Kuinka usein sinulla on makeanhimo? Olen itse enemmän suolaisen perään, ja en voisi kuvitella parempaa kuin juustolautanen. Välillä tosin makeakin uppoaa. Kaurakeksit ovat simppeleitä makeanhimon sammuttajia, jos kaapista ei löydy muuta – tai ainakin meillä ne tekevät kauppansa. Toki makuasioista ei voi kiistellä.
Hyvä ystäväni on kerran myöhästynyt Vaasa-Helsinki -junasta Kismetin vuoksi. Kun hän palasi suklaaostoksilta, hän näki junan liikkuvan. Eikä tässä vielä kaikki. Junassa odotti yhteinen ystävämme laukkujen kanssa, ja kun hän näki, että juna alkoi hiljalleen liikkua ja suklaaristiretkeilijä ei ehtinyt junaan, hän tiputtautui laukkujen kanssa junasta. (Ei varmaan olisi enää mahdollista, mutta aikoinaan vanhasta taajamajunasta tämä onnistui)
Myönnän olevani levoton, ja usein pakenenkin tätä kaikenlaiseen puuhasteluun. Puuhastelun ei kuitenkaan tarvitse olla suurta – päinvastoin. Tämä ohje tuskin auttaa juna-asemalla makeanhimoon, mutta jos haluaa täyttää keittiössä päivästään 10 minuuttia, suosittelen ottamaan kohteeksi helpot kaurakeksit. Nimen pitäisi oikeastaan olla maailman helpoimmat kaurakeksit, sillä niiden tekemisessä ei kauaa nokka tuhise. Muutamalla käden heilautuksella pellillinen on valmis, sillä lusikalla tehnyt kasat leviävät uunissa. Kypsymistäkään ei tarvitse tylsistymiseen saakka odottaa, vaan noin 5 minuutin kuluttua vatsa kiittää. Gluteeniton ja maidoton resepti löytyy blogin alta.
Levottomuus supervoimana
Olen huomannut, että olen elämäni aikana kääntänyt oman levottomuuteni voimavaraksi – sen avulla olen itseasiassa aikaansaavin. Ehkä tuon vuoksi aikoinaan sovinkin hyvin yrittäjäksi – aina riitti tekemistä. Joskus jos luuli saaneensa hommat pakettiin, jostain puskista löytyi kokonainen projekti aloitettavaksi.
Tein nuorempana töitä tarjoilijana. Kun asuin parikymppisenä pari talvea Kanarialla, silloinen kämppikseni nauroi aina, miten paljon hääräsin työvuoroissani. Aina löytyi astioita kannettavaksi tai muuta siivottavaa. Jos nämä hommat olivat paketissa, viihdytin ravintolan asiakkaita. Olin usein opetellut kaikista kielistä vähintään muutamia lauseita (Nämä tuskin olivat niitä tärkeimpiä). Jos esimerkiksi puolalaisia turisteja tuli syömään, nauratin heitä kertomalla kaiken, mitä osaan puolaksi. Tämä usein olikin hyvä jäänmurtaja, ja pöytään jäikin hyvä määrä tippiä.
”Äiti tekee äkkiä vaan tämän yhden jutun”
Lapsen saannin myötä olen oppinut menemään levottomuuden suhteen tietynlaiseen on/off -tilaan. Aina kun olen Sohvin kanssa, en pyrikään tekemään mitään minulle tyypillisiä extrahommia ja normaaleissa kotiaskareissa otan Sohvin mukaan hääräämään. Hän onkin nykyään oiva pikku apulainen niin keittiössä, pyykinpesuhommissa kuin ulkotöissäkin. Toki esimerkiksi tiskikoneen tyhjääminen kestää kauemmin, kun pikku apulainen on apuna, mutta saapahan oma kärsivällisyyskin treeniä. (En muuten ole ollut ikinä kovinkaan kärsivällinen, ja puolisoni nauraakin aina, kun leffoja katsellessa kärkyn leffaan liittyviä vastauksia ja juonenkäänteitä. Usein hän sanookin vain: ”Eiköhän se vielä selviä.”) Saattaa kuulostaa kliseiseltä, mutta Sohvin myötä olen oppinut hidastamaan tahtia. Tästä konkreettisin esimerkki on jo pelkkä kävelytahti.
Jokainen äiti toki tekee ja kasvattaa niin kuin parhaimmaksi näkee eikä tässäkään asiassa ole yhtä ja oikeaa tapaa. Tiesin vain, että Sohvi jää ainoaksi lapsekseni, joten en halunnut olla äiti, joka ei ole läsnä ja joka toitottaa vain aamusta iltaan lapselleen läppärin tai puhelimen ääressä: ”Äiti tekee äkkiä vaan tämän yhden jutun.” Tämä oli myös yksi syy, miksi myin osakkuuteni markkinointiviestintätoimistosta ennen koronaa. Tiesin, että tuossa firmassa oleminen ja 24/7-työnkuva olisi vienyt myös aikaa liikaa Sohvilta, ja olisin katunut sinne jäämistä myöhemmin. Olin varma, että arkeen löytyy parempikin resepti.
Tuosta lapsen kanssa yhteisestä hääräilystä puheenollen, minua tuli vastaan 80-vuotinen Harvard Grant Study -tutkimus, jossa tuotiin esiin kotitöiden tekemisen merkitys lapsen kehittymiseen ja menestykseen. Kotitöiden avulla lapselle voi opettaa selviämään askareista, tiimityötä ja sitä, että jokaisen on tehtävä osansa. Oikeastaan vanhemmat tekevät vain karhunpalveluksen, jos kävelevät lastensa perässä ja tekevät kaikki asiat heidän puolestaan. Faktahan on, että pieni lapsi vasta opettelee asioita ja luonnollisesti lähdetään alkutekijöistä liikkeelle, mutta välillä tulee vastaan tapauksia, joille ei ole annettu edes mahdollisuutta oppia.
Taapero tarmonpesä
Sohvi on nyt 1,5-vuotias. Tuo tarmonpesä on painanut oikeastaan koko elämänsä huoneesta toiseen, ja varsinaisia hengähdystaukoja ei ole ollut. Kun olemme puolisoni ja Sohvin kanssa kolmestaan, viikot menevät usein melkein samalla kaavalla. Huomaan lapsiviikoilla, kun puolisoni lapset tulevat, olevani aina hetken kateissa. Vaikka pyrimme pitämään kiinni arjen rutiineista silloinkin, aina löytyy muuttuvia tekijöitä.
Sohvi on nyt viimeisen puolen vuoden aikana myös alkanut puuhastelemaan enemmän siskopuolten kanssa, ja usein itselle tuleekin sellainen fiilis, että haluan antaa tuon yhteisen ajan ja tirskumiset heille. Tuo välitilaolo on minulle haastavin, sillä yritän vaivihkaa siirtyä hiukan takavasemmalle, mutta olla kuitenkin lähellä. Tosiasiassahan Sohvi vielä tarvitsee moneen asiaan esimerkiksi kerrossängyn tikkaita pitkin kiipeämiseen aikuisen back upia, vaikka itsevarmasti lähteekin kipuamaan. Lapset kasvavat ja kehittyvät, joten ykskaks huomaan pian, että tuokin välitilavaihe on historiaa.
