Kirjoitin aikaisemmin blogitekstin, joka käsitteli negatiivisia kommentteja ja palautteita, jotka olivat lapsuudesta jääneet mieleen. Se sai monet keskustelemaan aiheesta ja valitettavasti näitä tuli enemmän esiin, kun ajattelinkaan. Halusin nyt kääntää asetelman päälaelleen, ja aloin miettiä niitä positiivisia toteamuksia.
Kun juttelimme tästä ystävieni kanssa, yllättäen positiiviset kommentit eivät olleet jääneet mieleen samallalailla kuin negatiiviset – ja totta puhuen itsellenikin tuotti aluksi tuskaa lähteä purkamaan tätä aihetta.
Positiivisen kommentin voima
Äitini kertoi, että hänen ikäluokkaansa ei niinkään kehuttu ja muistan omastakin lapsuudestani, että vallalla oli jonkinlainen käsitys, että liiasta kehumisesta ylpistyy. Nykyäänkin huomaan, että osa vanhemmista pelkää jotenkin kehuvansa väärin tai ehkä ohjeita on vaan tullut liikaa, esimerkiksi ”Ei saa korostaa liiallista reippautta.” tms. Osa pelkää niin paljon kehuvansa väärin, että jättää kokonaan kehumatta.
Itse olen sitä mieltä, että harvemmin kehuilla voi pahaa tehdä, joten tässä tapauksessa parempi kuitenkin kehua, kuin jättää kehumatta. Kuitenkin haluan uskoa, että positiivisella kommentilla on suurempi voima kuin negatiivisella. Se parhaillaan voi määritellä tulevaisuuden suunnan ja osan identiteetistä. Usein myös kehu jää elämään ja vuosien saatossa vaan kasvaa.
Äitini muistaa, kun lukiossa äidinkielen opettaja oli kehunut hänen ainettaan. Se sai aikaan sen, että hän innostui, alkoi kirjoittamaan enemmän ja kehittyi entisestään. Hän myös mainitsi, että kai hänen vanhemmat olivat hiljaisesti “ylpeitä”, että hän oli mennyt lukioon, päässyt ylioppilaaksi ja jatkoi opiskelemaan.
Itsekin muistan lapsuudesta ja nuoruudesta, ettei kehuja kuormalavallisia tullut. Menestyin kilpaurheilussa, joten tyypillisin kehu oli: ”Kova likka hiihtämään, kova likka juoksemaan, kova likka lyömään palloa.”
Jollain tapaa olin kuitenkin itse enemmän otettu urheilussa hetkistä, jolloin koin, että minulle annettiin luottamusta. Muistan edelleen, kun olin 9-vuotias ja minut valittiin Pohjanmaalta edustamaan nuorten juoksun SM-kisoihin Helsinkiin. Voitin oman matkani, vaikka jäinkin lähtöviivalla parisen metriä, sillä en tiennyt, että lähettäjä ampuu paikoillanne-sanan jälkeen, jättäen valmiit-sanan kokonaan pois. Kun tajusin tilanteen, säikähdin ja juoksin muut kiinni ja ohi Run Forest run -meiningillä. Seuraavana päivänä sain kunnian aloittaa maakuntien välisen viestijuoksun, ja muistan olleeni siitä enemmän ylpeä, kuin voitostani, sillä joukkueemme vanhemmissa ikäluokissa juoksi juoksijoita, jotka ovat edelleen Suomen huipulla.
Millainen kommentti jää mieleen?
Siskoni kertoi minulle, että hänelle on jäänyt mieleen lähinnä joidenkin deekujen hassut kommentit. Kuten Kokkolan Prisman kassajonossa vielä viime vuosituhannen puolella, kun hän sai kehut silmistään. Kun hän olin kiittänyt, vastaus oli ollut: “Älä mua kiitä, kiitä äitiäs.”
Onhan se niin, että erikoisempi tai persoonallisempi kehu saattaa jäädä helpommin mieleen. Toisaalta välillä on täysin mystistä arpoa, miksi jokin mitättömämpikin asia muistuu mieleen. Kun olin alle parikymppisenä yhden kesän Kyproksella töissä, muistan kuinka eräs ruotsalainen poika, joka oli ystäväni, sanoi kerran vilpittömän kuuloisesti, kuinka kauniin erikoisen vihreät silmäni ovat. Hassua tästä muistosta tekee sen, että muistan tämän, mutta en muista esimerkiksi yhdenkään entisen poikaystäväni kehuja.
Samaisen reissun jälkeen muistan, kun palasin Suomeen, ja äitini totesi, kuinka kiva on, että minulla on joka suunnalla kavereita. Muistan ottaneeni tuon silloin suurena kehuna, sillä se jollain tapaa myös määritti itseäni ns. ”hyvänä tyyppinä”.
Ystäväni myös muistaa samankaltaisen esimerkin: ”Muistan isäni tokaisun, kun lähdin opiskelemaan ja itkua tihrustin, että entä jos en saakaan kavereita. Isäni vastasi, että jos sinä et saa kavereita, niin ei kukaan. Mun lapsuudessa ei hirveästi kehuttu, ehkä sen vuoksi tuo on jäänyt niin mieleen.”
Puhuimme noin kymmenen vuotta sitten isäni kanssa siitä, kuinka innokkaana halusin aina oppia uusia juttuja enkä ollut halunnut apua ylämäkihiihtoon. Tämän muiston jälkeen hän totesi: ”Sulla on ollut kaikki niin selvää pienestä pitäen.” Tämä on jäänyt mieleeni ja pidän sitä edelleen suuressa arvossa.
Mieltäni lämmitti eilen, kun hain taaperoni, kun päiväkodin varhaiskasvattaja sanoi, että hänestä on päivittäin suuri apu niin aikuisille kuin lapsillekin. Hän pitää pienemmille ovea auki, auttaa ottamaan muilta hanskoja pois ja kannustaa muita syömään. Hänestä myös kuulemma huomaa, että häntä kehutaan kotona.
Positiiviset kommentit ovat monelle pikku juttuja, mutta mielestäni niistä kannattaa tehdä iso numero, varsinkin lasten kohdalla. Lapsi rakentaa omaa elämän pohjaansa, joten toivon auttavani rakentamaan tuota pohjaa tukevammaksi arjen positiivisilla kommenteilla – ja miten hyvä mieli positiivisesta kommentista aikuisellekin tulee, eikö totta?
