Avainsana: päiväkoti

11/02/2022 Äitiys, Perhearki

Kun päiväkoti aiheuttaa huolta

Syksyn alussa kirjoitin blogiin siitä, miten helpottunut olin, kun pikku tyttöni tämän vuoden päiväkotihoitajat olivat niin lämpimiä ja kannustavia sekä ottivat niin lapset kuin aikuisetkin tasa-arvoisesti vastaan. Hoitajat myös ensimmäisen viikon jälkeen tuntuivat tuntevan taaperoni paremmin kuin edelliset hoitajat koko vuoden jälkeen. Hoitajien vaihtuessa viime elokuussa tajusin, että miten pielessä kaikki olikaan ollut ensimmäisenä päiväkotivuotena. 

Moni on kysellytkin edelleen, miten asia eteni ja tuliko viime vuotiselle varhaiskasvatuksen opettajalle jonkinlaisia seuraamuksia. Koko ensimmäinen vuosi päiväkodissa ja sen jälkeen viime syksyn selvittelyt olivat äärimmäisen raskaita ja aiheuttivat huolta entisestään, mutta olen ylpeä, että lähdin asiaa selvittämään. Jotenkin en jaksanut enää syksyn lopulla asiaa täällä blogissa avata, mutta toisaalta asia vaatii ehkä jonkinlaisen päätöksen täälläkin. Moni myötäeli tätä tilannetta silloin kanssani. Kiitos siis siitä! 

Mistä kaikki lähti liikkeelle?

Vaikka tiesin pikku tyttöni (silloin vielä taapero) ensimmäisenä vuotena koko ajan, että kaikki ei ole kohdillaan, asiaa oli vaikea lähteä purkamaan. Lapsenikaan ei vielä osannut tuolloin puhua. Tytölläni ei ollut vaikeuksia sopeutua, mutta suurta huolta aiheuttivat varhaiskasvattajana toimineen kasvatusmetodit. Eniten korviini osui aina hänen tapansa puhua lapsille. Parhaimmillaan hän iloisuuden perikuva, mutta skaala siihen punaisena huutavaan persoonaan oli liian laaja. 

Muutamiin konkreettisiin tilanteisiin satuin tulla vahingossa paikan päälle, kun hain lapseni joka päivä tuntia aikaisemmin. Tällöin kuulin hänen huutavan joko omalle tai toiselle ryhmän lapsista. Yksi tällainen tilanne oli aikaisemmin mainitsemani kauramaidon kaatuminen, jolloin tyttöni (silloin noin 1,5v) opetteli juomaan nokkamukista. Lapsi istui kumarassa häpeissään ja menin lohduttamaan häntä: ”Ei se rakas haittaa, harjoitellaan yhdessä.” Varhaiskasvatuksen opettaja tuhisi hänelle edelleen siivotessa maitoa: ”Kun ei taaskaan onnistunut.” Mietin asiaa melkein viikon ja se jäi selvästi vaivaamaan minua. Tilanne pitää pystyä hoitamaan kannustavasti – varsinkin kun kyseessä on pieni ihminen. On tavallista kokea epäonnistumisen tunteita välillä elämässä. Jos kuitenkin alituiseen joku muistuttaa vain epäonnistumisista, positiiviset kokemukset ja yritteliäisyys jäävät kaiken alle.

Pyysin tämän jälkeen jutella varhaiskasvatuksen opettajan kanssa muutamaankin otteeseen, mutta hänen käytöksensä ei muuttunut. Syy usein käännettiin myös vanhempaan ja tästä jäi hämmentynyt olo.

Viimein elokuun blogini myötä uskaltauduin avata suuni, ja tämän jälkeen moni vanhempi jakoi oman kokemuksensa liittyen samaan varhaiskasvatuksen opettajaan. Ikäväkseni hänen käytös oli laajalti alueella asuvien tiedossa. Vaikka en maininnut hänen nimeään enkä edes päiväkotia, moni blogini lukenut tiesi kenen kasvatusmetodeista kirjoitan. Alueen teinit jopa puhuvat hänestä edelleen nimellä ”rage” eli raivo. Nämä kaikki syksyn aikana kuulemani asiat vahvistivat jo viime vuotista käsitystäni, että hänen epätasapainoinen käytös ja ”Hajota ja hallitse” -kasvatusmetodi ei ollut enää tätä vuosikymmentä. 

Kirjoitimme seuraavan ikäluokan ryhmästä olevan äidin kanssa kirjeen niin päiväkodin johtajalle ja aluevastaavalle. Tuolla äidillä oli myös samanlaisia kokemuksia. Suurin huoli meillä molemmilla oli kaikista lapsista, sillä vastaavanlainen käytös ei voi tehdä hyvää lapsen itsetunnon rakentuminen ja minä-kuvan muodostumiselle. 

Suurin jännitys ikinä 

Toinen äiti ja hänen puoliso kävivät tahollaan juttelemassa heidän näkemyksiään varhaiskasvatuksen opettajan ja päiväkodin johtajan kanssa. Meillä puolisoni ei töiden vuoksi päässyt. Minua ei ole koskaan jännittänyt yhtä paljon, kun lähdin yksin kävelemään päiväkodille päin – kyse on kuitenkin omasta lapsesta. 

Luojalle kiitos, että olen pitänyt aikaisemmissa töissäni kriisi- ja mediaviestinnän koulutuksia, sillä olin kauhusta kankeana. Koulutuksessa neuvon usein henkilöä miettimään jännittävään tilanteeseen turvasanat, joiden avulla hän pääsee takaisin asiaan, jos eksyy asiasta tai tulee black out. 

Luin kertauksen vuoksi aamulla aikaisemmat sähköpostikeskustelut ja loin niistä itselleni mind mapin päähäni. Kävin päässäni läpi turvasanat ja aikajärjestyksessä asioita, joita halusin tuoda esiin ja harkinnalliset perustelut niiden perään. En halunnut, että annan tunteen vallata ja näin pakka hajoaa. Vaikka koin monen asian todella epäreiluna, en myöskään halunnut antaa vihan tai katkeruuden nostaa päätään. Asia oli niiiiiin tärkeä, etten halunnut, että mitään jää sanomatta.

Kun saavuin päiväkodille jäin käytävälle seisomaan päiväkodin johtajan oven luo ja kuulin varhaiskasvatuksen opettajan ja johtajan jo keskustelevan ilman minua asiasta. Jollain tavalla sain kuitenkin kerättyä itseni ja astuin sisään. Mielestäni tämä oli huonoin mahdollinen alku asialle ja ehkä hieman myös kiusallinen heille, että he selkäni takana puhuivat jo asiasta. (Hekin olivat silmin nähden noloina asiasta)

Keskustelimme lähes tunnin ja kävin läpi aikajärjestyksessä viime vuotta. Sanoin loppuun, että toivon sydämeni pohjasta, ettei asiasta tarvitse enää keskustella. Jollain tapaa minulle jäi sellainen olo, että varhaiskasvatuksen opettaja ymmärsi, että lapset eivät voi kannatella hänen tunteitaan eikä raivoaan. He ovat kuitenkin pieniä ja ansaitsevat kannustavan ilmapiirin.

Ainakin hän myönsi, ettei viime vuosi ollut ihanteellinen. Vähättelevä kasvattaja leikkaa lapselta siivet sen sijaan, että kasvattaisi niitä. Elämä koostuu arkisista onnistumisista. Pienet onnistumiset kasvavat isommiksi ajan myötä. Vahvistamme lapsessa sitä, mihin kiinnitämme hänessä huomion. Keskittymällä lapsen vahvuuksiin, vahvistetaan hänen itseluottamusta sekä onnistumisen kokemuksia. Ensimmäisen vuoden tapahtumat siis käsiteltiin hänen ja päiväkodin johtajan kanssa ja toivon, että muutos pitää. 

Tärkeintä kuitenkin on, että nykyiset hoitajat ja varhaiskasvatuksen opettaja ovat ihania ja ottavat huomioon nuo arjen pienet onnistumiset. Nykyinen varhaiskasvatuksen opettaja oli tällä viikolla sanonut 2,5-vuotiaalle tytölleni: “Oletko sinä sellainen pieni kultakimpale?“, johon hän oli vaatimattomasti vastannut: “En, olen iso kultakimpale.”

05/08/2021 Äitiys, Mietteet, Perhearki

Saako äiti tuntea päiväkoti epävarmuutta?

Saako vanhempi tuntea epävarmuutta päiväkotiin liittyvissä asioissa? Sitähän se vanhemmuus on: asioiden pähkäilyä. Usein vain huomaan, että monien mietteet ovatkin samanlaisia kuin omani. Ehkä näistä mietteistä pitäisi siis enemmän puhua ääneen, kuin pähkäillä yksinään oman pään sisällä.

Toinen vuosi käyntiin

Päiväkoti alkoi taas, ja pikkuiset kiiruhtavat päiväkodin porteista sisään. Vuosi sitten, kun taaperomme oli 1v 1kk, hän aloitti päiväkodin. Muistan, että olin enemmän pihalla tutustumisviikolla, kun hän. Kerroin myöhemmin, että olisin kaivannut etukäteen enemmän ohjeita, miten vanhemman suositellaan käyttäytyvän tutustumisviikolla, jotta siitä on eniten apua lapselle ja hänen sopeutumiseen ja niin, ettei vanhempi ole muun ryhmän tiellä. Luultavasti siis tähän ei ole yhtä ainoaa vastausta. 

Mikä siinä sitten oli niin vaikeaa? Olin ainut vanhempi tuolla tutustumisviikolla, sillä taaperomme aloitti hiukan muita myöhemmin kesän lopulla. Yritin olla näkymätön, mutta samaan aikaan en halunnut olla välinpitämätön. Ryhmän lapset myös halusivat usein kiivetä syliini ja juttelin heille normaalisti takaisin. Sain myös haukut, kun lähtiessämme vilkutimme taaperon kanssa ryhmälle. Siitäkin varhaiskasvatuksen opettaja juoksi perääni ja tylytti. Minä kun ajattelin, että me kasvatamme samaan aikaan sosiaalisia yksilöitä. Tuon jälkeen myös mieltäni jäi kaivertamaan varhaiskasvatuksen opettajan viestintätyyli vanhemmille. Kauhukseni huomasin hänen olevan tyly myös lapsille. Hajota ja hallitse -tyyli jatkui vuoden mittaan.

Hassua on, että tuossa vaiheessa kukaan vanhemmista ei myöntänyt omia epävarmuuksiaan, jos esimerkiksi juttelimme puistossa.  Vasta myöhemmin sain kuulla, että monella muullakin oli ollut samanlaisia ajatuksia. Ehkä itse ajattelin, että asiat sumpliutuvat kunhan menee vaan päivä kerrallaan – ja eihän minulla ollut mitään, mihin verrata. 

Lapseni onneksi pian löysi suosikkinsa kolmesta hoitajasta. Lisäksi ryhmän muut lapset olivat aivan ihania – tai heihin oikeastaan rakastuin jo tutustumisviikolla. 

Viihtyykö lapsi?

Hain lapseni lähes koko vuoden hiukan aiemmin, joten usein ryhmässä oli uloslähtöaika ja täysi hässäkkä päällä. Tuossa ajassa usein sain nopeat vastaukset: ”Syöty ja nukuttu on hyvin”, jos kysyin asiasta. Toisaalta ymmärrän, että taaperoiden kanssa päivät ovat hektisiä. Vaikka varhaiskasvattajana toiminut henkilö moneen kertaa vakuutteli, että “Aina ehtivät kertoa päivästä”, niin se ei pitänyt paikkansa. Loppukeväästä sovimme, että saan soittaa perjantaisin päiväuniaikaan, ja kysellä joltain hoitajista hiukan viikon kuulumisia. Minusta oli kiva, että pystyin myötäelämään viikon hetkiä, kun lapsen oma puhetaito ei vielä riittänyt niistä kaikesta itse kertomaan. Usein kuitenkin tuntui, etteivät he edes tunne lastani. Siitä tuli tottakai surullinen olo.

Tulin kerran sattumalta tilanteeseen, jossa varhaiskasvatuksen opettaja tuhisi lapselleni siitä, että maito oli kaatunut (hän oli juuri alkanut opetella nokkamukista juontia). Lapsi istui kumarassa häpeissään. 

Mietin asiaa melkein viikon ja se jäi selvästi vaivaamaan minua. Pyysin varhaiskasvatuksen opettajaa päivän päätteeksi juttelemaan. Hän ei kuitenkaan ottanut asiaa kovin hyvin. Kerroin, että tilanne särähti pahasti korvaani. Hän sanoi, ettenhän voi tietää, mitä tilanteessa tapahtui ja etten ole kuulemma koskaan tykännyt hänestä. Tuohon totesin, että toivon, että edes aikuiset eivät puhu tuolla tapaa toisilleen. Toivon, että kaikkia lapsia kannustetaan. Onhan pienillä vielä paljon opittavaa – osa asioista on helppoja ja osa vaikeita. 

Tuona päivänä, kun tulimme kotiin, lapseni vain itki sylissäni. Tajusin, että oli ollut päiviä, jolloin hän oli tehnyt samoin. Koska ei osannut vielä kertoa sanoin, hän purki päivää halaamalla lujaa ja itkemällä. Jos lapseni reagoi näin, miten voin luottaa siihen, että hänestä pidetään huolta?

Sanoja hänellä alkoi tulla paljonkin kotona, mutta päiväkotitätien mukaan hän ei päiväkodissa puhunut hoitajille juurikaan. Mietin, että onpa erikoista – toisaalta jälleen ajattelin, että sehän saattaa olla yleistäkin. Tähänkin varhaiskasvatuksen opettaja huusi kaikkien kuulleen käytävällä omaan tuttuun puhetyyliinsä: “Ei se täällä mitään puhu.” Moni vanhempi on nyt myös kertonut, että kokevat, että tuo vanhemman ja lapsen nolaava puhetyyli ei ole ammattimaista käytöstä.

Koin viime vuoden todella raskaaksi, sillä tapauksia tuli lisää, vaikka muutamaan otteeseen varhaiskasvattajana toimineen henkilön kanssa keskustelinkin. Syy, miksi kukaan vanhemmista ei ole vienyt asiaa eteenpäin, on pelko, että oma lapsi joutuu silmätikuksi. Jollain tavoin, syy myöskin aina saatiin kohdistettua vanhempaan.

Vuosi lusittiin. Lapseni suosikki täti sanoi, että hän ei pienestä hätkähdä, hääräilee ahkerasti ja tykkää jumppailla. Mutta kuten muutkin vanhemmat, mietin silti välillä, miten lapseni todellisuudessa päiväkodissa viihtyy ja niin hirveältä kuin se kuulostaakaan, onhan hän turvassa.

Millainen vuosi nyt edessä?

Kun päiväkoti alkoi taas viikon alussa, mietin, millainen vuosi nyt on edessä. Tiesin, että hänellä vaihtuvat kaikki kolme hoitotätiä ja ryhmäkin menee melko uusiksi. 

Loppuen lopuksihan en tiedä täysin syytä, mutta tuntuu, että taaperomme on nyt täysin eri ihminen ja on ”oma itsensä” päiväkodissa. Nauravainen höpsöttäjä. 

Sanat eivät riitä kuvaamaan, miten helpottunut olen. Uudet hoitajat ottavat meidät aikuisetkin tasa-arvoisesti ja empaattisesti vastaan. Tämän myötä havahduin myös entistä enemmän viime vuoden epäkohtiin varhaiskasvattajana toimineen henkilön kohdalla. Alueen teinit jopa puhuvat hänestä nimellä ”rage” eli raivo. Nämä kaikki aikana kuulemani asiat vahvistavat jo viime vuotista käsitystäni, että hänen arvelluttava käytös ja ”hajota ja hallitse” -kasvatustyyli eivät ole enää tätä vuosikymmentä. 

Muutaman päivän aikana olen kuullut hänen nykyisiltä hoitajilta tosi kivoja kommentteja, jotka kuvaavat tarkalleen lapseni luonnetta ja ennen kaikkea sitä, miten itse hänet näen. He ovat siis jo oppineet tuntemaan hänet. Se jos mikä on arvokasta.