Vähättelevä kasvattaja leikkaa lapselta siivet sen sijaan, että kasvattaisi niitä.
Siskoni jakoi minulle päivityksen LinkedInistä, ja aloimme sen myötä keskustelemaan pieleen menneestä varhaiskasvatuksesta. Muistelimme vanhaa ala-asteen opettajaamme, jolla oli mm. tapana kommentoida ja keskeyttää laulumme musiikintunnilla toteamalla: ”No tämä nyt ei ainakaan mene yhtään nuotilleen.”
Ei hän tuolla hänelle ominaisella tyylillään mitään isoa viiltoa itsetuntooni tehnyt, mutta tappoi kyllä varmasti kaiken kiinnostuksen musiikkiharrastusta kohtaan, ja yllättäen kukaan meistä sisaruksista ei myöskään kiinnostunut soittamaan mitään instrumenttia.
Toinen siskoni muistaa tapauksen ala-asteelta, jolloin ekaluokkalainen tyttö oli vahingossa potkaissut luokkakaveri poikaa munille välitunnilla. Poika itki kivusta vielä tunnillakin, johon opettaja oli tokaissut: “Hyi, miehet eivät itke“.
Vastaan tuli myös eräs toinen ala-aste kokemus: ”Halusin pienikokoisena nappulana työntää kuulaa koulujen välisessä kilpailussa. Opettaja sanoi, että sovin korkeintaan Hippo-hiihtokilpailuihin, koska olin niin rääpäle. Pitkän väännön ja luokkakaverieni suostuttelemana opettaja antoi kuitenkin luvan osallistua kuulantyöntö kilpailuun. Ja hopeinen poika tuli kotiin kisoista.”
Tyhjä violetti vihko
Siskoni jakamassa päivityksessä kerrotaan näin:
“Lapsi aloittaa eskarissa ja alku on hieman vaikeaa. Hän on joulukuun lopussa syntyneenä nuorin eskarissa. Hänelle on uutta eskarin päivärytmi ja käytänteet ja harjoittelemista niissä, koska tulee suoraan kotoa eskariin. Hänellä on alkuun harjoittelemista ryhmässä toimimisessa verrattuna muihin, jotka ovat olleet yhdessä jo päiväkodin ajan. Hänellä on alkuun haasteita opettajan ohjauksen hyväksymisessä, ja asioista pitää sanoa useamman kerran. Vertailussa muihin lapsi on opettajan mielestä paljon huonompi, näitä vertailuja ja moitteita vanhemmat saavat kerta toisensa jälkeen kuulla hakiessaan lastaan eskarista.
Opettaja ehdottaa yhtenä syksyisenä päivänä kannustavaa ratkaisua:
”Sovitaanko, että otetaan teidän lapsellenne käyttöön tällainen vihko, johon laitetaan tarra jokaisesta onnistumisesta?”
Nämä muistot tulivat mieleen, kun keskustelin meidän esikoisemme kanssa hänen aloittaessaan kolmatta vuottaan lukiossa. Hän muistaa eskaristaan violetin vihon, jonka opettaja antoi hänelle keväällä eskarin loppuessa. Tyhjän violetin vihon. Siis tämä 6-vuotias pikkumies ei ollut saanut yhtään onnistumista koko vuonna?”
Lukiessani tätä juttua aloin miettiä, miten jokaisessahan lapsessa on jotain hyvää. Toinen lapsi muistaa hienosti puhaltaa ruokaa, jos se on liian kuumaa, toinen taas laittaa kengät itse jalkaan. Arkisista onnistumisistahan tämä elämä koostuu. Pienet onnistumiset kasvavat isoimmiksi ajan myötä.
On hirveää ajatella, jos ei koskaan saa kiitosta pienistä onnistumisista, miten lapsi voi jatkossa asettaa itselleen uusia tavoitteita?
Kannusta – älä masenna
Kannustaminen ja vielä enemmän kannustamatta jättäminen jäävät kyllä usein mieleen. Koska näitä ”tunnelman droppaajia” ainakin omassa lapsuudessani oli ympärillä paljon (esim vanhan liiton opettajat), olen pyrkinyt oman lapseni kohdalla tekemään kaiken päinvastoin.
Viime vuonna päiväkodissa hakuhetkellä kuulin vahingossa, kun päiväkodin varhaiskasvattaja tuhisee taaperolleni (silloin 1v 5kk): ”TAAS KAATUI, EI ONNISTUNUT TAASKAAN.” Lapseni opetteli juomaan nokkamukista ja istui murheissaan, kun oli kaatanut maidon vahingossa pöydälle. Ällistyin tilanteesta ja kysyin, miksi lasta pitää muistuttaa siitä edellisestäkin epäonnistumisesta? Aivan kuin mikään ei muka onnistuisi.
On tavallista kokea epäonnistumisen tunteita välillä elämässä. Jos kuitenkin alituiseen joku muistuttaa vain epäonnistumisista, positiiviset kokemukset ja yritteliäisyys jäävät kaiken alle. Muistetaanhan tsempata toisiamme niin lapsia kuin aikuisia, eikö?
