Moneen maakuntaan liittyy stereotypioita. Pohjanmaasta ja pohjalaisista olemassa oleva stereotypia on eräs vahvimmista. Eteeni osui vanha Kodin kuvalehden artikkeli, jossa kerrotaan 12 syytä, miksi pohjalainen on paras puoliso. Vaikka artikkeli on kirjoitettu pilke silmäkulmassa, suuren osan kuvailuista niin hyvässä kuin pahassa tunnistan itsestäni.
Muutin ensimmäisen kerran kesällä 2007 silloisen poikaystäväni kanssa Helsinkiin kesätöihin. Lopullisesti pakkasin kimpsuni ja kampsuni kohti Helsinkiä vuonna 2009 Meksikon vaihto-opiskeluiden jälkeen. Kuitenkin edelleen tunnen olevani pohjalainen. Tuntuu, että pohjalaiset eivät todellakaan häpeä kotiseutujaan. Päinvastoin, he kertovat äärimmäisen mielellään mistä päin ovat tulleet. Olen kuullut usein tarinoita sisukkuudesta ja tietynlaisesta hulluudesta. Sanotaan, että valtiovalta ei Kekkosen tasavallan aikana pohjanmaalle teollistamisohjelman tukirahoja hassannut. Maakunnassa väen on ollut pakko työllistää itse itsensä. Pohjanmaalta tulee puukkojunkkarien tavoin yritteliästä kansaa, jotka eivät jää asioita märehtimään vaan hammasta purren siirrytään eteenpäin.
Lapsuuteni Pohjanmaalla oli tietyllä tapaa juroa kuusihenkisessä perheessä, ja ehkä pohjanmaalla on vieläkin korski asenne päällä. Maisema oli täynnä työtä ja tekemistä. Kun näki, miten muut puurtavat, siinä oppii itsekin kantamaan tiilen kerrallaan.
Perheeseemme syntyi yhteensä neljä tyttöä. Lapsena meillä kaikilla oli rasavillipoikahiukset. ”Eipähän ainakaan tule kesällä kuuma”, sanoi isä. Yhden valokuvan nimi jopa on “veljekset” – kukaan ei nimittäin usko, että siinä on tyttöjä. Olen kiitollinen, ettei lapsuudessamme eroteltu, mitä tytöt saa tehdä ja mitkä ovat poikien juttuja. Suosikki juttuni oli puuhailla isäni kanssa ulkona kaikenlaista. Perkasin kalaa, nikkaroin ja tein majoja.
“Ennen vanhaan…”
Myönteinen kilpailuhenki leimasi kotia ja perhettä. Se kyllä keljutti, jos sisko laski suksilla pidemmälle Kyrönjoen töyräältä. Vaikka tosissaan otettiin ja kovaa, jollain tapaa pohjalaisen asenteen perusta on huumori – ja ennen kaikkea itseironia. Isäni hoiti minua vauvana, sillä äitini meni äitiysloman jälkeen heti takaisin töihin. Luulen, että tietynlainen asenne tulee myös lapsuudesta, sillä isäni oli sankarini, ja ihailin häntä monessakin asiassa. Usein hiihtokilpailuissa löysin isäni, kun kuuntelin missä ovat lähimmät vitsiniekat ja naurujoukko.
Pohjalainen ehdottomuus
Olen kuullut, että pohjalaiset ovat tunnettuja ehdottomuudestaan, mikä näkyy vaativuutena ja kärsimättömyytenä. Sitä minun on tarvinnut todella hioa ja itseni kehittämisen näkökulmasta pyrin olemaan päivittäin kärsivällisempi asioiden suhteen (toivottavasti puolisoni lukee tämän).
Itse huomaan luottavani liikaa, että ihmiset toimivat oikein. Pohjanmaalla suoraselkäisyyttä arvostetaan. Tehdään se, mitä luvataan ja pysytään sanojen takana. Petyn usein kuitenkin, kun huomaan, etteivät kaikki toimikaan samoin – odotan siis heiltä liikaa.
Nautin elämästäni Helsingissä, mutta kotiseutu on silti aina kovin rakas. Kuinka moni muu kokee synnyinseutunsa vaikuttaneen omaan persoonaansa ja miten?
