Blogikirjoitus myös kuunneltavissa
Viimeisen vuoden aikana silmiini on osunut ikävän paljon uutisia koulukiusaamisesta. Koska aihe on niin surullinen, mietin useamman kuukauden siitä kirjoittamista. Mitä useamman uutisen asiasta luin, sitä enemmän tulin siihen lopputulokseen, että kiusaamisesta pitäisi enemmän puhua. Olin itse nuorempana kiusattu ja päälleni on hyökätty, joten luulen jollain tasolla ymmärtäväni noiden kokemusten kautta, kun kiusaamisesta puhutaan.
Minua tuli uudelleen vastaan myös Sauli Niinistön kirjoittama kirje Jope Ruonansuun muistolle. Kirjeessään Niinistö kertoo Jopen kanssa olleen puhetta käydä yhdessä Kemin Syväkankaan koulussa. Jopea oli siellä kiusattu, ja hän ajatteli ryhtyä koulun kummisedäksi kiltteyden ja kiusaamattomuuden puolesta. Kun Ruonansuu menehtyi, Sauli lupasi mennä käymään koululla. En tiedä koskettiko tämä minua enemmän nyt, kun olen äiti – joka tapauksessa Niinistön teko oli ihailtava.
Ihan hirveää on ajatella, miten paljon yläasteella pelko sai nuoret muuttamaan käytöstään. Muistan esimerkiksi, kun 7. luokalla ihailin erästä poikaa, sillä hän mielestäni oli niin hyvä englannissa. Hän myös lausui poikkeuksellisen hyvin sanoja. Ei mennyt aikaakaan, kun tuo aluksi niin motivoitunut poika sulkeutui eikä puhunut enää sanaakaan englannin tunnilla. Hän sai kuulla tuosta niin paljon haukkuja, että koki parhaimmaksi vetäytyä.
Kiusaamiseen pitää puuttua ajoissa
Juttelimme äskettäin ystäväni kanssa siitä, miten äitinä kiinnittää lasten käytökseen eri lailla huomiota. Jos näkee jossain pientäkin kiusaamista, tekee mieli samantien juosta selvittämään tilannetta, sillä tietää, että tuo kiusattu on jollekin vanhemmalle kultaakin kalliimpi.
Kiusatut lapset ja nuoret joutuvat sietämään päivittäin suuren määrän pelkoa ja ahdistusta. Oli kiusaaminen haukkumista, nimittelyä, uhkailua, tönimistä tai omaisuuden tuhoamista, se on aina väärin. Tosiasiassa tietynlaista kiusaamista, kuten ryhmästä sulkemista tai selän takana arvostelua tapahtuu myös aikuisten maailmassa – sitä suuremmalla syyllä asiaan pitäisi puuttua ajoissa, ettei samaa kaavaa toistaisi aikuisena.
Mielestäni ilkeä käytös tekee ihmisestä rumemman, ja miten monta kertaa oma mielipiteeni jostain ihmisestä on esimerkiksi työelämässä muuttunut, kun olen huomannut, miten rumasti hän kohtelee muita ihmisiä ja painaa heitä alas. Siinä ei ole edelleenkään mitään coolia – eikä ole kiusaamisessa yleensäkään. Jotenkin vaan esimerkiksi yläasteella tuo kiusaaminen verhottiin usein cooliksi. Usein kuitenkin taustalla oli vain kateutta tai omaa epävarmuutta, jonka vuoksi koettiin, että tiettyä henkilöä täytyy painaa alas.
Kateuden monet kasvot
Mystistä on se, miten ihminen aavistaa asioita. Sinä iltana aavistin jotain, kun olin lähdössä ystävieni kanssa teinidiscoon. Minulla oli uusi takki ja hame, ja muistan vieläkin kuinka onnellinen olin noista uusista vaatteista. Tuo peilikuva muuttui jo kävelymatkalla discoon repeytyneeksi takiksi ja verisiksi kasvoiksi. Poliisiauto nappasi minut turvaan, ja en muista matkasta sairaalaan mitään. Muistan vaan, kun ystäväni silitti hiuksiani, ja hänen käteensä jäi verisiä hiuksiani. En tuntenut noita kolmea tyttöä, ja oikeudessa syyksi hakkaamiseen kerrottiin, että olin ollut kuulemma liian nätti. Itse en nähnyt samanlaista peilikuvaa – itse näin peilistä pitkän honkkelitytön.
Suurin osa paremmista ystävistäni kävivät eri koulua, ja koulun ulkopuolella olin kuin eri ihminen. Urheilu toi minulle hyviä ystäviä, kisareissuja ja saavutuksia – koulu taas jotain muuta. Muistan kerran tilanteen, kun kuvani oli jälleen lehdessä, sillä olin voittanut hiihdossa oman sarjani piirinmestaruuskisoissa. Nuo seuraavat päivät koulussa olivat yleensä ne pahimmat päivät, sillä minun voittoni olivat usein liikaa koulun kiusaajapoppoolle. Varmaan tuosta pystyy hyvin päätellä, että ilmassa oli kateutta.
Toinenkin muisto liittyy koulu-urheiluun. Koulullamme oli tapana käydä kerran vuodessa juoksemassa Cooperin testi sijaan 1500 m yleisurheilukentällä. Osa käveli omaa tahtia, osa hölkötteli ja osa juoksi kovempaa – kukin oman kuntotasonsa mukaan. Tein 7-luokalla sen “virheen”, että juoksin koko matkan omaa tahtia. Juoksin tuolloin paremman ajan, kuin olin juossut piirinmestaruuskisoissa, ja opettajalta tuli kommentti: ”En tiennyt, että olet noin kova juoksemaan.” Tuostahan riemu repesi, ja näköjään se, että ohittelin muita, oli liikaa joillekin. Tuon jälkeen en halunnut enää tehdä muiden koululaisten kanssa samoja testejä, vaan pyysin isäni aina kellottamaan aikaa. Myöhempinä vuosina vein aina isäni kellottaman juoksuajan hänen allekirjoituksellaan opettajalle.
En ikinä varmaan edes mahtanut ymmärtää, että minulla olisi ollut varaa olla ylpeämpi urheilusaavutuksistani. Ehkä pohjimmiltani pelkäsin, että pään aukominen ja urputtaminen vain kasvavat.
Mitä lähemmäs loppua yläaste kävi, sitä enemmän ajatus omasta itsestä kasvoi ja siitä, että kiusaajilla ei ollut valtaa minun elämääni. Tämähän tietysti ärsytti heitä vaan enemmän. Minua ei enää kiinnostanut. Olin jo tottunut siihen huomioon – oli se negatiivista tai positiivista. Viimein kevään viimeinen koulupäivä koitti. Kun kävelin koulun pihalta pois, oloni oli oudon tyhjä. En osannut edes iloita, mutta en myöskään katsonut taakseni.
Epäuskolle ei saa antaa valtaa
Kiusattu uskaltaa valitettavasti harvoin kertoa asiasta kenellekään. Tiedän, että usein kiusaamista ei välttämättä aluksi oteta niin todesta, mutta koulun ja vanhempien täytyy jämäkästi puuttua asiaan sekä tehdä yhdessä suunnitelma kiusaamisen lopettamiseksi. Jos asialle ryhtyy heti tekemään jotain, se on myös viesti kiusaajalle, että kiusaaminen on väärin.
Voisimmeko jokainen tehdä asioita kiusaamattomuuden eteen? Voisimme ryhtyä isosti tai pienesti jonkun koulun, seuran tai harrastekerhon kummiksi, ja näin edesauttaa, että jokainen lapsi ja nuori saisi turvallisen ympäristön kasvaa. Niin pieni ele, mutta iso harppaus asialle, on ottaa asia puheeksi kotona. Jos emme opeta tätä omille lapsillemme, eivät hekään sitä voi eteenpäin opettaa.
Jälkeen päin ajatellen onneksi minulla oli niin vahva toinen elämä urheilun puolella. Toivon omien kokemuksieni avulla luovani nuorille uskoa siihen, että kiusaamisesta voi selviytyä ja sen voi parhaassa tapauksessa jopa kääntää voimavaraksi. Jokainen pääsee kukoistamaan, jos vaan saa ympäristön tuen ja oikeanlaiset ihmiset ympärilleen.
