Käyn torstaisin ja perjantaisin lounastunnilla aikuisten taitoluistelutunnilla. Töiden puolesta yrittäjänä pystyn sen järjestämään, sillä ne päivät ovat minun Kalla Active– ja freelancer -päiviä. Alkuviikon (ma-ke) taas teen asiakkaan projektia yleensä hanketoimistolla. Jumppailen kyllä muinakin päivinä iltasella kotona, mutta olen huomannut, että saan eniten itsestäni irti päiväsaikaan.
Olenkin aina miettinyt, että nämä luistelupäivät ovat tietynlaista terapiaa, ja miten kevyt olo sen jälkeen aina on. Luistelussa on pakko irtautua turhista ajatuksista, ja miten paljon siinä edistyminen palkitsee – nyt varsinkin, kun olen päässyt hyppyjen makuun. Luistelu antaa energiaa myös kaikkeen muuhun tekemiseen ja yleensä ne luovat ajatukset tulevat aina tuon jälkeen – ihan kuin päässä olisi tilaa aina silloin enemmän.
Tunnollinen työntekijä ei uskalla kyseenalaistaa
Loppuviikon päivinä syön yleensä lounaan tietokoneen äärellä töiden ohella, eikä ajallisesti keskellä päivää urheilu ole ikinä ollut haaste. Tuon ajanhan monet ovat usein lounaalla. Vaikka tiedän, miten tehokasta kehon- ja mielenhuoltoa tuo omalla kohdallani on, minun on välillä vaikea oikeuttaa tuota aikaa itselleni.
Mietinkin usein, mistä tuo tunne johtuu. Ehkä selkein vastaus tähän on se, että palkkatyöläisenä ollessani yrityksien arvokulttuurissa ei ollut liikunta. Ja koska asiaa ei viestitty hyväksyttävänä, tunnollinen työntekijä ei miettinyt, mikä omalla kohdalla olisi toimivinta, vaan meni organisaation mukaan. Muistan, kuinka nuorempana yritin sumplia, että olisin ehtinyt kello 16.45 alkavaan xycling-tunnille ja sain kuulla, etten ole oikeutettu saamaan kyseisiä vapauksia ja kommentin: ”Tajuatko, että et ole enää kilpaurheilija?” Luonnollisesti olisin tehnyt sen työajasta puuttuvan 30-45 minuuttia vielä tunnin jälkeen kotoa.
Kun sain virallisesti ensimmäisen alan työpaikan, tein ympäripyöreitä työtunteja. Koska yritys oli nopeasti kasvava start up -yritys, työntekijöiltä vaadittiin venymistä. Yliopistosta vastavalmistuneena en uskaltanut kyseenalaistaa käytäntöjä. Muistan, kuinka pakkasin joka päivä salilaukun mukaan töihin, ja pettyneenä tulin yhdeksän aikaan illalla kotiin sama avaamaton salilaukku olalla. Ensimmäisen vuoden jälkeen minulla oli satoja tunteja ylitöitä ja kun kysyin asiasta, sain vastauksen: ”Aina löytyy tekijä tilalle.” Kun vihdoin sain alkaa pitämään ylityötunteja pois, huomasin, miten loppuun kulutettu olin.
Kaikesta päätellen nuoruuden työkulttuurit puskevat jollain tapaa vielä läpi. Vaikka näistä tapahtumista on jo todella monia vuosia, ehkä ne kaikessaan muistuttelevat vielä senkin takia, että muistan, kuinka tärkeää omalla kohdallani on tuo liikunnan terapia, ja miten sen vaikuttaa myös kaikkeen muuhunkin tekemiseen.
Tokihan kaikilla ei tuo olo tule samasta asiasta. Arjen terapiaa voi olla mikä vaan esimerkiksi musiikki, maalaus, sienimetsä tai mikä tahansa, mikä saa ajatukset muualle. Pääasia, että tekee sen, minkä itselleen kokee parhaaksi.
