Viikon Kreikan reissun jälkeen jäin miettimään kulttuurieroja ja ihmisen henkilökohtaista tilaa. Koska 5-vuotias tyttöni oli Kreikassa selkeästi vaaleampi ja eri näköinen kuin paikalliset lapset, hän sai varsinkin monelta aikuiselta jopa liikaakin huomiota. Tokihan lähtökohtaisesti he eivät varmastikaan tarkoittaneet pahaa kehuillaan tai ilmaislahjoillaan, mutta moni saattoi yhtäkkiä koskettaa hänen hiuksiaan tai yritti jopa äkkiseltään halata tyttöäni.
Vaikka lapseni on ns. halailijatyyppi, en ole ikinä vaatinut häntä halaamaan edes ketään sukulaista, vaan hän on itse tehnyt päätöksen. Hän usein juokseekin mummuaan, tätiään tai serkkujaan vastaan ja halaa eli halaaminen lähtee häneltä itseltään. Vieraampien kohdalla hän ei juokse, ja se on enemmän kuin ok. Lapsen ei pitäisi koskaan tuntea, että nämä teot ovat pakollisia. Jokaisella meistä on oma henkilökohtainen tila ja jokaisella on myös oikeus päättää omasta kehostaan. Ainahan voi tervehtiä tai kiittää muulla tavalla – eihän se kohteliaisuutta vie pois.
Lapsuuden muistot
Kuinka monelle on somessa tullut lapsuuden ”huumorikuva” vastaan, jossa lapsi istuu kauppakeskuksen random joulupukin sylissä naamapunaisena kirkuen? Moni 80- ja 90-luvulla syntynyt myös saattaa muistaa joulupukin kohtaamisen pelottavana, sillä jotkut on pakotettu jouluisin pukin syliin. Itselläni ei onneksi ole lapsuudesta tällaisiä muistoja enkä ole joutunut tilanteisiin, joissa minut olisi pakotettu halaamaan esimerkiksi puolituttua sukulaista, mutta olen kuullut tilanteista, joissa etäisempi eno tai täti olettaa, että koska hän on sukulainen, hän on oikeutettu myös halailemaan sukulaislapsia.
Kun tyttömme oli pienempi, hän ei välittänyt kovinkaan paljon isoista maskoteista, joita esimerkiksi hotelleilla tai laivoilla oli. Kun muut lapset juoksivat halaamaan niitä, hän kiersi kaukaa. Ehkä syy oli maskotin suuri koko tai jokin muu. Juttelimme näissä tilanteissa aiheesta usein ja kerroimme, että maskotti ei ole oikea ja sitä esittää vain ihminen. Kerran hän kuitenkin laivareissun jälkeen ylpeänä totesi, että oli halannut Harri-hyljettä monta kertaa. Toki sanoin hänelle: ”Eikös ollutkin mukava huomata, ettei ollut mitään pelättävää”, mutta samaan hengenvetoon totesin, että maskotteja silti tarvitse mennä halaamaan, jos ei halua – ketään ei tarvitse halata, jos ei halua.
Olemme keskustelleet myös siitä, että jos jokin tilanne tuntuu epämiellyttävältä, pitää pystyä ja saa viheltää pelin poikki. On tärkeää, että hän opettelee kuuntelemaan omia vaistojaan. Pakotettua tai tahdonvastaista kosketusta ei saisi normalisoida ja lapsen toiveita tulisi kunnioittaa. Jos nuo rajat hämärtyvät, lapsella saattaa ne hämärtyä entisestään hänen kasvaessa ja hän ajautua epäterveisiin ihmissuhteisiin. Vaikka tämä väite voi tuntua naurettavan liioittelulta, uskon silti, että omien rajojen opettelu on hyvä aloittaa jo lapsena.
