Blogikirjoitus myös kuunneltavissa
Voi kuinka monen kaksisanaisen käsitteen luomisessa korona onkaan ollut osallinen. Näistä yksi suosikkini on koronahulluus. Tiedättehän ne rasittavat kaksisanaiset käsitteet, joita media tai muu taho lanseeraa eri tilanteissa? Näistä varmaan tunnetuin on koko kansan suosikki seksihelle. Usein nämä saattavat myös liittyä tv-sarjoihin, jolloin henkilö on tuomittu olemaan koko loppuelämänsä Temppari-Anna tai Sika-Harri.
Välillä käsitteitä keksitään ihan vain keksimisen ilosta, eikä loppuen lopuksi kukaan ole enää perillä niiden merkityksestä. Näitä esimerkiksi tulee usein työelämässä vastaan – vanhat asiat nimetään uudella tavalla, mutta niiden merkitys pysyy samana. Siinä sitten moni ihminen kuulostaa hienolta, mutta oikeasti he ovat sekaisin kuin seinäkellot.
Välillä uudet käsitteet myös vieraannuttavat itse asiasta. HS:n Koulutusliitteen tuottaja Valtteri Parikka kirjoitti Helsingin Sanomissa, kuinka sanasta verkostoituminen tuli ruma trendisana. Voitaisiinko siis puhua ihan vaan ihmisiin tutustumisesta? Torikka jatkaa: “Verkostoituminen-sana sisältää nimittäin ajatuksen siitä, että ihmisiä tavataan vain itseä hyödyttävän verkoston vuoksi. Monen korvaan sana kuulostaa lähinnä siltä, että sillä tarkoitetaan tärkeiden ihmisten laskelmoitua nuoleskelua.”
Run Forest, run!
Itselläni koronahulluus ilmentymänä tulee päivittäin esiin. Usein on kuitenkin mahdoton tietää tarkkaa ajankohtaa – siihen ei voi siis varautua täysin. Koronahulluuteen liittyy vahvasti ihmisten näkeminen, mutta myös ihmisikävä, jota korona on tuonut mukanaan. Jos on ollut vielä päivän tiiviisti kiinni työ- ja kirjoitusjutuissa, eikä ole sen kummemmin nähnyt ketään, saattaa koronahulluus iskeä voimakkaastikin ja täysin puskista.
Tyypillisen ilmentymän näyttämö on perinteinen ruokakauppa. Pahaa aavistamatta kävelen kauppaan. Koska tiedän, että koronahulluus voi iskeä juuri kaupassa, pyrin keskittymään oleelliseen. Kerään ostoksia suunnitelmallisesti ja keskittyneesti. Loppuen lopuksi kuitenkin se tapahtuu taas. Huomaan juttelevani KAIKILLE kaupassa – jaarittelen, turisen, lörpöttelen, löpisen, pälpätän, pölötän, hölötän, horisen ja rönsyilen. Pahinta on, että en osaa lopettaa tarpeeksi ajoissa. Huomaan kyllä, että vastapuolen ilme alkaa olla vaivaantuneen oloinen, mutta jatkan höpöttämistä, kunnes huomaan olevani kaukana asiasta. Se vasta vaivaantunutta onkin. Apua! Miten pääsen äkkiä tästä tilanteesta? Usein huomaan päättäväni jorinat vielä paniikissa aivan outoon kohtaan, ja vastapuoli jää monttu auki ihmettelemään, mikä olikaan homman punainen lanka. Pahin on jo tapahtunut, joten ei voi enää kuin paeta. ”Run Forest, run”, kuuluu hiljaa päässäni.
Tämä tapahtuu usein myös, kun olemme Sohvin kanssa puistossa, ja taivas siellä vasta asiaa riittää! Sanotaan, että tyhjästä on paha nyhjästä – jostain kumman syystä tämä ei kyllä estä minua lainkaan. Hapetan asiasta kuin asiasta kanssavanhemmat.
Jaaritteluiden jaarittelut
Välillä olen todella huolestunut siitä, miten paluu ”normaaliin elämään” enää sujuu, kun korona hellittää. Olen osittain kadottanut small talkin kultaisen keskitien, ja tai sen löytäminen vaatii ainakin hiukan harjoitusta. Tosin vielä ei ainakaan kukaan minua karkuun juokse puistossa, joten se on hyvä merkki, mutta tämän varaan ei voi tuudittautua.
Toisaalta tapanani on ollut menneisyydessäkin aina välillä karata aiheesta. Muistan työhaastattelutilanteen, joka meni muuten ihan putkeen, kunnes yhtäkkiä huomasin kertovani työkokemuksestani Korisliiga-joukkueen viestintä- ja markkinointivastavana. Ei siinä mitään, kokemus oli ihan tarpeen kertoa, mutta sen sijaan, että olisin kertonut pääkohdat, huomasin selostavani pelaajien pelipäivän rutiineista ja millainen taikausko eri värisiin sukkiin liittyi. Pahinta on, kun huomaa tarinan keskivälissä tarinan olevan täysin asian vierestä, mutta ei ole mitään mahdollisuutta enää perääntyä. Se vasta oudolta kuulostaisikin – aloittaa tarina, mutta ei päätä sitä.
