Näin aikuisena on ollut mielenkiintoista analysoida omaa käytöstä ja malleja, joiden mukaan tekee asioita. Yksi asia, jota olen yrittänyt opetella, on sanoa ei joillekin asioille. Tiedän, että tämänkin tavan juuret ovat jossain lapsuudessa. Olen tottunut tekemään, enkä ole sen kummemmin asioista ikinä valittanut. Muistan esimerkiksi teiniajoilta, kun hain ensimmäisen kerran lapsuudenkuntamme tarjoamiin kesätöihin. (Kunta työllisti nuoria kaksi viikkoa) Koska kilpaurheilin, hain ja pääsin urheiluleirille ohjaajaksi. Leiri kuitenkin sattui olemaan samaan aikaan, kun kesän lentopallo Power Cup -turnauksemme, joten kysyin, olisiko mahdollisesti muita vaihtoehtoja. Kunnalla oli tarjolla kahden viikon työ kunnantalon siivoajana. Vaikka olisin toki mielelläni ollut urheiluleirin ohjaajana, en edes jaksanut harmistua tuosta vaihdosta. Kunhan nyt hoidan hommat kunnialla. Työtähän sekin oli.
En myöskään ole oikein osannut ikinä olla ns. semisti mukana, vaan olen aina omistautunut asialle. Ehkä tämä on myös syy sille, miksi kilpaurheilu treenimäärineen oli itselle luontainen asia.
Muutaman kerran olen joutunut miettiä ihan tosissani, että mitä olen ajatellut, kun lupautunut johonkin extraprojektiin. Pitkässä juoksussa tämä uuvuttaa, jos todellisuudessa aikaa ei edes ole kaikkeen. Nyt esimerkiksi olen opetellut sanomaan ei joihinkin päiväkodin vanhempaintoimikunnan asioihin, ja teen omien aikataulujen mukaan, mitä ehdin. Selkeänä yhtenä kokonaisuutena olen nyt taittanut toimikunnan tapahtumien esitteitä ja mainoskuvia.
Oma aika ja arvo
Nyt aikuisena olen vihdoin tajunnut, ettei 24h oikeasti vuorokaudessa riitä kaikkeen, ja tosissani yritän karsia asioita. Hyvä esimerkki on se, että omasta mielestäni minulla määrällisesti tarpeeksi töitä, eikä ole tarve uusille asiakkaille. Alkuviikon (ma, ti ja ke) keskityn sairaalahankkeelle viestinnän asiantuntijana ja loppuviikon teen Kalla Activea. Tuonne loppuviikkoon otan joskus freelancer-toimittajahommia, mutta niitäkin ripotellen.
Sain sähköpostiini tiedustelua sisällöntuotannosta, ja totesin yritykselle, etten valitettavasti tällä hetkellä pysty ottamaan uusia viestinnän asiakkuuksia, mutta vinkkasin hänelle erään toisen viestinnän asiantuntijan. Yrittäjyys on vaikeaa, sillä periaatteessa kieltäytyminen on hullua, sillä koskaan ei tiedä, millainen työtilanne on syksyllä. Yrittäjyyden myötä on myös joutunut opetella omalle työlle hinnan, joka toimii suuntaviivana kaikelle laskutukselle. Onneksi enää ei ole tullut niin paljon näitä kyselyitä, joissa joku tiedustelee selkeästi työn tekemistä, mutta ei ole kuitenkaan valmis maksamaan siitä kuin murto-osan tai ei ollenkaan: ”Kun sä niin nopeasti kuitenkin kirjoitat tuon tiedotteen. Sisällöthän sä saat melkein valmiina meidän verkkosivuilta.”
Olen mestari myös lupautumaan kaikkeen extraan. Välillä teen tätä ja täytän kalenteria, kunnes havahdun realiteettiin. Kun harrastuksissa kysytään, kuka olisi valmis ottamaan jostain kokonaisuudesta kopin, eikä kukaan vastaa, olen aina yleensä vuodesta toiseen ollut se, joka lupautuu. Nyt yritän koko ajan muistuttaa itselleni aikarealiteeteista, ja siitä, ettei nytkään aika riitä kaikelle, jolle haluaisin – puhuttakaan siitä, että ihan vaan olemiseen ja palautumiseenkin on hyvä jättää aikaa. Esimerkiksi viime viikonlopun yöpyminen Solo Sokos Hotel Pier4:ssa Kalla Active -kuvausten jälkeen tuli niin tarpeeseen, ja tuntui, että akut täyttyivät taas hetkeksi. Silti en voi sille mitään, että poden kieltäytymisestä huonoa omaatuntoa, ja puolisoni aina yrittääkin muistella minua, että: ”Ei sinun kaikessa tarvitse olla – eiköhän sulla ole jo tarpeeksi kaikkea.”
Onko muilla ikinä samoja fiiliksiä? 😀
