Sanotaan, että isoin virhe, jonka vanhempi voi tehdä on olla muistamatta omaa lapsuuttaan. Olen miettinyt omaa lapsuuttani erityisesti nyt viime vuosina ja pyrkinyt menemään siihen ajatusmaailmaan takaisin – ehkä jopa poimimaan sieltä niitä parhaimpia paloja meidän nykyelämään ja osaksi minimimmin kasvua.
Takaisin tunnelmiin
Muistan lapsuudestani paljon asioita. Ennen kouluaikaa isäni hoiti minua kotona ja vaikka silloin jo liikuimme siskojeni kanssa paljon, leikin silti päivittäin oikeastaan aika usein yksin heidän ollessa koulussa, sillä pienellä paikkakunnalla ei ollut kovinkaan paljon lähipiirissä ikäistäni seuraa. Noilta ajoilta minulla ei ole kotimme sisältä kovinkaan paljon muistikuvia, mutta muistan ison pihamme kaikki ojat ja nurkat, joissa olen leikkinyt. Tuolla ajalla on varmasti ollut iso merkitys mielikuvituksen rakentumiseen, sillä enhän olisi saanut aikaani noin hyvin kulutettua ellen olisi rakentanut ”taikamaailmaa” ympärilleni.
Leikimme paljon myös siskoni kanssa talvisin iltamyöhään ulkona. Laskimme pulkkamäkeä, teimme hyppyreitä, hiki valui ja lapaset olivat märät. Nauroimme paljon ja juoksimme salamannopeasti mäen ylös. Isäni usein toi meille vielä traktorilla lisää lunta, jotta saimme nostettua hyppyreitä korkeammaksi.
Hiihtokilpailuissa kuuma mehu maistoi kisan jälkeen hyvälle ja lentopallotreeneissä huippua oli, jos koko joukkueeseen iski nauruhepuli. Oli mahdoton yrittää tehdä mitään, sillä lihakset olivat aivan velttoja. Ehkä näistä muistoista pyrin eniten muistuttamaan itseäni siitä, miten vahva “lääke” huumori on ja sen, miten lapsella pitää olla oikeus iloon.
Jännittäminen ja esiintyminen
Muistan elävästi, miten vaivaantunut tunnelma koulun valokuvauksissa yleensä oli tai miten vielä yliopistossakin luokan edessä pidetty esitelmä jännitti. Itse opin vasta aikuisena olemaan rennosti valokuvissa ja totuin eri projektien myötä esiintymiseen – tai ehkä pikemminkin totuin siihen jännityksen tunteeseen.
Juttelimme minimimmin vasussa luonteenpiirre-eroista päiväkodin ja kodin välillä. Mielestäni monet asiat kuulostivat aika loogisilta. Vaikka hän on kotona mielellään huomion keskipisteenä ja hauskuttaa koomikkona, hän ei kuulemma ”vedä samanlaista show:ta” päiväkodissa, vaikka tunnistettavissa onkin päikyssä oma iloinen itsensä. Onhan meillä aikuisillakin erilaisia ”minä-muotoja” eri paikkojen välillä: työ-, harrastus- ja kotipersoona.
Valokuvaus ja esiintyminen tuntuvat hänestä edelleen jännittäviltä, mutta niin ne tuntuvat monesta aikuisestakin. Kun juttelimme tästä, hän hienosti itse totesi, että: ”Ei jännitä sitten enää, kun siihen tottuu.”
Ne pahat fiilikset
Olen aina ollut tunneihminen ja tehnyt paljon päätöksiäkin sen varassa. Jotenkin olen ollut myös onnellinen siitä, että olen pystynyt tuntemaan asioita ja purkamaan sellaisia fiiliksiä, jotka painavat mieltä. Elokuviin reagointi ja eläytyminen ovat tästä naurettava esimerkki. Muistan ala-asteikäisenä, kuinka itkin, kun katsoin ensimmäisen kerran Tyttöni mun -elokuvan. Elokuvassa tytön paras ystävä on allerginen ampiaisten pistoille ja hän menettää henkensä niiden pistoihin. Lukiossa muistan, kun ystäväni ihmetteli leffassa, kun repesin nauramaan hauskalle kohdalle, vaikka poskiani pitkin valuivat vielä edellisen surullisen kohdan aiheuttamat kyyneleet.
Luonnollisesti tapahtumia, urheilumuistoja ja reissuja on jäänyt lapsuudesta ja nuoruudesta mieleen, mutta muistan myös tosi paljon omiani ajatuksiani ja tunnetiloja. Vaikka urheilu toi minulle vakaan elämän ja paljon kavereita, kasvaminen pienessä kylässä oli vaikeaa. Suurin osa urheilun tuomasta elämästä vei kotiseudulta pois, mutta kiusaajia riitti koulussa. Ala-asteella kiusaaminen oli ehkä enemmän rivien välistä. Muistan jo tuolloin, että joidenkin ihmisten seura ei tuntunut hyvältä. Lapsi aistii yllättävän helposti asioita ympäriltään. Muistan jopa miettineeni, että: ”Tämänlaiseenko käytökseen ja elämään pitäisi muka tottua?”
Ylä-asteella ymmärsin verrata koulussa olevien ja urheilupiireissä olevien ihmisten käytöstä – ja tajusin, ettei sellaiseen tarvitse tottua. Tuon oivalluksen ansiosta pystyin elämään sen ajan ohi. Mutta tavallaan hirveää on ajatella, että entä jos en olisi tehnyt tuota oivallusta tai entä jos minulla ei olisi ollut sellaisia ihmisiä urheilusta, jotka toivat sen hyvän olon? Jollain tavalla haluaisin uskoa, että jokaisella meistä on mahdollisuus kukoistaa, jos vaan saa ympäristön tuen ja oikeanlaiset ihmiset ympärilleen.
Meille oli ohjeistettu lapsena: ”Kaikkien paras kaveri ei tarvitse olla, mutta kaikkien kanssa on tultava toimeen.” Allekirjoitan tämän edelleen, mutta samalla haluan opettaa minimimmille myös, että rajansa on näissäkin. Minimimmi tutustuu helposti uusiin lapsiin ja hänellä on paljon kavereita niin päiväkodin kuin luistelunkin puolelta, mutta ehkä arvokkainta olisi, että hän oppisi vuosien saatossa tulkitsemaan, millaiset ihmiset hänelle tuovat hyvän olon ja ketkä aidosti haluavat hänelle hyvää.
Ps. Hyödynnä -20% alekoodi SYKSY20. Koodi voimassa Kalla Activen verkkokaupassa 8.10.2023 asti.
