Meitä on moneen lähtöön – lähes yhtä paljon on erilaisia raskaus- ja synnytyskokemuksia. Kun aloin melkein 3 vuotta sitten odottaa taaperoamme, silmiini osui monia bloggareiden ja julkimoiden synnytyskertomuksia ja jopa youtube-videoita. Ennen tätä en ollut moisiin törmännyt, sillä selkeästi en ollut aikaisemmin ollut näiden kohderyhmää.
Moni tankkaa tietoa synnytyksen kulusta ja siitä, kuinka voisi siihen itse vaikuttaa. Kuulin itse monesti lauseen: ”Muutu mielessäsi passiivisesta synnyttäjästä aktiiviseksi synnyttäjäksi.”
Toki ymmärrän, jos henkilöllä on vahva synnytyspelko – ehkä asiaan perehtyminen saattaa tätä pelkoa hieman lievittää. Omalla kohdallani taas kävi melkein päinvastoin. Ajattelin, että vaikka kuinka asiaa miettisin, tuskin tilanne omien suunnitelmien mukaan kuitenkaan menee. Se tulee, mitä on tullakseen.
Sanoin usein neuvolassa, kun he asiasta kysyivät: ”Luotan ammattilaisten taitoon.” Tällä viittasin lähinnä synnytyksen kulkuun – ammattilaiset osaavat varmasti tiettyjä toimenpiteitä suositella tietyssä vaiheessa synnytystä.
Yllättäen mutta hitaasti
Taaperomme syntyi viikon etuajassa heinäkuussa 2019. Kannoin jo keväästä saakka neuvolavihkoa mukanani, sillä ajattelin, ettei näin ei ainakaan tapahtuisi mitään yllättävää. Eihän ikinä silloinkaan ala satamaan, jos poimii sateenvarjon kerrankin mukaan.
Supistukset alkoivat aamulla kuuden aikaan. Kävimme kääntymässä sairaalalla, mutta he kotiuttivat minut vielä. Illalla menimme takaisin. Supistuksia tuli tiheäänkin. Aika kului ja sama homma jatkui.
Vaikka synnytykseni ei lievästi sanottuna edennyt alkuunkaan ja säännöllisiä supistuksia oli tullut jo yli puolitoista päivää, olin vain 3cm auki. Kätilö ehdotti epiduraalia, jotta saisin kerätä voimia. Nukuttuani pari tuntia lääkäri tutki minut. Kohdunsuu oli alkanut umpeutua. Kätilö kysyi myös, olenko ollut joskus jossain onnettomuudessa.
Lääkäri ihmetteli, kuinka kestin kovatkin supistukset aina vaan uudelleen ja uudelleen, huolimatta siitä, että mitään konkreettista tilannetta helpottavaa ei tapahtunut. Aikaa supistusten alkamisesta oli kulunut jo 48,5 tuntia. En kuitenkaan osannut pelätä tilanteessa. Eihän minulla ei ollut mitään tilannetta, johon verrata. Koin myös koko ajan, että minulla oli turvallinen, rauhallinen ja asiantunteva kätilö ja lääkäri.
Kiireellinen keisarileikkaus ei ollut minulle pettymys. Saimme pienen lumoavan tytön, jolla oli painoa 2660g ja pituutta 48cm.
Täpötäysi sairaala
Olin kerran aikaisemmin jutellut henkilön kanssa, jolle oli myös tehty sektio. Hän koki kateutta niitä naisia kohtaan, joiden synnytys oli mennyt hyvin. Hän myös koki, että alateitse synnyttäneet eivät pitäneet sektiota ”oikeana synnyttämisenä”. Itse en kokenut mitään tähän liittyvää, mutta ymmärrän, että me ihmiset saatamme kokea asiat erilailla.
Vaikka minulla oli sektiohaava ja ihmiset muistuttelivat, että täytyy ottaa rauhallisesti, otin nopeasti liiankin aktiivisen roolin. Sairaalalla hoitajat päivittelivät, kuinka hoidin alusta asti lastani. Näin jälkeen päin ajateltuna en nähnyt muuta vaihtoehtoa. Hoitajani vaihtui koko ajan, enkä jollain tapaa enää jaksanut selostaa seuraavalla hoitajalle asioita uudelleen ja uudelleen. Puolisoni ei saanut jäädä sairaalle yöksi, sillä siellä ei ollut tilaa. Minulla oli sellainen kuva, että sairaalalla oli kiire, ja myöhemmin se fiilis osoittautui oikeaksi. Noiden neljän sairaalassa vietettyjen päivien sisällä oli syntynyt ennätyksellinen määrä lapsia.
Kerroin myös lapsuuden ystävälleni, joka oli kätilönä sairaalassa (ei kuitenkaan hoitanut minua), että olin hieman pettynyt lääkärin vauvalle tekemään loppututkimukseen. Vaikka luonnollisesti tiesin, että vauvamme oli pieni ja paleleva, minulle ei missään vaiheessa neljän päivän aikana kerrottu huolesta, jonka lääkäri möläytti, kun olimme lähtemässä kotiin. Näissä tilanteissa huono ja myös samaan aikaan tyly kommunikaatio jäävät vain vaivaamaan.
Aktiivirooli jatkui kotona
Jotkut pitävät edelleen synnytystä asiana, josta vain selvitään. Neuvolassa kuitenkin kyseltiin paljon, jäikö minulle synnytyksestä traumoja. Noin parilla prosentilla synnyttäjistä kokemus on kuulemma niin voimakas, että seurauksena on traumaperäinen stressihäiriö. Synnytys tai sen jälkeen kokema yksinäisyys voivat traumatisoida.
Aktiivirooli jatkui kotona, sillä en nähnyt tilanteessa muuta vaihtoehtoa. Ymmärrettävästi sisaruspuolet saivat uudessa elämäntilanteessa isältään seuraavan vuoden kaiken mahdollisen tuen ja ajan.
Tuttavani juuri kertoi, kuinka raskasta heidän uusperheessään on, kun aikaisempien suhteiden lapsien sopeutuminen laitetaan aina etusijalle. Kun he olivat tulleet uuden vauvan kanssa kotiin, sisaruspuolten äiti oli yhtäkkiä tuonut lapset isälleen, eikä ollut antanut aikaa uuteen arkeen tottumiseen.
Monet kuvaavat vauvavuotta sanoilla: ”Väsynyt, mutta onnellinen.” Itselläni tuo ensimmäinen vuosi vauvan kanssa oli väsynyt, onnellinen ja koko ajan liikkeessä. Hain varmaankin sitä rauhaa muualta, jota en kotoa saanut ja liikuinkin paljon ulkona vauvan ja vaunujen kanssa.
Olin ja olen edelleen uskomattoman onnellinen lapsestamme ja siitä, millainen ilopilleri hän on ollut syntymästä asti. (Edelleen muuten mietin päivittäin, mitä hyvää olen tehnyt, että sain juuri hänet elämääni.)
Kaikesta tästä huolimatta olisin kaivannut enemmän ymmärrystä ympäriltäni. Uusperheasiat eivät varmaan ikinä ole yksinkertaisia, mutta tuntuu, että varmasti muutkin hakevat omaa paikkaansa tällaisissa tilanteissa – eivät ainoastaan lapset entisistä liitoista.
Ihmisillä kokemukset onneksi vaihtelevat kaiken suhteen, ja mutta välillä tuntuu erityisen hyvältä, jos kuulee jostain lauseen: ”Mulla on ollut ihan tuota samaa.”
