Ennen äitiyttä ja Kalla Activea olin osakkaana eräässä markkinointiviestintätoimistossa. Hoidin pääasiassa viestinnän ja markkinoinnin asiakkuuksia. Minulla on aina ollut ristiriitainen fiilis myyntiin, sillä oikeastaan en pidä siitä, mutta samaan aikaan koen sen aika luonnolliseksi. Nuo asiakkaat päätyivät usein meidän asiakkaiksi suositusten kautta, ja minulla saattoi olla monia saman aihealueen yrityksiä asiakkaina. Esimerkiksi noina aikoina liiketurvallisuus ja liikenne toimivat yhdistävänä tekijä. (Sitä ennen oli julkinen- ja yksityinen terveydenhuolto ja nykyään voisi sanoa viestinnän ja markkinoinnin puolelta rakennusteollisuus)
Luonnollisesti tuolloin joutui välillä myös tehdä ns. kylmäsoittoja eli yrittää hankkia lisää asiakkaita, ja tuolloin liikehdin ajoittain tosi pahastikin epämukavuusalueelle. Lähiaikoina olen miettinyt noita aikoja, sillä omaan sähköpostiini saapuu viikottain niin absurdeja myyntimeilejä, että ihan naurattaa, kuinka kilteillä keinoilla olen yrittänyt itse aikoinaan yrityksiä tavoitella.
Ilmeisesti ilmiö on monelle tuttu, ja LinkedIn:ssä näin myös aiheeseen liittyvän keskustelun. Eräs nainen oli saanut esimerkiksi viestin: ”Koska teillä ei ole suurta mainostiimiä, oletan, että teidän mainonta perustuu lähinnä intuitioon ja kilpailijoiden kopiointiin.”
Hän mielestäni selosti asian hyvin:
”Kuvittele tilanne, jossa tuntematon ihminen ilmestyy yhtäkkiä työpöytäsi ääreen. Hän tervehtii sinua ja kutsuu sinua nimelläsi ja sanoo sitten, että kaikesta päätellen teet työsi aika huonosti – mutta onneksi hän on saapunut auttamaan.
Kiusaannut, ehkä loukkaannutkin vähän. Sinähän teet työsi ihan hyvin. Ja mitäpä tuo tuntematon siitä tietää? Jätät tyypin huomiotta, mutta hän jatkaa puhumista. Hän voi auttaa sinua. Etkö ymmärrä? Hän voisi mullistaa kaiken!
Vielä vartijoiden taluttaessa tyyppiä ulos hän huutaa nimeäsi. Kuuntelisit nyt, kuuntelisit edes hetken!
… aika karmiva skenaario, eikö?
Tällainen mielikuva heräsi, kun kurkistin roskapostikansioon, jossa jo viime vuodelta tuttu myyjä jatkaa yksinpuheluaan.
Mielikuvat ja fiilis ovat markkinoinnissa melkoisen tärkeitä. Suosittelen siis miettimään myös tuntemattomia ihmisiä sähköpostitse kontaktoidessa, miten voisi jättää positiivisen fiiliksen ja herättää innostavia ennemmin kuin ahdistavia mielikuvia. Millainen lähestyminen toimisi, jos sinut haluaisi saada kuuntelemaan?”
Ansaitseeko kukaan erityisvapauksia?
Omaan sähköpostiini on eksynyt nyt viimeisen puolen vuoden aikana useampikin samantyyppinen kontaktointi. Alussa nuo suorat kritisoinnit (ja haukkumisetkin) pahoittivat mielen, mutta nyt viestiä avatessa voi jo arvuutella, mikä merinobrändissäni on tällä kertaa pielessä. Tuollaisen alkuvaikutelman jälkeen on tosi vaikea ajatella, että tekisimme jotain yhteistyötä. Harmi sinänsä, sillä kaiken tuon takana saattaisi olla rautainen ammattilainen super osaamisella. Ilkeydellä ei vaan pitkälle pötki – ei millään elämän osa-alueella.
Mikä siis saa ajattelemaan, että tuollainen kontaktointi ja puhuminen toiselle on ok? Ja toki näiden on hyvä antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta silti olen aina ihmetellyt niin työ- kuin arkielämässäkin ihmisiä, jotka saavat erityisvapauksia käyttäytyä huonosti, eivätkä he ikinä pyytele anteeksi tekemisiään. Vanhempina he myös nostavat usein lapsensa erityisasemaan, jolloin lapsenkaan ei tarvitse omaa käytöstään pyydellä anteeksi. Tämä on sinänsä karhunpalvelus lapselle, sillä näin hän tottuu jyräämään oman tahtonsa läpi keinoja kaihtamatta tulevaisuudessakin.
Olen varmaan jotenkin vanhanaikainen, mutta tuntuu nykyään perus käytöstavat: kiitos, anteeksi ja ole hyvä ovat kokonaan kadonneet. Se on aika surullista, eikö totta?
