hyvää myös pääkopalle. Vauhti yleensä toi nimittäin mukanaan kuvitteellisen kiireen tunteen. Jos höllensi konkreettisesti vauhtia, tuo ns. kiireen tunnekin poistui. Kaikki tämä taas sai elämään hetkessä ja olemaan enemmän läsnä. Läsnä voi olla monella tapaa – lähinnä se, miten arjessa kohtaa lapsen ja se, että hän kokee, että hänet huomioidaan. Ehkä se opettaa myös samalla hänelle, miten kohdata muita ihmisiä.
Näiden vuosien aikana olen saanut työstää suurinta heikkouttani eli kärsimättömyyttäni. Kun on tiedostanut sen alusta asti, että kaikki ei voi eikä tapahdu hetkessä, niin huomaan, että kärsivällisyyteni kaikkea kohtaan on kasvanut. Äitiys on tuonut mukanaan kärsivällisyyttä.
Millainen äiti haluan olla?
Mielestäni vanhempien suurin tehtävä on luoda tasapainoinen lapsuus läheisyydellä, riittävillä rajoilla ja turvallisuudella. Uskon, että vankka pohja luo hyvän alustan lapselle kokeilla omia siipiään myöhemmin.
Sen lisäksi, että olen hänen vanhempi, pidän suurena roolina olla myös hänen suurimpia ”kannustajia”. Tuohon kuuluu auttaa (ja auttaa ymmärtämään) ja tsemppaamaan niin elämän ylä- ja alamäissä. Tuen tarjoamista, vaikka sitä ei itse osaisi edes pyytää. Juttelimme juuri eräs päivä siskoni kanssa siitä, miten joistain ihmisistä huomaa, ettei heitä ole kannustettu kotona. Silloin se on ymmärrettävää, ettei työkaluja omankaan lapsen kanssa ole.
Haluan opettaa tytölleni, että kaikki on mahdollista, jos niin vaan päättää. Monen asian eteen täytyy nähdä vaivaa (ja harjoitella), mutta miten hyvä mieli siitä itselle tuleekaan, kun on päättänyt tehdä jotain ja onnistuu. Ehkä tämä viittaa myös siihen, kuinka haluan tukea terveen itsetunnon kehittymistä ja uskoa itseensä ja kykyihinsä. Ehkä tuo liittyy myös tietynlaiseen ennakkoluulottomuuteen ja rohkeuteen – jos niitä toteuttaa, saa itsekin enemmän elämältä.
Ennen äitiyttä en tiennyt, mitä on rakastaa näin paljon, ja se on tehnyt omalle sydämelle tosi hyvää. On ollut vapauttavaa antaa sen kaiken rakkauden tulla ilman suojamuureja.
Millaisia juttuja vanhemmuus on teille tuonut mieleen?
